Sivut

maanantai 29. marraskuuta 2010

Italiassa 7. päivä

Sunnuntai 27.6.
Vuoristoretkellä

Tänään pakkaudutaan jälleen kerran koko ryhmän voimin Fiat Croman sisuksiin, tarkoituksenamme on suunnistaa vuoristoon eväsretkelle paikallisen englanninopettajan (yllätys) opastamana. Tapaamme Rosanna:n perheineen ostoskeskuksen parkkipaikalla, he puhuvat hyvää englantia, vaihdamme kuulumiset ja saamme perheen omistamalta viinitilalta lahjaksi viinipullot, 2007 oli kuulemma hyvä viinivuosi. Kerromme että aiomme ajaa huomenna Venetsiaan, heidän mielestään siellä on kaikki kallista eivätkä itse sinne lähtisi, jaa ei se kylä sitten taida ollakaan Italialaisen kulttuurin ykkösylpeyden aihe. Laitetaan kuitenkin vankkurit liikenteeseen.

Liki tunnin ajon jälkeen saavumme johonkin tuppukylään josta olisi pitänyt kääntyä vuorelle, mutta tie on suljettu kerran vuodessa järjestettävien historic-autojen kilpailun vuoksi. Isäntä on pahoillaan tapahtuneesta, mutta meillehän vuori kuin vuori näyttää samalta, joten b-suunitelma käyttöön:
he arpovat seuraavan kylän vuoren kupeessa.

Kylän nimi on jo unohtunut, mutta se on jäänyt historian kirjoihin seppien kylänä tai jotain metallin muovaamiseen liityvistä seikoista. Kiesit jätetään rinteen juurelle napsahtelemaan ja itse kävelemme ylös kylään jossa asumukset ovat n. 200-500:n vuoden takaa ja kadut rakennettu sen ajan citymaastureille. Jyrkkiä mutkaisia ja ahtaita mukulakivikatuja tarpoessa ymmärtää nelivetoisen Fiat Pandan suosion paikallisten landepaukkujen kulkuvälineenä - se mahtuu kääntymään ja sillä pääsee ylös ja alas.

nämä ovat sitten niitä huonompia
Kyläkaupassa on suomifilmeistä tuttu tunnelma, neljä viisi myyjää pojottaa kahden seinän eteen vedettyjen tiskien takana ja asiakkaat pyytävät tai osoittavat haluamiaan tavaroita. Marjo, Rosanna ja tämän mies hankkivat eväät - tai lähinnä siis se mies. Kaveri pyytää isolla kädellä leipää, kinkkua, salamia, yms perussettiä kunnes pääsee makeaan ja pikkuleipiin/kekseihin - silloin se flippaa täysin. Tolkuton määrä paakelssia kyytiin ja baanalle. Yritämme Marjon kanssa työntää suomalaisen häveliään tapaan omaa osuuttamme ostosten hinnasta, mutta italialaisen suurieleiseti se ei kelpaa. Parin yrityksen jälkeen saa olla.

"Ostit sitten pipareita?"
Kaveri painaa täyttä höyryä kohti paikallista tunnettua leipomoa, josta saa niitä samoja keksejä joita se just osti säkillisen. Ovat kuulemma leipomossa parempia. No miksi sitten ostit? Jaa varmuuden vuoksi, no onhan se hyvä että on edes paskempia jos parempia ei saisikaan.
Sai niitä - säkillisen.

Kävelemme kultuurihistoriallisilla kaduilla etsien puistoa jossa syötäisiin, ja näemme ja valokuvaamme matkalla yhden jos toisenkin pikkaisen vanhemman rakennuksen. Syömäpaikka löytyy ja pöytä täyttyy tarjottavasta, kaikkea on runsaasti vaikka santsattavaksi ja kun päästään niihin kekseihin, niin kukaan ei meinaa jaksaa oikein syödä. Hyviä ne silti olivat. Matkalla alas autoille pistäydymme kahvilassa espressolla, ja nyt ollaan paikalliskulttuurin ytimessä. Tämä ei ole Milanon tai Rooman trendipellejen näyttäytymispaikka, vaan se mesta jossa nämä paskaisissa kumisaappaissaan pyörivät ihmiset käyvät päivittäin hankkimassa milloin mitäkin kortongeista sanomalehtiin, bensa-asema tämä ei ole (kuten Suomessa olisi).

no joo tämä on alastulosta ja vuoren juurelta
Nousu vuorelle alkaa, kolmen kilometrin korkeuteen noustaan kapeaa serpentiinitietä. Mutkissa  on sentään levennykset vastaantulijoiden varalta ja että kuorma-autokin mahtuu kääntämään. Kaarteet ovat liki 180 astetta, eli käännöksen jälkeen jatketaan lähes tulosuuntaan, mutta edetään korkeammalla.

Isäntäperhe (kaksi aikuista kaksi lasta) ajaa edellä Audi A6:lla, nelivetoinen 3 litrainen turbodiesel automaattivaihteella ja me (neljä aikuista ja pieni tyttö) etuvetoisella 1,6 litraisella turbodieselillä jossa keppivaihde. Käytännössä homma etenee näin: mutkaan sisään ykkösellä tai kakkosella ja kiihdytys suoralle - moottori huutaa ihan sikana. Riittävän pitkän ja loivan suoran sattuessa voi heittää kolmoselle, mutta sitten vauhtia pitääkin olla niin että Audi tulee nopeasti tavoitettua. Kaverillahan ei ole mitään ongelmia, auto valitsee itse sopivan vaihteen ja kaasua painamalla rupeaa tapahtumaan välittömästi. Näin mentiin, minä olin kuin F1 kuski aika-ajoissa, jätin riittävästi tilaa välillemme, jotta sopivassa kohtaa voin laittaa sen kolmosen sisään. Tuntui vain siltä että kun sen tein, niin kaveri oli jo ehtinyt huolestumaan, alkanut himmaileimaan ja odottamaan meitä. Kuitenkin tähän saakka meni hyvin, mutta sitten tuli se koira.

Muutaman hökkelin keskittymän kohdalla, jota kyläpahaseksikin kutsutaan, makasi keskellä tietä koira, joka ei suostunut väistämään. Hiivatti siihen seis ja joku paikallinen alkuasukas raahasi hurtan tien sivuun jatkamaan uniaan. Taas mentiin, paitsi ettei mentykkään - auto sammui. Virrat päälle, tarkistus mittaristoon, käyntiin, ykkönen ineen, varovasti kytkintä, liikkuu puoli metriä... ja sammuu taas. Tätä kokeilin vielä pari kertaa samalla lopputuloksella. Paikallisetkin rupesivat huitomaan ja huutelemaan vieressä. "Perkele turistinako mua pidätte, saatana tässä eka kertaa olla auto ratissa helevetti!" Ja taas sammui viivalle, sen jälkeen kilahdin eikä millään ollut enään mitään väliä. Nopealla ranteen pyöräytyksellä saman tien avaimesta paska tulille, kaasun tallasin pohjaan, kierrokset tappiin ja kytkin surutta ylös. Fiat suti liikenteeseen, ja minä survoin sen vielä seuraavista mutkista läpi moottorin huutaessa hoosiannaa. Sitten kanssamatkustajien huuto herätti taas todellisuuteen ja hölläsin kaasua. Vauhtiakin taisi olla yli kaikkien asetusten... Jälkeenpäin pähkäilin että paikalla oli jyrkempi ylämäki kuin huomasinkaan ja autossa painoa päällä, tai/sekä kone oli ottanut noususta nokkiinsa, ja on jopa mahdollista että mootorinohjaus kytki jonkun hätämoodin päälle eikä siksi antanut tehoja. Tai sitten kuski oli paska.

Ylempänä puut kävivät harvemmaksi ja maisemat avautuivat, myös alas rotkoihin. Tie kapeni koko ajan ylemmäksi siiryttäessä ja nyt oltiin siinä tilanteessa että pahimmillaan vastaan tulevien autojen piti kääntää peilit kohdatessaan toisensa ryömimisnopeudella. Toisella puolella oli vastassa kallio ja toisella pudotus. Kaiteet? Ei tänne ylös mitään kaiteita tuoda, kyllä sen sitten huomaa kun ajaa pois tieltä. Suurimman osan ajasta tie oli kuitenkin riittävän leveää ja näkyvyys seuraavaan mutkaan ja Audiin ok. Silti se alkoi huokauksina ja voivotteluna. Rotko oli nimittäin repsikan puolella ja sillä paikalla istui Marjo - tuo korkeuksien huimapäinen sankaritar joka ei uskalla kiikkua edes katolle tai tikkaille pesemään toisen kerroksen ikkunoita. Jossain vaiheessa autossa huudettiin ihan hysteerisesti, edessä ja takana, että aja keskemmällä vaikka oma peili raapi jo vuoren seinää. Ja aja hiljempaa! Olkaa itse hiljaa! Voi vittu mikä show.

Seuraavassa kylässä haluavat Vähärautiot jäädä pois kyydistä ja jäädä sinne odottelemaan kunnes palaamme huipulta. Perhepoliittisen keskustelun jälkeen Kekit jatkavat matkaa sopimuksella huutaja-saa-ajaa ja saan sanottua isännällekin että painaa sitä kaasua kun näkee että meitzi lähestyy ja kovaa.

"Moottoritievaihdevälitykset ja heikko moottori eivät sovi vuorille, capisca." (Käskymuoto - "Ymmärrä")


henkeen ottaa ja akkakin pitää kantaa
Pääsemme huipulle kuten ovat päässeet monet moottoripyörätkin joita on pysäköity kahvilan edusta täyteen. Otamme reppumme ja ryhdymme patikoimaan polkua ylöspäin, tässä vaiheessa elämää minulla oli lääkäreiden asettama 125-130 pulssiraja. Kolmenkymmenen metrin kävelyn jälkeen taulussa oli jo 150 ja hengitettävä ilma ohutta.

Tunnin sightseeing tour:n jälkeen palasimme autoille ja lähdimme laskeutumaan alas moottoripyörien ja ratsastajien seassa. BTW ne vitun vaihteet toimivat ihan yhtä perseesti alamäkeenkin, kolmosella mentiin ihan helvetin lujaa ja kakkosen moottorijarrutuksella kone huusi kuin syötävä. Kaasuun ei tarvinnut koskea yli puoleen tuntiin.
Kämpillä kaikki olivat ihan finaalissa.


Illaksi lähdemme Marjon kanssa suht' lähellä olevaan Sale Marasino:n kylään illalliselle, Marina numero 2:n ja hänen miehensä seuraan - arvaatte varmaan ammatin. Ravintola löytyi uskomattoman kärrypolun ja pihateiden sokkelon jälkeen, mutta vau olipa hienolla paikalla, korkealla kalliolla järven rannalla Mounte Isola näkyi toisella suoraan edessämme. Marina puhuu hyvää englantia vaikka onkin ranskan opettaja ja vaikkei mies puhu juurikaan hän ymmärtää kaiken, ja seurustelu sujui suhteelisen luontevasti.
He kuulevat Venetsian matkastamme ja kertovat kuinka ravintolat ryöstävät ihmisiä hinnoillaan, eivätkä sinne enään itse lähtisi. Suunnitelmahan tuntuu olevan ihan helvetin fiksu ja minä olisin valmis perumaan, mutta ne naiset...tai tässä tapauksessa yksikin riittää.

Päätän olla italialainen ja tilata paikallisia gastronomisia perinneruokia, jotka maistuvat... öö niin miltä? Alkuruuasta ei jäänyt valtaisaa muistikuvaa, kaipa se oli jotain juustoista pesusienen näköistä joka maistui lähinnä ilmalta - likasukkakorista, mutta pääruoka maistui karjalanpaistilta.
Ei ehkä ollut sitä mitä odotin, mutta näyttelin silti orgasmia ja vastapuoli pääsi lähtemään tyytyväisenä kotiin nukkumaan.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Darra isolla Daalla

Herätys TÄNÄÄN oli kuin paluu taudin alkuaikoihin - kivulias. Vasemman poskiontelon sisällä tuntuu oleva puolen kilon limaklöntti, ja se tekee sellaisen paineen korvaan, hampaisiin ja pään sisälle että itku meinaa päästä. Hoipertelin alakertaan jossa vuorotellen syljen sieluani viemäriin ja kiskon poretabletti särkylääkkeitä kitusiini. Tästähän ne eilen sairaalassa varoittelivat, vaikka lämpöä onkin pari astetta normaalia enemmän en usko että vielä tarvitsee painaa paniikkinappulaa. Aamiaisella kipu nenässä muuttuu inhimilliseksi, mutta nyt tätä kirjoitettaessa paine päässä rupeaa nousemaan, ja melkein tekisi mieli itse porata reikä Black and Deckerillä vasemmasta sieraimesta sisään.

Soitin juuri (klo 11.00) lääkärilleni ja kerroin kuulumiset, niin eikös perkele nyt pidä lähteä tuohon lumipyryyn säätämään kohti Meilahtea. Painot sitten kuitenkin sitä nappulaa ja mun tuurilla koko reissu on for nothing, tai ehkäpä ne saa tuota kipua naamasta vähennettyä. Tällä menolla tuskin olisin kestänyt järjissäni iltaan asti, paine kun lisääntyy tasaiseti koko ajan.

EILEN siis kävin ottamassa uuden lääkkeen tiputuksen Meilahdessa, ei ollut ihan walk in the park -tyylinen tapahtuma. Yöpymisvarusteet mukana saavuin sinne ja tarvitsi odottaa ainoastaan kaksi tuntia että jotain rupesi tapahtumaan. Kyllä kannatti edellisenä päivän oikein puhelimella varmistaa että kaikki on valmiina ja homma alkaa välittömästi laulamaan kun saavun paikalle. Vihdoinkin esilääke suvaitsi saapua apteekista paikalle ja saatiin juna liikenteeseen. Valtaisa varoitusten ja kauhuskenaarioiden maalailu alkoi; mitä kaikkea voi sattua ja minun pitää heti kertoa, jos tulee paha olo tai heikottaa. "No, okei?"

Aluksi sitä litkua piperrettiin minuun ihan mitättömällä nopeudella ja vaikka hoitaja lisäsi nopeuden luultavasti jo saliitun rajan ylikin, minä halusin vain nopeammin pullon tyhjäksi. Silloin iski himppasen heikompi hetki siihen päivään ja päätin kokeilla liikkumista. Lähdin raahaamaan sitä pumpun rohjoa edestakaisin pitkin käytävää. Minulla oli päälläni oma ruutupyjama, hipeti hopeti -huppari ja jalassa juurikin pestyt Adidaksen sisäpelitossut ja kuuntelin musaa Bose-kuulokkeet päässä. Vastaan tullut hoitaja sanoi ettei heillä useinkaan näy noin coolin näköisiä tyyppejä.
"Joo joo, yrität vain pokata mua, koska olen nuori, komea ja terve."
Liikunta auttoi taas pääsemään yhteyteen universumin kanssa ja loputkin loat saatiin pumpattua verenkiertoon. Tunnin verran vielä blandattiin suonistoa normaalilla suolaliuoksella ja sen jälkeen tavarat kantoon ja ukko kotiin. Kuuden tunnin urakka on ohi vaikka lääkäri halusikin mun jäävän yöksi: "Sorry babe, mutta mun honey venaa mua himassa."
Loppuilta pillereiden voimalla tv:n ääressä, perinteinen karanteeni päälle - vilustumisoireet ja infektiot vaarallisia. Roger that.

TÄNÄÄN siis takaisin sairaalaan, ettei vaan paha pöpö ole päässyt iskemään, onneksi sairaalassa ei niitä näy ja kaikki ihmisetkin ovat terveitä, varsinkin keuhkopolilla. Karanteeni - hmmm, mikä tässä yhtälössä alkaa hiertämään mun logiikkareseptoria. Yksi hoitaja tiedustelee että pystynkö odottamaan istuallani penkillä vai pitääkö päästä makaamaan.
Näytänkö mä joltain nynnyltä? Kuluu liki tunti.

"Kekki"!
"Joo!"
"Ai oletkin siellä sermin takana."
"Joo, täällä on tällainen odotusaula."
Verikokeessa muija luulee että meinaan pökrätä kesken kaiken, ja alkaa antaa hengitysohjeita. Ilmoitan ettei kyseessä ole ensimmäinen kerta, en vain halua katsella koko toimitusta enkä niitä työkaluja mitä hän käyttää, vaan lueskelen mielummin viereisen laatikoston tarratekstejä.
Sideharsot, kaarimaljat, gynekologian välineet...

Lääkäri hakee minut juttusilleen, ja ehdottaa korvakliniikkaa (se on samalla myös nenäklinikka) ja poskionteloiden punkteerausta. Ei onnistu laulaa Eino Grön, kaksi turhaa kivuliasta toimitusta saa riittää. "Röntgenkuva näyttää että ontelo on täysin tukossa". Niin näytti edellisilläkin kerroilla, näin itse kuvat Hyvinkään sairaalassa ja olin sata varma että tulehdus on. Kummallakaan kerralla ei saatu saalista (siitä jälkimmäisestä en vielä kirjoittanut, mutta siitä tulee herkku). Lääkäri huomaa nopeasti etten aio hyväksyä ajatusta pelkästään lääkärin logikalla ja apuvoimiakin pitäisi hakea jos väkisin pitää viedä. Hän konsultoi ja palaa asiaan, ja ai niin ruksin viereisen rastin hiirellä että se sun verikoetulos kestää vielä hetken, mutta se hoidetaan. Kuluu liki tunti.

Sama verinäytetäti tulee hakemaan mut uudestaan, koska koko verinäyte pitää uusia. Väärissä koeputkissa kun on väärät jauheet sisällä, tai siis oikeathan ne on, mutta mun näytettä varten ihan pielessä.

Lääkäri piirtää mulle reseptit helpottamaan tukkoista oloa ja laskemaan limakalvojen turvotusta - kitooooos. "Ja sitten tilasin lähetteen korvaklinikalle." Mitä vittua? Silmissä on ilmeisesti välähtänyt ajatukseni, koska hän nostaa kätensä rauhoittavaan eleeseen: "Ei tänään, he soittavat sitten myöhemmin niin pääset keskustelemaan jatkotoimenpiteistä."

Jos sinne menen niin otan mukaan ainakin moottorisahan, taktisen ydinaseen, nunchat (ei ole uskonnollisten naisten keskustelupiiri) ja lopullisena pelotteena Arttu-perkeleen. Lääkärikin myöntää että luultavasti minä olen oikeassa, eikä punkteeraus ja huuhtelu auttaisi mitään. Wegener potilailta pitäisi luultavasti kaapia mäskit pois. Pitäisikö vaihtaa se lähete naisten klinikalle vai otanko korvaklinikalle täältä ne välineet mukaan kun tiedän missä niitä säilytetään. Hän vielä kysyy jäänkö odottamaan verikokeen tulosta. Kysyn mikä on todennäköisyys että hän määrää minut jäämään yöksi - ei voi olla kuulemma niin paha tulos, joten adios. Loppupelissä tämä reissu olisi ollut hätävarjelun liioittelua jos en olisi saanut sitä reseptiä, mutta eihän mun lääkäri sen vuoksi mua tänne pyytänyt vaan sen labratuloksen, jota en siis jää edes odottamaan.
Ensi kerralla en soita.

Pyydän hotajien toimistosta kela-todistuksen taksille ja virtsanäyte-setin. Kohta joku tulee kyselemään lähetteistä ja tarroista, ja kerron etten tarkkaan muista päivää milloin näyte pitää antaa. Ihmeelliseti löydän taas itseni väittelemässä hoitohenkilökunnan kanssa aivan älyttömistä asioista, ja hän päättää lopettaa tämän lyhyeen ja lähteä tarkistamaan läheteasiaa.
"Mä tarvin silti ne putkilot! Fuck!"
Vieruskaveritkin alkavat vilkuilemaan kiinnostuneena mitä tästä sopasta vielä kehittyy. Donna pyyhältää takaisin: "Ei tässä ole mitään ongelmaa, menet vain sinne minne pitääkin ja ne antaa sulle ne purkit."
"Mä olen kerran jotunut steppaamaan terveysaseman pihalla avaamisen aikaan ja vielä kerjännyt sitä purkkia jonon ohi jalat ristissä,
kun mulla ei ollut sitä kotona."
"Ai sä tarvit vain näytteenottopurkit?"
"Niinhän mä just olen sanonut."

Kolmen tunnin oleskelu odotusloungessa on päättynyt, ja taksissa mietin kunka kauhea ihminen minun täytyykään olla tuollaisen shown jälkeen. Taksijonossa vasta viides vankkuri oli sellainen, jolle kelpasi kelalappu maksuksi. Ihmettelen vain, että mitä helvettiä ne neljä junttia oikein venaa sairaalan tolpalla, jos eivät osaa hakea kelalta rahoja. Kauhea, no joo - hyväksytään, mutta puolustan mielestäni omia oikeuksiani,
ja yritän eliminoida turhan pompottelun.

Minä olen tuuletin joka vain odottaa paskan osumista.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Keuhkotähystys

Kuumeinen päivä takana, siis sananmukaiseti - ei kiireen vuoksi, ja eilisestä keuhkojen tähystyksen jälkimaininkikuumeesta alan toipumaan. Ensi viikolla sitten kanyyli taas vaihteeksi käsivarteen ja siitä sitten uutta mämmiä tippumaan, saa nähdä minkälaista jaffaa sillä kertaa tarjotaan.

Eilen marssin pyydetysti klo 7:30 Meilahden uuden kolmiosairaalan kuudenteen kerrokseen, keuhkotautien osastolle, ilmeiseti vanha osasto 82 (8.krs) on lakannut olemasta. Onkohan tämä uusi osasto 62, vai pidetäänkö vanha nimi vaikka kerros ei täsmää? Anyway, hetken hoopoilun jälkeen löytyy hoitajia, jotka osoittavat minulle huoneen numero 13, enteellinen numero osoittauttuu vielä todeksi. Sängyssä ei ole tyynyä, eikä peittoa "Mutta ethän sä varmaan heti rupeakaan nukkumaan." toteaa nainen ja kävelee pois, hyvä hyvä pääsen kohta operaatioon ja saadaan tämäkin homma over and done. Minulla oli matkalaukussani oma pyjama, mutta nöyrryn vetämään sairaalan pellepuvun päälleni, kunhan ensin käyn vaihtamassa sen pykälää pienenpään kokoon. Herätys ja aamupala saapuu huonekaverilleni, minultahan lääkäri kielsi syömisen eilisen klo 22:n jälkeen. Sitten saapuu verinäytteiden ottaja, ja mä olen kuulemma aamun ennätyspotilas - 7 putkiloa verta, wuu-huu!

Kirjan lukeminen ilman tyynyä alkaa ottamaan niskaan sen verran, että käyn pyytämässä sen hoitsujen toimistosta. Ei niin ihan heti, täti tuo sen ja opettaa minulle että ensi kerralla pitää painaa punaista nappia niin joku tulee. Ilmeisesti käytävällä on vaarallista kulkea, voikohan siellä jäädä auton alle? Kysyn kumminkin nappia painamatta että saisinko myös peiton, koska huoneessa on vilpoista. BTW tää lyyli ei tuo sitä ikinä, vaan ilmeisesti mun "oma" hoitaja tuo sen ja kertoo samalla että klo 11:15 alkaa mun show. Hetkinen, mix mä olen joutunut raahautumaan tänne melkein neljä tuntia etuajassa, ja vielä aamuruuhkassa jolloin bussikaistatkin on suljettu kuorma- ja pakettiautoilta (klo 7-9). Verikokeet? Joo niitä saa joka päivä 3.kerroksen päivystyslabrasta ja vaikka mun pitää ottaa lääke tuntia ennen tähystystä, niin silti olisin ehtinyt paikalle ajoissa jos olisin saapunut labraan 9:30-9:45. Käy vielä ilmi ettei syömättä tarvitse olla kuin neljä tuntia nykyään (ja tarkistin blogistani että ensimmäisellä kerralla aika oli kuusi tuntia), ja kaiken hyvän päälle syödä saisin vasta kolme tuntia setin jälkeen, eli 17 tuntia syömättä. Arvaatte varmaan ettei myöhäisempi tapaaminen lääkärini kanssa ollut kaikkein sympaattisin ja siinä rakentaVIMMASSA hengessä käyty.

Lääke tuli ajallaan, mutta sitä en muistanut että puoli tuntia ennen sitä itteään tulee vielä piikki perseeseen, ja se kirveli ja mä kirosin. Ajeltiin sitten mun sängyllä alakertaan, ja alkoivat puuduttamaan mun kieltä ja nielua. Ehkä olen maistanut joskus pahempaa, mutta en vain muista missä, milloin ja miksi. Onneksi puudutuslääkäri oli vanha tuttu, eikä ollut moksistaan kun aloin ärisemään kun se yritti tunkea sitä paskaa lisää mun kurkkuun, vaikka en meinannut saada henkeä kulkemaan edellisen annoksen jäljiltä. O-rengas suuhun etten pysty puremaan, ja eikun menoksi. Sen piti olla helppo nakki, mutta pari kertaa iski paniikki, kun tuntui etten saa happea ja rupeaa yskittämään ja ne vehkeet kutittivat ja tökkivät keuhkoja. Enkä tietenkään voinut sanoa mitään ymmärrettävää, käsittämätöntä älämölöä ainoastaan, huitominen aiheutti ainoastaan sen että homman päälääkäri otti minua kädestä kiinni. No hitto, jos ei muuta ole tarjolla niin mä tyydyn siihen.
Niinpä loppuaika kuljettiin käsi kädessä taloon autioon...or not.

Letkut ulos ja alkoi suuri yskimis- & sylkemisnäytös. Mä olin fyysisesti ihan puhki ja ne mömmöt alkoivat vaikuttamaan niin että en muista paluumatkasta mitään. Havahduin siihen että lääkäri tuli selittämään että voin lähteä himaan ja ensin tutkitaan näytteet ja sitten sovitaan ensi viikolle aika milloin uutta lääkettä tiputetaan. Tai ainakin luulen niin, cause I was so high, enkä palannut todellisuuteen vielä puoleen tuntiin.

Kotona olikin sitten aika vaisu olo, tuntui siltä että kurkun päästä puuttuu pala ja puhuminen sattui. Tuhdisti kipulääkettä kehiin ja perussettiä tv:n äärellä jatkoksi. Niin se ruoka, tein itselleni nuudelisoppaa ja pääsin syömään klo 15:30. Tänään olikin sitten herätessä kuumeinen olo, mutta sitä osattiinkin odottaa. Päivä meni täysin pelastusarmeijalle, vaikka kuume menikin illaksi pois. Täytyy varmaan alkaa varustautumaan 3. maailmansotaan, että talosta löytyy edes kuivamuonaa. Tänäänhän meikäläisen piti vielä olla sairaalassa täysihoidossa, ja mun olisi itse pitänyt käydä kaupassa jo maanantaina, viimeiset hätävarat tuli kaivettua kaapin perältä.

Sen verran pisti taas menomatkan taksikuskin jarruttelut moottoritiellä nypyttämään, että taidan kerätä TOP 3 - paskimmat taksimatkat-listan seuraaviin kirjoitteluihin.
Täytyy vain ensin tarkistaa etten ole jo niistä kirjoittanut.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Uutta putkeen? (3. yritys)

Perjantain kohokohdat toistaiseksi: Marjut-serkku kävi eka kerran meillä kylässä ja lääkärikin soitti ja "kutsui" tiistaiksi keuhkojen tähystykseen sekä uuden lääkkeen lanseeraukseen. Yöksi pitää kuulemma jäädä mutta hanttiin aion kyllä laittaa, ilmaiseksi ette minua saa...

Aamulla kävi yksi monista maalämpöpumppukauppiaista, mutta kun kävi ilmi etten osta heti tänään enkä huomenna, se keräsi kamppeensa ja siirtyi nopeasti paremmille apajille. Aiemmin tällä viikolla saimme kolme uutta ulko-ovea, ja nyt siis sitten pitäisi vaihtaa koko lämmitysjärjestelmä. Illaksi pitää viedä Marjo lentokentälle, josta hän jatkaa matkaa äitinsä syntymäpäiville.
Hurja viikonloppu näin siis tiedossa Kekkilässä, ensiksi Alkon kautta viinaa...eiku - tai jos nyt sokeritonta kolaa cittarista. Soitan kaikki kaverit kylään - jaa, kumpainenkaan ei pääse. No mä katson sitten telkkaria koko päivän ja/tai surffaan netissä - mitä teen muutenkin joka päivä. On se nyt perkele, nyt pitäisi olla rebel ja ainut mikä järkyttää lähipiiriä on mennä ulos haravoimaan lehtiä pihalta, ja sehän on työtä enkä voi tehdä sitä koska olen saikulla. Kyllä joku roti sentään pitää säilyttää.

Medical Report on tällä hetkellä sellainen että alienit keuhkoissa ovat ennallaan, eivät ole kasvaneet mutta eivät pienentyneetkään. Olo on vähän parempi kuin viime viikolla, jolloin joka päivä tipputtiin vähän syvemmälle ojaan. Keuhkotähystys tehdään tutusti työntämällä letku suun kautta kurkusta ineen, ja sen päässä olevalla kameralla näkee mun sisälle.
Mä keskityn lähinnä olemaan oksentamatta.

Ne varmaan kaivavat taas jotain teollisuuskemikaalia esiin uudeksi lääkkeeksi, koska niillä tuntui olla kauhea hinku on pitää mut siellä yön yli. Itse en oikein usko läsnäoloni olevan pakollista vasta kuin seuraavana aamuna, joten tästä sitten luultavasti taistellaan, kuinka verisesti, se jää nähtäväksi. Nykyiset napit varmaan sitten toimivatkin, koska jäin siihen käsitykseen että niiden kanssa jatketaan rinnakaislääkkeenä vaikkakin pienemmällä annoksella kuin nyt. Lääkekattokin on kilahtanut jo tappiin,
joten hinnalla ei ole enään mitään väliä (vuoden loppuun saakka).

Rouva sai vihdoinkin iPhone 4:n, ja mä oman Nokian 97:n takaisin käyttööni. En tiedä pitäisikö tässä nyt sitten itkeä vai nauraa, kun hänelle muu ei kelpaa kuin Apple, ja itselläkin on alkanut tämä noksu vähän tökkimään.
Kohta varmaan Omppu jytää munkin taskussa.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Italiassa 6.päivä

26.6. lauantai - Juhannuspäivä

Nelly: "Hot in Herre" http://www.youtube.com/watch?v=M-qN6TCY85c
It's gettin' hot in here (so hot)
So take off all your clothes
I am gettin' so hot
(uh uh uh uh)
I wanna take my clothes off,
ja siksipä onkin hienoa pakkautua taas autoon. Rouva(t) haluaa lähteä katsomaan paikallisten hehkuttamaa Franciacorta Outlet Villagea, merkkituotteiden ale-myymäläkeskittymää josta saa paloja maanpäällisestä paratiisista aneiden hinnalla.

Tunnin ajomatkan jälkeen siisti suurehko myymäläkylä löytyy, ja jalkaudumme perhekunnittain ihmettelämään imperialistisen hapatuksen määrää ja kirjoa. Marjo etsi jotain tiettyä urheilutossua/sandaalia, jota ei sitten löytynyt, ja itse löysin pari paitaa jotka olivat ranskalaisen tuotemerkin tekeleitä. Olisi ollut pyhänhäväistystä ostaa Italiasta ranskalaisia muotivarusteita, joten emme ostaneet kummalekaan mitään. 

Paluumatkalla käymme katsomassa Sarnico:n kylää, jota meille on kehuttu kauniiksi. Väljemmin rakennettu, uudenaikaisen oloinen – pyörätiet ja kaikki. Suorastaan kotoisan oloinen infrastruktuuri, joka nousisi yllättävän tärkeäksi ominaisuudeksi, jos yhtäkkiä pitäisi ulkomaille muuttaa.

Muiden etsiessä postikortteja, minun täytyy istua varjossa, keräillä voimia, jäähdytellä itseäni, miettiä elämän tarkoitusta, poistaa maailman nälänhätä ja teoriassa ratkaista kylmäfuusion käyttö termospullossa.

Illallinen käydään nauttimassa kylän keskusaukion yhdessä monesta ravintolasssa. Pizza on ihan hyvää, mutta ei niin hyvää että siitä saisi jonkin ylistyslaulun aikaiseksi. Saamari, Suomessakin saa melkein aina parempaa, johtuu varmaan siitä ettei meillä kinkkusiivu ole kymmenen senttiä pitkä, ja se sentään katkeaa vesuria pienemmällä tarvekalulla.
Näiden ei pitäisi täällä lähteä kikkailemaan ruualla jota eivät osaa tehdä kunnolla. Ja se kahvi, tuo suomalainen keksintö...


Satuhetki -lapset eivät riitele


keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Välihuikka

Tervehdys lukijat.
Pahoittelen että olen degeneroitunut ameeban tai vähintäänkin kotilon asteelle ja hukannut kyvyn kirjoittaa. Alun into on laatunut ja samalla myöskin elinpiirin laajeneminen on vienyt aikaa ja mielenkiintoa kirjoittamiselta, silloin joskus kun blogia aloittelin eivät voimat antaneet myöten muuten kuin istua tai makoilla. Kuoleman pelkokin oli vahvemmin läsnä silloin, joten jotain jälkeä piti itsestään jättää kun ei ne perilliset ole pahemmin kiinnostaneet. Niiden tekemisen harjoittelu on kuitenkin ihan nastaa toimintaa.

Tarkoitus on ainakin kirjoittaa Italian matka loppuun jollakin aikavälillä, mutta koska tarina laahaa jo 4 kuukautta jäljessä on aika päivittää tietoja ja kuulumisia. Tässä käy kohta niin että tarinaa tulee ainakin kahdesta eri aikakaudesta ristiin, mutta eiköhän kaikki jotka ovat nähneet Pulp Fictionin pysy kärryillä.

Wegenerin Granumatoloosi elää ja voi hyvin, se tarkoittaa henkilökohtaisesti sitä että olen itse (toistaiseksi) elossa enkä voi niin kovin hyvin. Solumyrkkyhoidot lopetettiin tehottomina noin kuukausi sitten ja vaihdettiin orgaanisiin täsmälääkkeisiin (Cellcept) jotka on tarkoitettu elinsiirtopotilaille. Sen lisäksi että ne ovat ihan vitun kalliita, enkä saa niistä mitään erityiskorvausta, ne eivät tehoa. Viimeisimmässä röntgenkuvassa näkyy 3-4 möykkyä (granumatoloosia) per keuhko ja ne ovat kasvaneet sitten viime kuvauksen. Joten lisääntynyt kuoleman pelkoko on laukaissut tämän kirjoituksen tekemisen?

Olen aistivinani nuorehkon lääkärin epävarmuudesta, että heidän koristaan on nyt omenat lopussa eikä uusia ole tulossa tilalle. "Täytyy keksiä mitä jatkossa tehdään."  Lohduttavaa, jatketaan kuitenkin lääkkeiden syömistä -
ihan vaan varmuuden vuoksi. Kahdeksan päivän annos maksaa minulle omasta lompakostani 100 euroa, eivätkä nämä napit siis näillä näkymin auta metriäkään.

Töistä ei tarvitse ressata tänä vuonna enään ollenkaan, eikä varmaan pariin kolmeen kuukauteen ensi vuonnakaan - siis jos kaikki menee hyvin. Tällä hetkellä oma ennuste on ettei minusta enään työkalua saada, jos ei löydy toimivia mömmöjä - jos ei löydy niin sitten ei tarvitse välittää enään yhtään mistään, ei edes hengittämisestä. Ei vaan, kävin eilen pururadalla maraton ryhmäni kanssa lenkillä, joka sitten muuttui pikku kisailusta kunnon pudotuspeliksi. Lopulta kiihdytin täboillä jyrkkään ylämäkeen niin että koko muu porukka jäi taakse, ja reilusti. Muuten meni miehekkäästi, mutta en vain saanut enään happea tasamaalla, jotta olisin palautunut kuten silloin joskus, ja seuraavan mäen päällä oli pakko pysähtyä. Onneksi ne muut luulivat että jäin odottamaan lenkkikaveriani Tuomoa, jolla oli alkanut pohje kramppaamaan (ihan helvetin kovaa oltiin siis juostu) ja me käveltiin sitten sieltä pois. Illalla tuntui samalta kuin silloin tuokokuussa ekan lenkin jälkeen ja kylmä hiki oli vielä nukkumaankin mennessä. Aamulla olo oli kuin cowboy:lla jonka selkään on baaritappelussa lyöty rikki useampikin tuoli, mutta kyllä tämä tästä vielä iloksi/eloksi muuttuu.

Elämä jatkuu kuten ennenkin, paitsi läträämisen osalta, kaikkea saa tehdä ja kokeilla (paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja), mutta voimapuolessa on vähän vajausta. Ei jaksa sauhuta ja taukokin venyy, nytkin makaan sängyssä klo 11:20 ja kirjoitan uudella hienolla MacBook Pro:llani - siis peiton alla kalsarisillaan. Pitäisi mennä siivoamaan autotallia, mutta odotellaan inspiraatiota. Syödäkin pitää ennen sitä, ja...

Laittakaapa jotain kommenttia kirjoituksiin, niin tiedän vähän suuntia mikä teidän mieltänne askarruttaa ja voin vastata siihen. Muutenhan tarina tulee kuin Moosekselle konsanaan, ylemmältä taholta ilman valitusoikeutta.