Paha karma

Torstai 29.4.

Normipäivä: herätys klo 7:30, aamiaiselle ja lääkkeet kasilta leivän ja kahvin seassa kitusiin, vaimo lähtee ansaitsemaan elantoa perheelleen ja herra vapaamatkustaja voi aloittaa itsensä näpelöimisen tietokoneella...eiku näpelöi itsekseen tietokonetta. Kirjoitin blogia ja naamakirjailin puoli kahteentoista, kun rouva palasi kuin bumerangi lähteäkseen hetikohta nopean lounaan jälkeen kampaajalle frisyyri-tuning:iin. Itsekin suoritan lounaan ja naputtelen best seller:ni valmiiksi ja klikkaan sen nettiin jakeluun. Aamupäivä meni kuin siivillä, ja nyt on aika suorittaa urotöitä.

Olin käynyt pihalla pyörimässä jo muutamana päivänä aikaisemmin, mutta nyt olin päättänyt kävellä urheilusuorituksenomaisesti ennalta suunnittelemani reitin. Koska söin jatkuvasti enkä liikkunut mitenkään, muuttuisi vartaloni sivuprofiili pakostakin lähitulevaisuudessa muistuttamaan raskaana olevaa suolatikkua joka on vähän kostunut. Lääkärini varoitti että syke ei saa toipumisviikolla koskaan nousta yli 120:nen, joten melkein virtin itseeni pulssimittarin ja gps-paikantiminen, koska se olisi niin minun tapaistani aloittaa "vakavasti" ylipäätään asioiden tekeminen. Äijä nyt kuitenkin aikoi kiertää 300 metrin rinkiä pari kolme kertaa, joten tällä kertaa jätin teknologian himaan.

Alkulämmittelyksi 5 kevyttä vatsalihasta, 5 kevyttä selkälihasta ja 5 viisi neiti-etunojaa polvet koukussa. Korostetun varovaisesti ja veto-vaiheessa ulos hengittäen, tyylikkään rauhallista toimintaa. Suutelen hauiksiani ja alan pukeutumaan ulkovarustukseen. Vedän mustien housujen kanssa ison lämpimän mustan fleece-puseron, mustan pipon ja hanskat ja mustat Yoko Onot päähän. Lenkkarit on ihan pakko laittaa jalkaan,
koska nyt on urheilusta kysymys.

Köpöttelen jo loivaa ylämäkeä ja näen taloni vasemmalla, en poistu talon läheisyydestä yli 200 metrin päähän. Hengitys on raskaanpaa kuin normaalisti, mutta en vielä puuskuta. Hitto kuin valkoiset tennarit suorastaa häikäisevät silmään, ja että voi ihminen näyttääkin typerältä. Siispä päätän häipyä muiden näkösältä ja kiertää korttelin pientä kotitietäni pitkin. Pitkällisen harkinnan johtopäätöksenä totean olevan etenemisominaisuuksiltani aivan loppu n.400 metrin jälkeen. Viimeinen niitti oli vanhempi rouva joka tupakkaa polttaen ulkoilutti koiraansa ja pyyhkäisi minusta ohi niin että jättövirtaus aiheutti henkilökohtaiseen ilmanvastukseeni aerodynaamisen tyhjiön ja minä sakkasin siihen. Laahustan 200 metriä takaisin kotiin ja huomatkaa, koska nyt piti urheilla ja vituiksi meni, niin teen samat viiden sarjat kuin alkulämmittelyksi.
"Saatana, nyt mä oon hyvä ihminen!"

Marjo tekee päivälliseksi hampurilaisia: itsepaistettua jauhelihaa, punasipulia ja tomaattia, myös cheddar-juusto käy pannulla sulamassa. Lisukkeeksi suolakurkkuviipaleita, ananasta, raikas salaatinlehti, hampurilaismajoneesia (american dressing), ketsuppia ja sinappiakin. Toiselle puolelle lautasta tuoretta itsetehtyä feta-salaattia ja lasi kylmää maitoa. Vielä kuin hengittäminen sujuisi niin olisi paljon helpompi niellä,
siitä huolimatta kymmenen tähteä kokille.

Sohvalla maatessani alkaa käydä selväksi, että keuhkoista ei nyt irtoa verenkiertoon sovittua määrää happea aivoihin toimitettavaksi. Päätä on särkenyt jo riitävän kauan, ja ihan vitusti. Pakko vetää tonninen Panadoli, joka ei tunnetusti juurikaan auta, ja toivoa - niin mitä? Että olisit joussut perkele? Ääliömäisen tempaukseni hinta on niin kivulias että voin nähdä jo sen punaisina täplinä, eikä hengitys tasaannu millään. Ehkäpä tätä blogia ei pidäkään lähettää lääkärini nähtäväksi, koska hän ei varmastikkaan ilahtusi lukemastaan ja minä joudun tapaamaan hänet vielä monta kertaa. Mutta hei, eikös ne lääkärit joudu vannomaan sellaisen Oidipuksen-valan,
ettei saa lyödä toista, ainakaan äitiään...

Loppuillan irvistelyjen lomassa vedän myös pahoinvointi- ja lopulta unilääkkeen, eikä fiilis kohene sanottavammin. Nukkumatti pelastaisi mutta saapuu kovin hitaasti, päätän myydä sille hipille vähän käytetyt lenkkarini, niin pääsisi kovempaa. Tai ostais vittu mopon!