Markkinahumua

Perjantai 7.5.

Tänään putoaa taas kortisonin määrä 45:stä 30:een mg:n/päivä. Pudotus on jo toivottavasti tuntuva 33,3%, tämä ra(u)haton olo saisi hieman alkaa asettua normaalimmaksi. Terveyskeskuksessa saadaan kelpo verinäyte, mutta kusinäytteen tiristäminen meni yliajalle, joten maanataina uudestaan pudotetaan housut kinttuihin.

Marjatta lähtee poikansa Jounin luo pariksi päivää, ja minä lähden ostamaan isä-Ristolle tietokonetta. Aikaa on kulunut lähes kuukausi kun viimeksi kävin työpaikallani, mutta kerrankin oli mukava kävellä ovista sisään - ihan vaan sen takia että se oli ylipäätään mahdollista tehdä omin jaloin. Kansa oli iloisesti yllättynyt ja kaikki olivat ilmeisesti kuvitelleet minut paljon huonompikuntoiseksi kuin miltä vaikutin (mitähän mä olen tänne oikein kirjoittanut?). Sain oikein VIP-kohtelun kun herra iso-herra toi oikein lasillisen vettä lääkeaikaan, kiitos vaan. Teletiskin Sonja joutui vääntämään oikein urakalla Soneran mokkulan avaamisessa, ja lopulta Sonera sekosi omiin pasmoihinsa niin että päättivät lähettävät koko paskansa suoraan faijalle himaan. Tietokone sentään saatiin kainaloon ja yksi tv ja muuta sälää, ai niin - mä lupasin ostaa kolleega-Miran lähes uuden Nokia N97:n pois nurkista pyörimästä.

Kevyen kenttälounaan jälkeen vien maalaiset kauppakeskus-Jumboon, kun kerran itse sinne halusivat. Ja juuri tuolla uuden elämän kovuus konkretisoitui jälleen kerran itseni näköiselle tyypille. Matka parkkikellarista rullaportaita pitkin Stockan kulmille oli pitkä, mutta vaikka vaihdoin erittäin hitaaseen dressman-kävelyyn oli matka hallin toiseen päähän (sinne missä on Intersport) tuplat-triplat pitempi ja uuvuttava. Urhelukaupan vieressä on Luisan duuni, jossa kävimme häntä moikkaamassa Riston kanssa. Hetken istuskelun ja vesilasillisen jälkeen, lähdimme taas palaamaan takaisin Anttilan kulmille, jonne olimme jättäneet Katariinan (sen toisen maalaisen) shoppailemaan.

Mekin menimme kauppaan sisään ja katselimme jotain ostettavaa, minä löysin parit kalsarit, helmenä Risto Matti Ratian puna-valkoraidalliset bokserit tarjouksesta vitosella. Kalsareista puheen ollen havahduin siihen että paskahätä tekee tuloaan. Normiolosuhteissa: nou hätä vaikka isokin hätä, nyt sentään tajusin miettiä missä lähin vessa. Sen minkä tiesin, oli Jumbon toisessa päässä 2.:ssa kerroksessa, joten matka sinne veisi minun nopeudellani aikaa, paljon aikaa. Onneksi matkalla oli rullaportaat jotka helpottivat pidättelemään lounaan laukaisemaa massaa, niin muistattehan kaikki että syön nykyään kuin hevonen, joten jätöskin on samaa kaliberia. Viimeisellä 50 metrillä meinasin kangistua suorastaan paskajäykäksi,
mutta lopulta aluhousut kuiten pysyivät puhtaina.

Hetken päästä helpottuneena takaisin Anttilan kulmille jossa faija venaa. Istuin käytävän rautapenkille hengästyneenä ja mietin onkohan Lopen Uupuneet urheiluseura. Vaikka koville ottikin siitä tuli päivän parhaita hetkiä käydessämme isä-poika keskustelua ihmisvilinän keskellä ihan vaan kahdestaan. Paluumatka parkkihalliinkin kuitenkin vielä odotti vuoroaan.

Kotona lyötiin sitten uusi tietokone tulille, ja näytön ohjeita seuraten Risto asensi ihan itse koneensa, samalla kun näytin hänelle Facebookin ihmeellistä maailmaa. Illan päätteeksi oli myös skypekin testattu, ja about kuuden pintaan he poistuivat hotelliinsa nukkumaan. Minä jatkoin vielä sillä koneella testimielessä ja pistin uuden sivun blogiin sisään, en ole ihan varma, mutta luultavasti söinkin vielä jotain.

Nukkumaan mentäessä vedän ristomatit jalkaan ja tepastelen rinta kaarella vessaan, missä vaimoni pesee hampaitaan. Jep, toimii! Muija nauraa ihan räkänä ja suu vaahdossa, mun oranssi-turkoosi-ruskea -pilkulliset Björn Borgit ovat kohdanneet voittajansa. Niitä käyttäessäni vaimo aina nauraa tyrskähtelee antaessaan (ilmeisesti säälistä), vaikka eihän ne housut ole enään jalassa. Vai nauraako se just siksi...siis miksi?