Sivut

maanantai 19. joulukuuta 2011

Bloodsport

Duran Duran näyttää tosi hyvältä. Hämmentävää, mä en ole ennen pitänyt noita jätkiä mitenkään seksikkäinä.


Olen ehtinyt jo unohtaa miten terveyskeskuksien puhelinneuvonnan tai vastaanoton kanssa toimitaan, siksipä tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään. Olisi pitänyt vain pokkana astella Meikun keuhkopolin päivystykseen, ja mennä päivystyksen lääkärin vastaanotolle.
Mutta mä perkele soitin ensin.

"Mä sairastan tällaista tautia ja olen nyt toista päivää poissa töistä, kun luulin särkyjen johtuvan taudin oireista, nyt arvelen että kyseessä on kuitenkin stressin oireet. Kuitenkin haluaisin varmistua asiasta kontrolliverikokeella joiden tuloksista lääkäri voisi sitten soittaa myöhemmin."
"Tämähän on lähetesairaala, joten lähete tarvitaan päästäsenne verikokeeseen. Kiirelliset tapaukset voivat mennä päivystykseen, mutta tämä ei nyt kuulosta kiirelliseltä."
"Mutta eihän tämän hoidosta ymmärretä mitään missään terveyskeskuksessa, nehän pistää minut sitten sinne teille."
"Aivan, saat lähetteen omalta terveysasemaltasi."

Menin Nurmijärven terveyskeskukseen, koska minun piti kuvauttaa jalkaani kiusaava vaivaisenluu. Ajattelin hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja kuvaus menikin hyvin. Selitin päivystyksen vastaanotossa, ettei tässä varmaankaan oikeasti ole hätää, mutta kunhan nyt joku vain ottaisi verinäytteen. Ei kuulemma näkynyt minun viimeisempiä laboratoriolähetteitä heidän koneellaan, vaan Klaukkalassa missä olen asioinut. Siellä sitten tietävät mitä kokeita pitää ottaa, ja mä kun luulin että samaa HusLabiahan ne kaikki ovat. Sain puhelinnumeron omahoitajalle, tunnin päästä alkaisi soittoaika. Ehtisin kotiin tekemään ruokaa ennen sitä.

Eihän siihen numeroon kukaan "ehtinyt" vastaamaan, vaan jätin soittopyynnön. Eihän se joka sitten soitti voinut antaa lähetettä, vaan piti jättää soittopyyntö lääkärille. Eihän se lääkäri sitten pystynyt varaamaan labrasta aikaa, vaan itse piti sekin tehdä netissä. Huomenna klo 11:50 minusta otetaan putkiloon verta, jotta lääkäri voi parin päivän päästä soittaa ja kertoa että kaikki hyvin. Minähän menen kuitenkin labrasta suoraan duuniin, joten eipä silläkään ole enään sitten niin väliä.

Mitä mä sitten teen jos firma haluaakiin sairastodistuksen, kun sieltä tulee kuitenkin kouraan terveen paperit? Voisiko saada lekurilta jonkinlaisen käyttökiellon itselleni, kunnes minut on taas todettu turvalliseksi? Voisi olla nyt hieman kusisemmat paikat, jos pomo oikeasti vaatisi todistuksen poissaolon syystä vuoden kiireisempänä viikonloppuna. Miettikääpä hetki itse, eihän minulla ole nyt yhtään mitään lippua tai lappua hänelle esittää.

Ensi kertaa silmällä pitäen, alankin kiillottamaan haarniskaani ja teroittamaan miekkaani, jotta voin raivata kaikki esteet pois tieltäni kun astun Meilahden linnakkeeseen. Vaadin että vertani on vuodatettava. Hoitajasoturit vetävät omat miekkansa esiin kuullessaan, ettei minulla olekaan lähetettä heidän välskärilleen. Hurja taistelun kalske saa ihmiset pakenemaan kauhuissaan paikalta, kun henkilökunta suojelee laboratoriotaan luvattomalta vereltä. 

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Ei meluta saa

Jotain on alkanut liikkumaan sisälläni, tunnen se potkujen aiheuttamat kivut selässäni ja vatsassani, joskus jopa kädessäni. Minä en ole noudattanut riittävää ehkäisyä asian tiimoilta viimeisen kuukauden aikana, pelkään että siksi sisuksissani on alkanut tapahtua ei-toivottua liikehdintää. 
Olenko siis raskaana - taas? Pakko lähteä Meilahteen mammografiaan.


Yöt ovat olleet viimeaikoina tuskaista piehtarointia oman mielen ja kehon mielivaltaiseen mellastuksen vuoksi. Nukahtaminen on vaikeaa, usein mahdotonta, duunijuttujen puskiessa kummittelemaan mieleeni heti valojen sammuttua. Monet kerrat olen käynyt alakerrassa lukemassa tai syömässä aamuyön tunteina, jotta saisin mieleni rauhoittumaan. Unilääkkeillä voisin välttää mokoman show:n, mutta kemikaaliuni ei tunnu "oikealta" ja maistuu herätessä paskalta. Eipä silti, olen minä niitä syönyt, luultavasti joulukuun aikana ainakin saman verran kuin koko sairausaikaina yhteensä. 


Viimeisen viikon ajan olen öisin pelännyt, että randomilla tulleet ja menneet kivut - milloin missäkin kohtaa kroppaa, kertovat wegenerin sisälläni venyttelevän herättyään horroksestaan. Aamuisin kuitenkin pahimmat kivut ovat häipyneet maisemista, ja olen lähtenyt työmaalle, palatakseni keskimäärin 9-10 tunnin työpäivän jälkeen silmät tyhjinä kotiin - kuutena päivänä viikossa viimeisen kolmen viikon ajan. 


Työkasa on osoittautunut loppupeleissä suuremmaksi kuin osasin aluksi arvioida, eikä apujoukkojakaan sitten kuitenkaan koskaan ilmaantunut paikalle, joten yritin yksin pureskella liian isoa pähkinää. Luulin että kestän jouluhelvetin vaikka hampaat irvessä, mutta viime yönä selkään sattui liikaa, eikä pulssikaan koskaan laskenut unialueelle. Joten aamulla matkapuhelinyhteys pomoon ja sovimme että käyn tarkistamassa Meikussa tilanteen vakavuuden.


Toivottavasti kyseessä on kuitenkin normaali työstressi, josta selvitään normaalilla järjenkäytöllä ja pienellä mahahaavalla.



keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Ollako vai eikö olla?

Se loppui juuri äsken. Kuulen kuinka Marjo purskahtaa itkuun suljettuaan olohuoneen oven perässään, itse yritän niellä kuristavaa epämääräistä tunnetta kurkunpäästä. Räpyttelen kyyneleitä silmistä ja mietin: "Miten tässä näin kävi? 
Tämänhän piti olla ihanaa."

Elämä on mennyt jotenkin sekaisin. Viime aikoina minun on pitänyt syödä yksi jos toinenkin nukahtamislääke, jotta saisin tarpeeksi unta ennen kello kuuden herätystä. Duunissa joulun "tankkaaminen" on konkretisoitunut työpisteeni viereen kasvaneeksi epämääräiseksi läjäksi pelikonsoleita, johtoja, pelejä, elokuvia ja vielä vähän lisää pelikonsoleita. Ja elokuvia. Läjän pinta-ala on jotain 3 kertaa 6 metriä ja korkeuttakin puolitoista metriä. 

Pidin marraskuussa vuosien saatossa kertyneistä lomista yhden viikon pois, ja se aiheutti tuon kaaoksen. Nykyään jouluromua tuntuu tulevan ikkunoista ovista sisään sitä tahtia että se kasa tuntuu vain paisuvan, vaikka mä olen paiskonut 13 tuntisia työpäiviä sen ympärillä. Onhan siinä lisäksi ollut pari muutakin juttua ja sitten siihen päälle pientä säätöä. Kieltämättä itseäkin tahti alkaa jo hirvittää, vaikka tajuankin ettei tähän hommaan oikeasti riitä yhden miehen kädet, työläisiin ei riitä palkkabudjetti joten mä raivoan yksikseni. Periksi ei anneta, onhan tässä muillakin kilotolkulla tekemistä.  Pari vuotta takaperin venyin duunissa joulun vuoksi ihan hulluja päiviä kahden ja puolen työntekijän kanssa, silloin sitä laulua riitti maaliskuun puoliväliin. No, eiköhän tämäkin kiire hellitä sitten viimeistään keväällä - tavalla tai toisella.

Pähkäilin hieman elämäni suurta suunnitelmaa. Ilmeisesti en koskaan tuntenut viikatemiehen läsnäoloa niin lähelläni, että olisin hätäpäissäni tehnyt listan asioista jotka olisin halunnut nähdä/ tehdä/ kokea ennen hänen saapumista. Olisi kyllä nykyään helvetin paljon helpompaa, jos ne kaikki haluamani asiat olisivat vain kirkastuneet aivoihini jonain kivuliaan sumuisena hetkenä. Istuin vessassa ja arvoin miten tämän loppuajan käytän ennen tuota tulevaa vierailua.

Vuosi sitten en oikein uskonut pääseväni eläkeikään, enpä uskonut tekeväni pahemmin duuniakaan. Pitäisikö mun siis ottaa elo rauhallisesti ja tehdä duunia virkamies-periaatteella, rasittamatta itseäni ettei vain tauti herää. Vai pitäisikö nyt kun kondis on hyvä nostaa rahat tililtä ja kiertää vähän maailmaa - ja tulla sitten joskus kun terveys pettää kotiin kuolemaan. Vai käykö tässä leikissä kuitenkin niin että mä näenkin sen perkeleen vanhuuseläkepäivän sarastuksen, eli töitä pitää alkaa puskemaan ihan helvetisti jotta niitä eläke-eurojakin tilille kilahtaisi.

Lääkärini jätti puhelinvastaajaan viestin: "Labra-arvot ovat muuttumattomat, (siis toistaiseksi terveen paperit), lääkitystä jatketaan normaalisti." Sepä siitä sitten, mietitään niitä suunnitelmia sitten myöhemmin.

Raskaat työt vaativat raskaat huvit, vaikka mun futsal loppui tältä syksyltä, kun taas murtui sormi - ei minulta vaan ryhmän vetäjältä. Hän oli maalivahtina, kun joku potkaisi maalinedusruuhkassa sormille, se tavallinen tarina. Firman sählyvuoron lisäksi pari viime viikkoa olen sitten käynyt juoksemassa kahdessa eri maratonryhmässa. Itsenäisyyspäivänä tulikin vaivojen palkka ja aika ommella yksi haava sielusta umpeen, Klaukkalassa juostiin Kinkkuhölkkä ja mä olin mukana.

Nolla ysi juoksin tuon yhdeksän kilometrin reitin ihan älyttömässä lumituiskussa, lenkkarit vain lipsuivat ja rintaan pisti. Viime vuonna, no jaa - ei muistella sitä. Tänään olin jo tuntia ennen starttia läheisellä koululla hakemassa numeroa rintaan. Vartin verryttelyn jälkeen hivutin itseni ovelasti eturiviin ja pääsin kiihdyttämään kilparyhmän kanssa ensimmäiseen ylämäkeen, kun muut kuntoilijat jäivät ruuhkaan jumiin. Kilpasarja pakeni ihan helvetin kovaa paikalta ja minä roikuin siinä imussa. Onnittelin jo itseäni loistavasta lähdöstä, ja olin varma että pystyn tasaamaan pulssini ja vetämään loppumatkan tasaisesti lähes tähän tahtiin. 
Ja vitut pystyin. 

Ekan kilometrin jälkeen henki oli salpautunut, rintaan pisti ja jengiä painoi jatkuvalla syötöllä ohi. Siinä meni mummoa ja vaaria, tyttöä ja poikaa, ilmeisesti ruuhka oli takanani hellittänyt. Oli pirun vaikeaa säätää omaa nopeutta, kun edessä ja takana oli peruslähtökohdiltaan parempikuntoisia kavereita. Mun olisi pitänyt vain antaa niiden mennä, mutta...

Neljän kilometrin ahdistavan taivalluksen jälkeen Tuomo sai minut kiinni, ja sitten vain roikuin tutussa tahdissa pari kilometriä. Kutosen kohdalla oli sitten pakko taipua ja jäädä taas yksikseen taivaltamaan. Samalla meni ohi ainakin Pekka ja Johanna ja joitain muita mun juoksukavereita. Sen hetkinen tuskainen olo sisuksissa olisi voinut aiheuttaa kiukkuisen kommentin kun yksi ohittajista tonäisi minua. "Ootsä joku saatanan sokee?" tai jotain vastaavaa olisi varmaankin sihahtanut hampaiden välistä normaalisti, mutta onneksi olin vilkaissut taakseni, ja nähnyt näkövammaisten huomioliivit juoksioiden ja oppaiden päällä.

Kahdeksassa kilomerissä yksi niistä huomioliivisistä oli jäänyt muusta porukasta jälkeen ja missasi kadunkulman käännöksen. Huutelin kaverille suuntia palata oikealle reitille. Juostiin sitten peräkkäin ja mä olin kartanlukija, vaikka olisihan mies varmaankin seurannut askelten narskumista lumella, joka oli satanut sopivasti edellisenä päivänä. Oli taas liukasta. Viimeisen puolen kilometrin alkaessa varoitin vielä jäisestä risteyksestä, kunnes kiihdytin loppukiriin. Perkele, tässä vammaisille hävitä - paitsi että ne muut menivät jo. 

Silti oli mahtavaa palata tekemään niitä "extreme" -juttuja, joihin en 2010 kyennyt. Huomiona kerron teille että kahdeksan tuntia myöhemmin tätä kirjoittaessa, olen vieläkin hengästynyt, tuntuu ettei ilmassa ole riittävästi happea - sisuksiin sattuu ja jalkojen lihaksia pistelee. Odotettavissa levoton yö, ja kuudelta herätys. Lisääkin itkua ja hammasten kiristystä olen kuitenkin suunnitellut; elokuun 18. - I have a target.

Avaan yläkerran olohuoneen oven ja huomaan elokuvan alkutekstien jo pyörivän. 
"Minkä laitoit pyörimään? kysyn vaimoltani. 
"Hatchiko - tarina uskollisuudesta." 
(Richard Gere, Joan Allen) hän vastaa. 
"Onko tää joku koiraleffa? Mä en tykkää sellaisista." 
"Eiku ne on ihania."