Helsinki City Run

Lauantai 5.5.
Aamu näytti juoksupäivänä kolean harmaalta, kun kurkistin ensimmäisen kerran ulos ikkunasta. Aamiaisella luin netistä mitä minun kuuluisi syödä näin suuren urakan aamuna, tarjolla olisi Helsinki City Run -puolimaraton (21 km). Enhän mä niitä kaikkia neuvoja noudattanut, koska ehtisin syödä vielä kerran ennen kuin Tuomo tulisi hakemaan minut. Se on se sama kaveri jonka kanssa olen useasti käynyt lenkillä ja jonka kissa oli meillä hoidossa. Sää ei näyttänyt muuttuvan luvatun aurinkoiseksi, joten minun oli pakko käydä ulkona testaamassa tarkenisinko ylipäätään aikomissani varusteissa viettää pari hikistä tuntia ulkosalla.

Valmiina siirtymään lähtöalueelle

Lähtöpaikalla tuulen tuivertaessa hiuksia arvon edelleenkin laittaisinko kuitenkin tuulitakin päälle, ja pitäisikö siniset kevyet kilpatossut vaihtaa järeämpiin lenkkareihin. 

City nimestä huolimatta tapahtuman juoksureitti on aika lande, koska ulkoilureittien sora/hiekka/luomu -pinnoilla taivalletaan melkoinen osa matkasta. Päätän jättää takin laukkuun ja pitää kilpurit jalassa, koska ne sointuvat paremmin juoksupaidan väreihin.

Omassa lähtökarsinassani seisoskellessani huomaan muutaman kaverin kusevan tyynesti kaiken kansan nähden tien viereen. Mietin pitäisikö minunkin, vaikka ei hätä olekaan, mutta ihan vaan kaiken varalta. Nestettä on kuitenkin tullut nautittua runsaammin jo pari päivää, eikä tänään olisi aikaa pysähdellä tarpeilleen. En kehtaa ja jään odottelemaan lähtöpaukkua muutaman venyttelyliikkeen siivittäminä. Hirveästi ei ollut tilaa huitoa, vaikka olinkin ryhmän peräpäässä jossa tungos ei ollut niin paha kuin keulilla.

Mä seison edelleenkin paikoillani, vaikka lahtölaukaus ammuttiin hetki sitten. Eteen ei pääse ja kaikki muutkin joutuvat odottamaan edessä olevien suman purkautumista. Kilpailun lopputuloksissa ilmoitetaan kaksi loppuaikaa: brutto ja netto. Bruttoaika alkaa siitä hetkestä kun lähtölaukaus ammutaan ja nettoaika kun juoksijan kenkään asennettu chippi ohittaa lähtöviivan anturit. Itselläni kesti yli puolitoista minuuttia päästä parin sadan metrin matka lähtövaatteen alta reitille.

Lähtöalue sijaitsi Vauhtitiellä, joka on normaali kaksikaistainen katu Linnanmäen kupeessa, ja oli sen verran täynnä juoksijoita (kaikkiaan liki 16.000), ettei kaasua voinut heti alusta alkaen kääntää auki. Homma muuttui tietenkin jo ennen kilometrin täyttymistä kaupunkimaiseksi ruuhkamateluksi Töölönlahden ympäri kiertävällä kevyen liikenteen väylällä. Minä ja monet muut puikkelehdimme ihmisten välissä, tonimättä kuitenkaan epäkohteliaasti ketään, mutta useasti jouduin odottelemaan selkämuurin takana ohitusmahdollisuutta. Kansaa oli edessäpäin suorastaan silmänkantamattomiin, joten valtaisaa vauhdin nousua ei olisi luvassa vaikka pari ohittaisinkin. Ja jengi höpötteli keskenään kuin oltaisiin jollain sunnuntailenkillä. 
"Nythän on perkele lauantai ja kilpailunumerot rinnassa!" 

Minä menin lähdossä kiltisti jonon hännille siksi, että tässä ryhmässä piti juosta tavoiteaikaan 1:40 - 1:50, ja itse tavoittelin vain kahden tunnin alitusta. Luulin että jäisin nopeampien jalkoihin, mutta nämä muuthan ovat ihan turisteja. Miksi helvetissä porukat ilmoittautuvat aikaryhmiin ihan miten sattuu? Ensi kerralla itse ilmoittaudun yleisen sarjaan, siihen ekaan settiin, niiden juoksioiden nyt ainakin luulisi singahtavan sellaiseen vauhtiin, ettei heidän selkiään ainakaan tässä kohtaa enään tarvitsisi näin lähietäisyydeltä katsella. 

Olin ladannut uuteen Garmin-sykemittariini tiedot kahden tunnin tavoiteajalle. Siihen päästäkseni tasaisen vauhdin keskinopeus pitää olla 5:42 min/km ja ruuhkassa oma vauhtini oli pahimmillaan yli seitsämän minuuttia. Virtuaalinen kahden tunnin juoksija saavutti minua jo takaa ranteessa olevalla näytöllä, nyt olisi pikku pakko löytää avointa väylää etten jäisi elektronisesta vastustajastani heti kättelyssä liikaa. 

Pieni katsaus realiteetteihin, eli kymmenen kilometrin testijuoksuun jonka sain puristettua juurikin alle viiteenkymmeneen minuuttiin, joten kilometrivauhti oli silloin sekunnin alle 5 min/km (4:59). Silloin vedin varsinkin viimeiset neljä kilsaa ihan tuskissani ja täysillä, enkä olisi jaksanut juosta enään yhtään maaliviivaa pidemmälle. Nyt olisi aikaa viipyä 43 sekuntia pidempään kilometrin matkalla, mutta matka olisi tupalaten pidempi plus yksi kilometri päälle. 

Jos haluat kuunnella musaa samalla kun juostaan niin paina play:tä. Mukana pirtsakka urhelujuomavinkki.

Viidennen km:n aikana saavutin jo toisen treenikaverini. Jos se ensimmäinen oli Jarmo, niin sitten tämä oli nyt sitten Jarno - tai toisinpäin. Vähän aikaa jutusteltiin, kunnes kiihdytin taas taivaltamaan omaa vauhtiani. Sosiaalisuus söi hiukan vauhtia (5:36), mutta kahden tunnin virtuaalijuoksija oli Garminin mukaan jäänyt minusta jo turvalliset pari-kolme sataa metriä.

Kuudesta kilometristä alkoi oikeastaan helpoin vaihe juoksuani, enkä muista siitä oikein mitään mainittavia yksityiskohtia - mä vaan juoksin tasisesti 5:21-5:28 tahtiin. Mäkiä ja mutkia riitti ja juoksioita myös mutta enään ei tarvinnut jäädä hidastelemaan ahtauden takia, nyt oli väljemmin tilaa mennä omaan tahtiin. Siinä oli muutamia samoja naamoja joiden kanssa tuli juostua vähän niin kuin kilpaakin. Ohittelimme toisiamme vuorotahtiin, minä ylä- tai alamäkeen ja he tasaisella. Aurinkokin oli paistanut jo melkeinpä alkumetreistä lähtien, joten asustevalintakin toimi moitteettomasti.

Kymmenen kilometrin kohdalla sykemittarin kello kertoo aikaa kuluneen siihen mennessä 54:24. Vain neljä ja puoli minuuttia hitaammin kuin täysillä yrittäen?! Ja aikomukseni oli juosta vielä ne puuttuvat yksitoista kilometriä. Olin alun ruuhkista huolimatta edennyt tänne paljon aiottua nopeammin. Enhän mä sitä siinä tajunnut että se tekee keskinopeudeksi 5:26 min/km, koska vilkaisin ainoastaan viimeisimmän täyttyneen kilometrin aikaa, kun kellon merkkiääni piippasi. Niin ja sitä virtuaalivastustajaa, joka alkoi olla jo puoli kilsaa perässä. Looser!

Reilut viisisataa metriä eteenpäin ja puolimatkan krouvin virallinen ajanotto rekisteröi minulle ajaksi 56:58. Kymmenen minuuttia myöhemmin lähteneessä ryhmässä juossut Tuomo nappasi samassa kohtaa väliajaksi 58:10 - Janne johtaa. JEE! 

Mäkien runsaus ja "metsässä" juoksemisen määrä alkoi hieman jo nyppimään: 
"Miten niin Helsinki City?" 
Niillä sorabaanoilla juostessa irtokivet ja muutkin pinnan epätasaisuudet tuntuivat keveiden kenkien pohjan läpi. Aloin pikkuhiljaa haikailla treenilenkkareiden perään, mutta kun ne jäivät laukkuun koska olivat typerän valkoiset.

Varsinaisesti ei vielä tässä vaiheessa alkanut askel painaa mitenkään hirveästi, mutta vääjämättä matkan pituus alkoi nakertamaan miestä, varsinkin kun jatkoin edelleen kuluttavaa kissa-ja-hiiri-leikkiäni. 
"Ja taas ylämäki? No mä ohitan sitten tuon muijan." 
Mä nakuttelin kilometrit 10-15 tasaisesti 5:27-5:28 min/km - trendi näytti olevan jo keskimäärin viisi sekuntia per kilsaa hitaampaa kuin ennen kymppiä. Poikkeuksena 13. km jolla syntyi 5:10 min/km, mun kisan nopein kilometri.

Kuudestoista kilometri tulikin sitten kalliiksi, koska mä sippasin siinä (5:43). Se muija karkasi tavoittamattomiin ja nyt rupesi lihakset hyytymään oikein huolella. Leuka alkoi väkisin painua rintaan ja loppukilometrit kasvovat mun mielessä turhan pitkiksi. 
"Janne! Mitä sä sössit hommat täällä?" 
Jarno saavutti minut, ja mä havahdun taas juoksemaan kunnon vauhtia hänen kanssaan 17:nen kilometrin (5:26). Sitten mä repsahdin taas (5:44), ja kaverin keltainen lippis alkoi loitota kauemmaksi minusta. Vaikka jengiä alkoi lappaa tasaisella ohi, ja mä jaksoin vastata tuleen silti ylämäissä. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta niissä mä vaan jaksoin pinnistellä, koska pääsin ohittelemaan. 

Yhdeksästoista kilometri (5:45) päättyi tuskaisen pitkän mäen päälle. Siinä kohdassa oli jo valutettu verta, hikeä ja kyyneleitä - paitsi ettei yhtään verta eikä kyyneleitä. Tuomon vaimo bongasi minut juoksioiden virrasta. 
"Hyvä Kekki! Mä olin jo vähän huolissani susta!" 
Heilautin hänelle kättäni ja annoin vauhdin kiihtyä alamäkeen. Virtuaalivastustaja oli jäänyt jo tyyliin yli seitsämänsataa metriä, joten siitä ei enään huolta. Vai olisiko sittenkin? Mä otin väsyneenä pataan melkein 20 sekuntia/km, siis aikaisempaan oman vauhtiini verrattuna. Kuitenkin olin "raahautunut" liki samaa tahtia näytöllä olevan elektronisen hahmon kanssa, vaikka jalat olivat jo ihan paskana ja vasen polvi oli kiukutellut jo pari viimeistä kilometriä.

Viimeinen nousu Olympiastadionille kääntyi ennen pääporteja vielä vasemmalle jyrkän kummun päälle, ja siinä sitten tuntui aika ja vauhti pysähtyvän. Siinnillä vedin ylös "juosten", enkä sortunut kävelemään muutaman muun tavoin. Loppulaskussa kohti stadionin porttia alkoi vauhti karata käsistä - tai siis jaloista. Kankeat loppuunajetut lihakset virttäytyivät viimeistä rynnäkköä varten. 

Muut maalia lähestyvät heittelevät ylävitosia keskenään ja hölkkäilevät kävelyvauhtia viimeistä paria sataa metriä stadionin mondolla, kun heidät ohittaa sininen salama Adidaksen kumipohjat vinkuen. Mä vedän kaarretta korva maata viistäen ja ampaisen loppusuorankin lähes äänen nopeudella. Yhtä naurettavalta kuin se kuulostaakin, niin vähintäänkin yhtä huvittavalta sen on täytynyt näyttääkin. Kun muu jengi pitää hauskaa niin kun yksi urpå painaa kieli poskella viimeistä kahtasataa metriä. 
"Hei haloo! Sulla oli kaikki 21 kilometriä mahdollisuus juosta sydämesi kyllyydestä, mutta vasta nyt sä heräät."

Näyttötaululle ilmestyi loppuajaksekseni 1:54:55. Garmin näytti kaksi sekuntia hitaampaa aikaa kuin chip:n antama, senhän olen tietysti ihan itse ryssinyt ennakoimalla ja myöhästymällä sekunnin napinpainalluksesta lähdössä ja maalissa.
Mutta ilman loppukiriä olisi varmana mennyt yli kaksi tuntia.

Maalialueella mussutan tarjolla olevasta "kisabuffetista" banaania, jugurttia, pari myslipatukaa, vettä ja sipsipussin! Sipsit olivatkin parasta sataan vuoteen ja samaa mieltä oli Tuomokin, joka pysäytti kellot ajassa 1:53:15 ja voitti minut. Kaveri oli pistellyt viimeiset 11,5 km melkein kolme minuuttia mua nopeammin. 

Oma jälkimmäinen puolisko matkasta taittui vauhdilla 5:32 min/km, joten koko reitin keskivauhdikseni tuli 5:29 min/km, keskisykkeellä 161 bpm. Nippelitietona mainittakoon että energiaa hukkasin reitin varrelle 1643 kaloria ja kahden tunnin virtuaalijuoksija oli jäänyt minusta jotain 900 metriä kun heittäydyin maaliin.

Kilpailun tulokset. 
Klaukkalaisten nelikymppisten miesten tuloksista löytyy juoksija-kuvakkeen takaa jokaisen väli- ja loppuajat bruttona ja nettona. Videoista ei näy mitään, mutta kamera-kuvakkeen takaa sitten puolestaan löytyy katsottavaa. Klikkaa kuvan alla olevaa enlarge:a niin kuva suurenee. Löytyipä sieltä 2009 maratoniltakin otettuja kuvia joissa juoksemme Tuomon kanssa kimpassa. 

Noiden kahden juoksukuvasarjan välille mahtuu yksi Wegenerin granulomatoosi, jonka kanssa olen käynyt oman versioni Tähtien sodasta. 
Ensin tuli pimeän uhka, sitten sytostaattien hyökkäys, jota seurasi Wegen kosto. Uusi toivo heräsi ja Rituksimabin vastaiskun jälkeen olen onneksi päässyt Jedin paluuseen.

Long time after in Klaukkala far, far away... 
Kotona hengitys oli vähän työlästä ja liikkuminen varsinkin portaissa sen verran tuskaista ja vaarallisen näköistä, että vaimo julisti minut käyttökieltoon navasta alaspäin - vaikka oli lauantai-ilta ja saunassakin juuri käyty. Siinä kymmenen uutisten ja tulosruudun välisellä mainoskatkolla olisi ehtinyt ihan hyvin vaikka mitä. 
"Hei siis com'on baby."

Ei mun pitänyt

Fire Run With Me

Osaan näköjään ennustaa asioita.
Kympin testijuoksussa kävi juurikin kuten arvelin.
Miso loittoni porukasta heti ensi askelista lähtien ja Harri alkoi häipyä maisemaan kilometrin taivalluksen jälkeen. Johannan kanssa juostiin Pekan peesissä kuuteen kilometriin saakka, jossa mun oli ihan pakko antaa periksi. Siinä samalla mut ohitti nainen jonka nimeksi voisin veikata myöskin Johannaa, koska kolme sellaista treenaa ryhmässä. En ole kuitenkaan asiasta ihan varma - mun varmaan pitäisi tutustua vähän paremmin näihin ihmisiin, joiden kanssa käyn viikottain lenkillä. Osan kanssa olen juossut jopa useamman vuoden.

Maaliin ehdin nippa nappa alle viidenkymmenen minuutin. Se on kolme minuuttia nopeammin kuin edellisessä vedossa syksyllä, mutta olen minä tämän juossut joskus kolme minuuttia nopeamminkin. Tästä on hyvä kuitenkin jatkaa kohti elokuista Helsinki City Marathon:ia.

Ei minun juoksutreeneistä kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, mutta käytiin me taas kokeilemassa ylämäkeäkin. Pojat korjasivat että se edellisessä kirjoituksessa vedetty treeni olikin 300 metriä pitkä siivu, mun väittämä 200 metriä oli siis turhaa vaatimattomuuttani. Nyt vaihdettiin mäki helvetin paljon jyrkempään, mutta matka oli sama - siis 300 metriä.

Ennen kuin päästän itseni matkaan, niin pieni valmentajamuutos. Menna joka normaalisti on ruoskan varressa, on myöskin musikaalisesti lahjakas. Hän käy paukuttamassa symbaaleja teatteriesityksen aikana orkesterissa, ja on siksi välillä estynyt pääsemästä lenkille kanssamme. Tuuraamassa käy yksi Aki, joka on kipaissut mm. puolimaratonin SM-hopeaa tänä vuonna.

Siinä mäessä oli sama meininki kun edellisessäkin; ensin loppui usko, sitten voimat ja lopulta koko touhu kävi jo hengen päälle. Meidän piti juosta kuusi kertaa ylös, joka kerta kovempaa. Päästiin viiden sekunnin päähän minuutista ryhmän kanssa, joten päätin rikkoa minuutin yksinäni - tai no, Akihan juoksi vierellä. Tasan minuutti napsahti tauluun. Muut olivat vähän niinkuin suuntaamassa jo himaan, kun Aki kysyi: "Vieläkö Janne lähtee?" Jannehan lähti, vaikka olikin aivan liian hengästynyt ja hyytynyt edellisestä noususta. Kuulemma kovaa olisi suotavaa lähteä heti ensi metreistä alkaen, ja mähän läksin. Sata metriä tuli vielä jotenkin inhimillisesti, mutta sen jälkeen alkoi polttaa keuhkoissa ja jaloissa. Aki alkoi juosta pari askelta edelläni, ja samalla se huusi: "Jaksaa, jaksaa!"

Kyllähän kaikki te viimeistään nyt tiedätte että mä olen vähän hölmö näihin yllytystouhuihin. Itse, näin pitkän tauon jälkeen, hölmistyin jalkojeni täydellistä ja tuskaista kangistumista viimeisellä sadalla metrillä.
Melkein itkua vääntäen huusin takaisin: "Ei pysty!"

Juoksin mä kuitenkin loppuun saakka, ja aika oli 54 sekuntia. Siinä ylhäällä spekuloitiin tulosta, ja Aki kertoi ettei se loppu tullut niin katastrofaalisen huonosti kuin miltä itsestäni tuntui. Vauhtia oli kuitenkin valmiiksi takana ja maitohappoiselle miehelle jokainen askel vain tuntuu rautakangen jäykiltä (ja painavilta). "Ja lähtöhän oli sulla tosi kova."

Mä meinasin sitten tulla naamallani sitten alas sen mäen, koska koko kroppa jäykistyi eikä jalat enään totelleet reaaliaikasesti. Pari kertaa notkahti polvet siihen malliin että kohta sattuu Jannea leukaan. Paluuhölkkä parkkipaikalle oli ihan vitsi. Muut menivät jo, ja mä pääsiin hädintuskin eteenpäin. Kilomerin kärsimyksen jälkeen sain kehitettyä hieman käveliöitä nopeamman vauhdin.

Eikä mun pitänyt kirjoittaa taudistakaan mitään, mutta lääkäri kertoi mun verikokeen tuloksista; lymfosyytit eivät olleet enään normaaleissa rajoissa. Tai siis olivat nyt taas, mutta eivät olleet pari viikkoa aikaisemmin kun silloiset kokeet olivat otettu.
"Mutta tämän päiväiset kokeet näyttävät taas normaaleilta."
"Mikähän on aiheuttanut niiden nousun."
"Vaikea sanoa, mutta nyt näyttää hyvältä. Katsotaan taas kuukauden päästä."

Toivottavasti ne lymfot eivät ole kauhean tärkeitä, sillä mä en varonut yhtään kroppaani silloin kun niiden arvot olivat poskellaan. Itse asiassa ylämäkitreenit taisivat osua tuohon "sairaaseen" ajankohtaan. Eikä mulla ole hajuakaan mitä mun pitäisi tehdä jos ne taas sekoavat. Toisaalta, jos kukaan ei kerro, niin en itse huomaa mitään jos ne taas tekevät saman. Eikun olihan mulla selkä kipeä muutaman päivän, ainakin viikon, mutta koskas se taas olikaan...

Siitä nyt en ainakaan kirjoita että minut on kutsuttu näöntarkastukseen ajokortin uusimista varten. Näin sitä pääsee kiinni näihin seniorikansalaisten iloihin.

Eikä Euroviisuista ollut tarkoitus kirjoittaa riviäkään, varsinkaan kun en ole vielä edes kaikkia biisejä kuunnellut. Edellisen kirjoitukseni alkuun liitin Loreen:in "Euphoria" -videon, ja jos sillä ei Ruotsi tänä vuonna voita, niin en enään taaskaan ikinä katso näitä typeriä viisuja.

Minun piti kirjoittaa Linnanmäen pysäköintivalvojien ajatuksen juoksusta. Ei, mä en ole saanut parkkisakkoa. Vein anopin Vapunpäivänä katsomaan tytärtään esiintymässä paikan uudella Estradi-esiintymislavalla. Pistin auton pysähdyksiin pääsisäänkäynnin portaiden juurelle ja samalla kun vedin pyörätuolin peräkontista kysäisin ohikävelevältä virkailijalta olisiko lähellä invapysäköintiä.
"Juu tuolla on invapysäköintitunnuksella varustetuille autoille."
Samalla kun taittelin tuolia auki totesin ettei meillä nyt sellaista ole matkassa. Sitten en kuulemma saisi parkata sinne, koska muuten kaikki muutkin pysäköisivät sinne.
"Ai kaikki, joilla on pyörätuoli kyydissä."
"Mistä me tiedetään kenellä on pyörätuoli."
"Onhan sulla silmät päässä."
Kaveri totesi että on parempi ettei sano enään yhtään mitään, ja minä olin yllättäen samaa mieltä.

Mä ymmärrän että se pysäköintilupa on merkki siitä että on oikeutettu invapysäköintiin, mutta käsittääkseni ruudut ovat palvelu invalideille ja tässä oli päivänselvästi kyseessä liikuntarajoitteinen henkilö ja hänen autokyytinsä. Minun mielestäni Marjatta ei saanut hänelle kuuluvaa palvelua, koska virallinen lätkä oli Ivalossa, eikä pysäköinninvalvoja uskaltanut uskoa silmiään, vaikka anoppi nojasi kyynersauvaansa kunnes istuutui tuoliin.

Jätin sitten Marjatan siihen yksikseen nököttämään, ja toivoin että tuolin jarrut pitävät sen aikaa kun etsin Seatille vapaata parkkiruutua. Meinaan että nimensä mukaisesti mesta sijaitsee mäen päällä, ja siitä mäestä saa ihan helvetin kovat vauhdit jos tuoli lähtee rullaamaan alas.

Samalla kun kirjoitan, silmäilen juurikin postilaatikosta löytynyttä
Helsinkin City Run -ohjelehtistä. Mä ostin Pekalta peruutuspaikan puolimaratonille. Hänen tyttärensä jalat eivät kestäneet treeniä, joten mä lähden matkaan hänen sijaansa. Lauantaina 5.5., mun sarja on miehet 40 vuotta, lähtöaika klo 15:10 ja lähtönumeroni on oranssi 4930. Väri viittaa juoksijan tavoiteaikaan, ja itse ajattelin koska pystyin vetämään täysillä kymmenen kilometriä viiteenkymmeneen minuuttiin, niin pienellä tuurilla saattaisin pystyä 21 kilsaa kahteen tuntiin. Pieni laskutoimitus kertoo kuitenkin että tuskan rajamailla pitää silti lähes koko ajan taivaltaa, mutta eihän yrittänyttä laiteta. Ja tuo oranssi värihän on ryhmän jonka tavoiteaika on siis, katsotaanpas lehdestä... tuossa: 1:40 - 1:50.
"TÄH! Pekka perkele sä ilmoitit mut ihan liian nopeaan ryhmään..."