"Mä en ole oikeasti sairas, vaan mun alitajunta huijaa mun kropan reagoimaan keksittyihin oireisiin."Näin mietin ääneen perjantaina 31.5.
Maanantai 27.5.
Puolentoista tunnin töissäolon jälkeen alkoi oloni muuttua pahoinvoivasta päänsärkyiseksi. Pyyhin hikeä otsalta, puhaltelin, kävin juomassa ja yritin röyhtäistä oksettavan tunteen pois vatsasta - ei auttanut.
Tunnin kärvistelyn jälkeen piti antaa periksi ja lähteä kotiin ihmettelemään äkillistä olotilan muutosta. Tällaista ei ole ollut pitkään aikaan. Askel kohti parkkipaikkaa oli hieman horjuva ja taisinpa välillä pysähtyä miettimään minne olin menossa. Autossa istuin varmaan minuutin toinen jalka oven ulkopuolella ja odottelin oksennusta. Sitä ei tullut, joten minä lähdin ajamaan. Kotona olo normalisoitui tunnissa ja seuraavana päivänä duunissa kaikki sujui taas kuin mitään ei ollut tapahtunutkaan.
Keskiviikko 29.5.
Nyt riitti puoli tuntia työmaalla. Kykin ja kumartelin ensitöikseni lattialle levitetyn kotiteatteripaketin kaiuttimen ja pahviroskien kanssa. Pään ylös-alas-liike laukaisi tuon mysteeritaudin samantien yhdistettyyn päänsärky- ja pahoinvointitilaan. Pomo huomasi kalpean naamani ja kehoitti hakeutumaan hoitoon. Työterveystalolle mars!
Tuntematon lääkäri suoritti pakolliset mittaukset ja korvan ja kurkun tarkistuksen. Sitten kokeiltiin niskan liikkuvuutta, se oli jäykähköä. Kumivasaralla hän koputteli mua monestakin kohtaa ja löysi sitten jalkapohjastani ällistyttävän, suorastaan kivuliaasti kutiavan pisteen. En osannut yhtään varautua moiseen yllätykseen ja melkeinpä reaktiomaisesti potkasin tätiä. Kun hän painoi piikkipallonsa uudestaan jalkapohjaani vasten mietin vakavissani tähtäyspistettä.
Hän arveli että oireita aiheuttavat ainakin kireät hartialihakset sekä tasapainoaistin sekoaminen pään liikkeistä poimiessani tavaroita lattialta. Korvassani oleva paineentasausläppäkin oli jäänyt taas vaihteeksi auki joten se heitettiin samaan oireläjään mukaan. Minulla kuulemma erityisen levottomat jalat - kireät lihakset mutta löysähköt nivelet. Johtopäätökset johtivat loppuviikon mittaiseen sairauslomaan ja lääkkeeksi sain Dolan-merkkistä särkylääke & lihasrelaksanttia. Jännää! Mietin tuleekohan paskat housuihin, jos se vaikka vaikuttaa sulkijalihakseenkin. Ei tullut ja huono olokin hävisi parissa tunnissa, mutta pistihän se aivot tyhjäkäynnille ja alkoi väsyttämään ihan perhanasti.
Seuraavana päivänä mua alkoi epäilyttämään koko "sairaus", olin varma että tauti esiintyy ainoastaan työpaikalla, enkä ole siis kotona oikeasti sairas. Myytinmurtajat hengessä päätin lähestyä ongelmaa tieteellisesti, vaikka minulla ei olekaan Buster-kolaritestinukkea. Päätin turvautua ihmiskokeeseen. Vedin siis lenkkarit lenkkarit jalkaan ja sykevyön rintaan kiinni - sairaathan eivät voi juosta. Nerokasta!
Aurinko paistoi helteisesti kun hölkkäsin Klaukkalan taajaman läpi ja aluksi asiat tuntuvat sujuvan. Neljän kilometrin jälkeen totesin olevani vähintään yhtä pehmeässä kondiksessa kuin HCR:n puolimatkassa ja kuuteen kilometriin loppui juoksu totaalisesti. Kiviä potkiskellen kävelin kiukkuisen uupuneena kotiin ja suihkuun. Nupissa juskytti, keuhkot huusivat hoosiannaa ja vitutti aika tukevasti, niistä mun sinisistäkin kilpatossuista oli kulunut kantapään kulutuspinta puhki. Enhän tietenkään voinut mitenkään muulla tavoin todistaa tätä itselleni, mutta uskottava se kai on;
mä olen heikossa hapessa myös kotioloissakin.
Loppuilta menikin voivotellessa ja tormäillessä seiniin, joten vedin kipurelaksantin naamariin ja sänky kutsui jo pari-kolme tuntia normaalia aikaisemmin; tosin mä heräsin sitten viideltä ja lähdin pelaamaan jalkapalloa Klaukkalan urheilukentälle.
No en tietenkään, vaan olohuoneeseen pleikkarilla Fifaa.
