Helsinki City Run 2013 - Main Kampf

Lauantai 4.5.
Ankea näky avautuu ikkunasta pihalle, keli näyttää harmaalta ja kylmältä. Myöhäsaamiainen katoaa sisuksiini kymmenen aikoihin, jonka jälkeen alan kasaamaan juoksutamineita keoksi eteisen lattialle.

Mä olen pitkällisten pähkäilyjen jälkeen päätynyt tavoiteaikaan 2:16:00, sen kohdalle kun saisin kellot pysäytettyä niin olisin sankari. Ainakin uskottelen itseni luulemaan niin. Se olisi minuutin / kilometri hitaampi vauhti kuin viime vuonna, jolloin koko reitin keskinopeuteni oli 5:29 min/ km. Vuosi sitten oli kisakondikseni huomattavasti tukevammalla pohjalla kuin nyt seisoessani lähtökarsinassa Tuomon ja hänen kaverinsa Janin kanssa nyt.

Kuka tästä kolmikosta näyttää nopeimmalta? Väärin, se on Tuomo tuossa keskellä.

Viime vuoden treeneistä saatte muistutuksen lukemalla vanhoja kirjoituksiani; hyvinhän ne menivät silloin. Viime syyskuusta laskien minulla on nyt takanani ainoastaan neljä vähintään kymmenen kilometrin lenkkiä sekä pari onnistunutta vauhtiharjoitusta. Jokunen kävelyksi mennyt yritys on myös tehty, mutta niistä en niin välittäisi enää mainita. Vuosi sitten HCR:n jälkeen alkoi puoli vuotta kestänyt terveyden alamäki, joka lopulta johti taudin uusiutumiseen. Lääketiputuksista on nyt kulunut puoli vuotta ja täällä sitä seisoskellaan; juoksutrikoot jalassa. Onneksi aurinko oli kuitenkin tullut säätiedotuksen mukaisesti esiin, ilmahan oli jo suorastaan lämmin.

"Minuutti aikaa lähtöön!" Kuuluttujan ääni aiheuttaa vaistomaisen reaktion vilkaista ranteeseen. "Ai perhana", mä en muistanut laittaa virtuaalijuoksiaa Garminiin kirittäjäksi, joten täytynee siis vetää fiilispohjalta. Mä tiedän että Tuomo ja Jan jahtaavat omia ennätysaikojansa, joka tarkoittaisi myös omalle ennätykselleni huimaa parannusta, jos aikoisin pysyä heidän vauhdissa. En aikonut.

Lähtötorven törähdyksestä kuluu minuutti neljätoista, kunnes pääsen ruuhkan mukana ylittämään lähtöviivan chip-anturit ja ajanoton nettoaika voi pyörähtää käyntiin. Ihmisvirran mukana juoksu tuntuu vuotta aiempaa kokemusta helpommalta, mutta minullahan ei olekaan nyt niin kiire päästä eteenpäin. Seurailen välillä kuinka kauas Tuomon lippis on loitonnut minusta. Ensimmäinen kilometri on suoritettu ajassa 5:28 - Hyvä napakka alku! Olen tuossa vaiheessa kadottanut kaverini ihmisvilinään ja autuaasti unohtanut että suunnitelmani oli edetä 6:29 min/km.

Töölönlahden ruuhkainen kierros, mielenosoittajapultsarit jotka vaativat kannabista Alkoon, pari jyrkkää nousua sekä puikkelehtimiset metsikössä pitäisivät hidastaa vauhtia, mutta Garmin väittää toisen kilometrin ajakseni 5:13 min - huisaa. Se mihin en hoksannut kiinnittää sillä hetkellä huomiota oli pulssi. Se oli noussut tuolla kilometrillä 176:een. Kolmas ja neljäs kilometri kierrättivät reittiä Kaisaniemenlahden ja Eläintarhan lahden rannoilla. Aikaa ja pulssia kului 3) 5:47min (177 bpm) ja 4) 5:26 (176).

Nelosen täytyttyä tuli ensimmäinen juomapiste - ja tarpeeseen. Suu oli jo kuivunut ja banaanikin olisi maistunut, jos sitä olisi ollut tarjolla. Valitsin veden Gatorade:n sijaan, koska pitkin aamua tissuttamani urheilujuoma hölskyi vieläkin vatsassa. Siinä sitten taiteilin hölkäten muovimukini kanssa hetken aikaa, koska en halua tiputtaa askellusta kävelyksi. Siitä minulla on huonoja muistoja, kun jalat eivät enään uudestaan suostuneet yhteistyöhön. Heitän tyhjän mukin pois ja lähden kiihdyttämään raiteiden mukaisesti kohti pohjoista. Silloin mä tajuan kauhukseni ettei kaikki olekaan kohdallaan.

Mun jalat ovat ihan hyytelöä. "Peli on menetetty" ajattelen, en pysty lisäämään nopeuttani ilman tuskallisia ponnistuksia. Tajuan että voimat ovat kadonneet täysin, mutta miten se on mahdollista? Eihän takana ole vasta kuin neljä kilsaa, joten tarjolla on luvassa enään itkua ja hammasten kiristystä. Tunne kropassa on typerryttävän lamaannuttava ja se iski kymmenen kilometriä liian aikaisin.

Marjo odottaa kameran kanssa ennen viiden kilometrin kohtaa, joten vedän hänen ohi huolettoman näköisenä kättä keilauttaen ja jatkan taas sitten asioiden märehtimistä. Mä en oikein osaa kuvailla niitä tuntemuksia, mutta mä jouduin kärsimään jokaisen ottamani askeleen. Normaalisti tässä vaiheessa kroppa olisi tottunut jo juoksurytmiin ja asiat sujuisivat ikään kuin autopilotin ohjaamana, kunnes jossain viidentoista kilometrin kohdalla voimat alkaisivat tällä tavoin ehtymään ja tämä kamppailu itseni kanssa vasta käynnistyisi - matkani piteni juurikin kaksinkertaiseksi.

Viides kilometri taittuu ajassa 5:58 (177 bpm), mutta en väsymykseltäni juurikaan noteeraa asiaa. Yritän muistella reittikartan mutkia, jotta keksisin parhaan paikan jättää tämä typerä jolkottelu kesken. Kuudes kilometri oli lohduton taivallus ja yritin huijata itseäni uskottelemalla saapuvani kolmasosamatkaan. Huono idea, koska juurihan minun piti päässäni laskea mikä on oikea kolmasosa matkasta, jotta pystyisin kusettamaan itseäni. Odotan urheilujuoman imeytyvän ja toivon pelastavaa ihmettä. Masennustani lisää myös ohittavien juoksioiden jatkuva virta oikealta ja vasemmalta. Yhtäkkiä viereeni ilmestyy pitkäsäärinen kaunotar jonka hajuveden tuoksu murtaa horroksen ympärilläni. Pelastus. Evoluution kehittämin vaistoin ryhdistäydyn ja pysyttelen kukkaistuoksuisen tytön vanavedessä puoli kilometriä, kunnes maitohapotus jalossa pakottaa päästämään "saaliin" karkuun. Vanhuus tulee yksin - minusta ei ole enään juoksemaan nuorten naisten perässä.

Kengänpohjat alkavat jo raapimaan soraa kesken askelluksen ja mä olen juossut jo pitkän matkaa lysyssä, enkä voi sille oikeastaan mitään. Jengiä pyyhältää ohi enkä voi sillekään mitään; this is not the real me. Kahdeksassa kilometrissä nappaan mukillisen Gatorade-urheilujuomaa jotta saisin edes himppasen energiaa, rautaa, maksaa ja vitamiineja. Ei tuntunut missään, mitä nyt suu kostui pitkästä aikaa.

Yhdeksäs ja kymmenes kilometri olivat suuren vitutuksen aikaa. Miten on mahdollista, että yli metrin leveällä perseellä varustetut naiset, jotka vielä juoksevat typerän näköisellä tyylillä, voivat mennä minusta ohi? Minullahan on sentään jumalainen pitkänmatkanjuoksijan vartalo. Aikomani keskeyttäminen on enemmän kuin lähellä, mutta nyt paikka oli äärimmäisen huono. Tuolloin liikuin Pasilan pohjoispuolella, joten paluumatka olisi mahdollisimman pitkä. Oli vain pakko mököttää muiden perässä hiihdellen.

Puolimatkassa yritin ottaa itselleni myös sykemittariini väliajan, mutta onnistuin lähinnä sotkemaan koko hyvän systeemini. Kilometrit kuudesta kymppiin kuitenkin sujuivat numeroilla mitattuna seuraavasti: 6) 5:36 min/km (175 bpm) 7) 5:41 (177) 8) 5:55 (176) 9) 6:08 (173) 10) 5:57 (175). Huomatkaa ettei pulssi ole lähdon jälkeen laskenut alle 170:nen. Ensimmäisen kymppi tuli ajassa 57:08 min ja 10,5 km 1:00:03 (2012 - 54:24 min / 56:58 min).

Askel 11417 oli yhtä tuskaa, samoin askel 11418, mutta seuraava olikin jo vähän helpompi, 11420 palautti takaisin synkkään todellisuuteen... Voisin alleviivata sitä tietoisen tuskaista tunnetta omien henkisten ja fyysisten voimien ehtymisestä melkeimpä sadan metrin tarkkuudella, mutta uskon asian tulleen teille selväksi. Omasta mielestäni olin taapertanut hädin tuskin kävelyvauhtia, mutta oikeastaan nyt, kirjoitushetkellä, tajuan mitä siellä metsän siimeksessä oikeastaan tapahtui. Harmi etten juostessani tajunnut lyöneeni tiskiin kevään kuntooni nähden aivan huikeaa aikaa. Kolme viikkoa aiemmin juoksemani kympin "ennätys" oli 56:11 ja nyt jäin siitä ajasta alle minuutin. Tosin mitalin toinen puoli oli voimavarojen äärirajoilla ja jopa ylikin liikkuminen.

Jotta tämä olisi kaikille juoksusta ja kilometriajoista vähemmän kiinnostuneille mahdollisimman piinaavaan, esitän omatekoisen vauhtianalyysini viime vuoteen verrattuna. Viisi ensimmäistä kilometriä, olkaa hyvät. Huomatkaa kuinka kovaa mun pumppu on 2013 kiertänyt koko ajan, sekä vauhdin sakkaaminen kahden kilometrin jälkeen.

2013 vauhti min/km (syke bpm)
1) 5:28 2) 5:13 (176) 3) 5:47 (177) 4) 5:26 (176) 5) 5:58 (177)
2012 vauhti min/km (syke bpm)
1) 5:34 2) 5:48 (153) 3) 5:28 (164) 4) 5:14 (163) 5) 5:37 (164)

Taival siis jatkui ja ajattelin keskeytystä ainakin viidennenkymmenennen kerran, mutta kuten aiemminkin jatkoin via dolorosaani eteenpäin. Vaikka tuossa jo surkuttelin etten tajunnut juostessani vetäväni näinkin nopeasti, en tiedä kuinka pitkälle tiedon aiheuttama hyvä fiilis auttanut minua loppupeleissä. Olisi vain pitänyt aloittaa rauhallisemmin - mukava alkumatka takaa mukavan loppumatkankin.

Luulin siis edelleen matelevani eteenpäin, mutta tahtia oli pakko silti laskea. Vauhti putosi mutta pulssi ei, joten asian varsinainen hyöty jäi saamatta. Pumppu, keuhkot ja jalat työskentelivät vieläkin kiinnileikkaamisen rajoilla: 11) 6:15 (175), 12) 6:30 (173), 13) 6:16 (172). Kolmessatoista kilometrissä Pikku Huopalahden kierroksen alussa oli toiseksiviimeinen juottopiste; vesimuki kantoon ja taaperrus jatkui. Neljästoista kilsa oli nääntymisen alkusoittoa, ensimmäisen kerran pulssi putosi alle 170:n ja vauhtikin laski 6:58 minuuttiin. Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun vauhti tippui alle tavoiteajan, mutta ei ainoa.

Mä huomasin että melkein kaikilla mua ohittavilla tyypeillä on eriväriset hintalaput rinnassa kuin minulla; siis nää ovat lähteneet kymmenen minuuttia mun jälkeen. Niistä nopeimmat olivat ohitelleet mua jo varmaan parin kilometrin ajan, joten nyt yhä lisääntyvä tuuppiminen ja töniminen tarkoittaa varsinaisen keltaisten invaasion alkaneen. Viidestoista väliaika napsahtaa Garminin näytölle 15) 7:25 (162), mutta sekään ei aiheuta minkäälaista reaktiota väsyneessä mielessä. Mä vain tuijotan parin metrin päähän eteeni ja jatkan hiipuvalla vauhdilla "läpsyttelyäni".

Kuudestoista kilometri kuluu tossujani murehtiessa, ne ovat nyt ne samat joiden juoksemattomuutta murehdin taudin puhkeamisen aikoihin. Ne ovat myös ne samat joiden perään haikailin viime vuonna tuskallessani ohuempipohjaiset tossut jalassani. Nyt ongelmia on kaksi. Oikea ja vasen - heh heh, ei vaan sukat. Mä olen juossut talven polvipitkillä kompressio-sukilla, ja nyt vedin jalkaani lyhytvartiset juoksusukat. Huomasin heti laittaessani kengät jalkaan niiden olevan paksummat kuin talvisukkani, joten tässä matkan edetessä lämmöt jaloissani ovat nousseet kiehumispisteeseen. Nyt jalkoja polttelee ja vaihtaisin mielelläni jalkaani viimevuotiset, paremmin ilmastoidut siniset kilpakenkäni tai ohuemmat sukat - mielellään molemmat. Se toinen ongelma on etten jaksa nostaa jalkojani tarpeeksi korkealle, vaan kannat raapivat jatkuvasti pitkiä viivoja soratielle. Nämä ovat mun lempparitossut ja niistä toistesta oli jo lähtöhetkellä kulunut pohja puhki. 16) 7:21 (161)

Seitsämäntoista kilometriä on tulossa täyteen ja ihmisiä on keräätynyt kannustamaan juoksioita viimeisen juottopisteen luokse runsaasti. Mä en jaksa enään hirveästi nolostua huonosta ryhdistäni tai hitaasta vauhdista, mä olin muuttunut jo zombieksi. Vanhat vaivani, oikea nivunen ja vasen polvi ovat alkaneet taas kerran vihoittelemaan, mutta siitä olen tyytyväinen että ne jaksoivat odottaa kiukutteluaan näinkin pitkälle. Liki kävelyvauhtia laahustan käsi ojossa kohti banaanilaatikoita. 17) 7:37 (162)

Muki heilahtelee kädessäni juoksun tahdissa ja kallisarvoinen vesi loiskahtelee hihalleni ja maahan. Toisessa kädessäni on puolikas banaani ja suu on täynnä toista puolikasta; hengittämisestä ei meinaa tulla yhtään mitään. Vastoin ainoaa sääntöäni: "Älä kävele", lopetan irvokkaan etenemisen ja tankkaan itseni jotenkin arvokkaasti. Mielessäni mietin ettei tämä oikestaan enään huonommin voi mennä, joten hittoako tässä jonglööraamaan. Kahdensadan metrin huoltokävelyn jälkeen hieman pelottaa lyödä vaihde sisään. "Kestääköhän kone enään?"

Tuomoa naurattaa...

Marjo odottaa kameransa kanssa Tilkan mäessä, jossa reitti nousee Mannerheimintien alituksen jälkeen taas ihmisten ilmoille. "Kiitti vaimo, et sitten yhtään helpompaa kohtaa valinnut."

Toivottavasti se ei odota että juoksen nyrkki ojossa punainen Tersäsmiesviitta hulmuten ja valkaistut hampaat välkehtien kohti auringonlaskua. En edes hymyillyt kameralle. Kävely ja matkan jyrkin mäki aiheuttavat kauhean huonon ajan: 18 km) 8:17 min/km (157 bpm).

...Jannea ei.

Yhdeksästoista kilometri on vähän kropan kuulostelua. Kestääkö juoksu loppuun saakka? Onneksi kävelemään ei ole uudestaan tarvinnut sortua. 19) 7:37 (159) on paluu aikaisempaan vauhtiin, mutta sitten yhden alamäen jälkeen jatkankin samalla kovemmalla vauhdilla myös tasaisella.

Juoksu kestää ja vauhti pysyy reippaampana, maalin tuoksun voi jo tuntea. Kahdeskymmenes kilometri täyttyy Olympiastadionin vieressä, 20) 6:21 (164), ja joudun jarruttelemaan intoani loppukiriin. Viimeisen kilometrin puolivälissä tunnen etäisesti tuttua kutinaa reisissäni ja pohkeissa, krampit ovat tulleet väjymään lihaksiani. Edellisen kerran ne kiusasivat minua juostessani Helsinki City Maratonin 2009 loppusuoraa; juurikin tällä suoralla - suunta oli vain päinvastainen. Silloin jouduin kävelemään niin Tilkan kuin nämä Stadionin mäetkin ylös. Mä olen syönyt magnesium-tabletteja noin 150 päivää putkeen välttääkseni nämä pikku perkeleet, mutta niin ne vain ovat saapuneet paikalle tapaamaan loppuun saakka kiusattuja ja nestehukasta kärsiviä lihaksiani.

Viimeinen nousu alkaa. "Miten helvetissä se näyttää noin pitkältä ja jyrkältä?" Rinta kaarella otan kuitenkin juoksuasennon hallintaani ja alan suorittimaan mäkeä. Tämä on mun bravuuri - vaivaton ylämäkijuoksu, mitä nyt tuo pieni nykiminen pohkeissa haittaa. Ohitan yhden väsyneen juoksijan. Ja toisen. Mäkeä on vielä puolet jäljellä kun kramppi napsauttaa oikean pohkeeni lukkoon, eikä jalka enään oikene suoraksi eteeni. Saan vaivoin väännettyä takaraivoni kantapäätä vasten pitääksen painopisteen liian taakse jääneen tukijalan takana ja välttääkseni mätkähtämästä naamalleni asfalttiin. "Oho. Sepäs olikin iso kramppi, mä näin sun trikoiden läpi miten lihas muljahti." Juuri ohittamani tyyppi toteaa siirtyessään takaisin omalle paikalleen eteeni. Mä saan taas rytmistä kinni ja sinnittelen loput mäestä lisäkramppien rajamailla.

Tyyppi kääntyy vielä mäen laella taaksensa katsomaan ja vähän hämmästyy nähdessään minun vielä roikkuvan parin kolmen metrin päässä takanaan. "Pärjäät sä?" hän kysyy. "Joo joo." puhisen vastaukseksi. Enään on noin sadan metrin alamäki ja pari sataa metriä Stadikan mondolla jäljellä, täähän se vasta onkin mun bravuuri - loppukiri. Tavallisuudesta poiketen maisema ei vaihdukaan kuten Star Wars:ssa valojuoviksi (no höh?), mutta ohitan kuitenkin sen tyypin kun sukellamme portista juoksuradalle. Kerään lisää vauhtia ja tunnen kuinka ilmanvastus repii hiuksiani ja keskipakoisvoima uhkaa suistaa minut viimeisessä kaarteessa ulos radalta. Viimeinen sata metriä melkein sulattaa tossut altani ja repii vaatteet päältäni - vittu että mä oon nopee.

Suhteellisen sekavassa mielentilassa suunistan kohti uloskäyntiä. "Mikähän mun aika oli?" Ensimmäiseksi huomaan että Garmin on mitannut matkaa ainoastaan 20,69 km joten loppuajasta 2:11:54 puuttuu reilu 400 metriä. Saatanan romu. Viimeisen kilometrin ajaksi se väittää 6:29 min/km (166 bpm) ja viimeinen 200 metriä nopeudella 4:36 min/km (173 bpm). Jälkimmäinen puolisko matkasta vei melkein kaksitoista minuuttia kauemmin kuin aloituspuolisko. Kaloreita paloi 1639 kappaletta.

Yksi iso ero viime vuoden suoritukseen on pulssi.
2012 keskiarvo 160 bpm / max 178 bpm.
2013 keskiarvo 168 bmp / max 185 bpm.
Kovemmasta sykkeestä huolimatta vauhti oli hitaanpi, eli minulla oli rasitteenani huomattavasti paskempi kondis ja tyhmän kova alkurynnistys. Jos joku teistä ei ole hirveästi harrastanut liikuntaa eikä ymmärrä miksi näistä luvuista kohkaan, niin voit kokeilla ihan millä muullakin tavalla tahansa pitää kaksi tuntia pulssiasi parinkymmen iskun päässä maksimisykkeestä. Mä puolestani odotan kuinka lääkärini "ilahtuu" kertoessani nämä lukemat seuraavalla tapaamisellamme.

Tuomo ja Jan bongaavat minut eväsjonosta, jätkät ovat juosseet sikakovaa omat ennätyksensä: Tuomo 1:48:23 ja Jan viistoista sekuntia perässä. Lähdemme kävelemään autolle ja yritän juosta kadun yli ennen autojen valojen vaihtumista vihreäksi. Mä luultavasti näytän kaverilta jolla on paha ripuli ja kauheat ilmavaivat yhtä aikaa. Krampit heitelevät jalkojani hassusti suojatiellä, aivan kuin joka askeleella turahtaisi pikku paskat housuihin. Jania naurattaa ja mä joudun suosiolla kävelemään.

Kotona käyn netissä tarkistamassa aikani: 2:11:54 pitää paikkansa, sehän on neljä minuuttia alle tavoitteen. Esittelen ylpeänä vaimolleni aikalinkistäni avautuvaa videopätkää juoksustani. "Tuolla metsässä oli hidasta, mutta katsoppa loppukiriä." Kenttäkuuluttaja mainitsee oikein nimenikin kun saavun stadionille, mutta pikajuoksuni näyttää ihan mummojen lyllerrykseltä. Marjoa naurattaa ja mua alkaa vituttaan koko typerä juoksu, paska kunto ja tyhmä vauhdinjako. Päätän etten juokse enään metriäkään. Ikinä.

JÄLKILÖYLYT
Sunnuntai 26.5.
Tämä kirjoitus on ollut blogi-urani rankimpia urakoitani. Aikaa on on mennyt tekstiä työstäessäni parin kolmenkin maratonin verran, eikä itse kirjoitusmateriaalin silminnäkijähavaintojen hankkiminenkaan ollut sieltä helpommasta päästä. Lisäksi on käynyt ilmi että minun gps olikin sittenkin oikeassa: reitti oli liian lyhyt. Mä en sitten kaikesta kärsimisestäni huolimatta olekaan juossut puolimaratonia, ainostaan 446 metriä lyhyemmän lenkin. Järjestäjät olivat ohjanneet kaikki muut juoksijat kärkikaksikkoa lukuunottamatta liian lyhyelle reitille. Vitun tunarit! Kenenkään muun aika kolmannesta sijasta alaspäin ei ole tilastokelpoinen.
Mikähän pitäisi olla puolimaratonin järjestäjän ensimmäinen homma?
No saatana, järjestää ja merkitä 21 097 metriä pitkä reitti.

Kisan johtajat karkuteillä 5,5 km kohdalla, maalissa tilanne päinvastainen.
Nro 2357 Ralf Lipp ajalla 1:11:17 oli voittaja, kakkosena nro 33 Juha Laitinen ajalla 1:11:44.

Katsastus

18.4. torstai

Olen kehittänyt jonotusrutiinin jolla pyrin pitämään näytteidenotossa aikani mahdollisimman lyhyenä. Kurvaan ensimmäiseksi laboratorioon nappaamaan jonotusnumeroni verikokeisiin. Saan numeron 273 ja vuorossa oli sillä hetkellä numero 254, joten lähden pari kerrosta alemmaksi keuhkorötngeniin jonne pääsin sisään parissa minuutissa. Palattuani takaisin labraan huomaan jonon lyhentyneen kymmenessä minuutissa ainoastaan neljällä numerolla. Jätän oman vuoronumeroni jonotusnumerolaitteen viereen ja otan itselleni uuden. Suuntaan kohti vartin kuluttua alkavaa spirometriaa korassani paperilappu jossa on numero 278.

Spirossa joudun vetämään pari kertaa keuhkoni täyteen ilmaa ja puhaltamaan ne tyhjäksi mahdollisimman voimakkaasti tai mahdollisimman pitkään. Vai olivatko ne yhtäaikaa? Välillä saan hengitettäväkseni jotain "hemohessiä" jonka pitäisi parantaa keuhkojen hapenottokykyä tai jotain. Vartin tauon jälkeen samat puhallukset uudestaan. Poistuessani paikalta takaisin kohti labraa silmissä näkyy mustia pilkkuja ja käytävä hieman heiluu.

Kymmenisen metriä ennen kun astun sisään odotushuoneeseen kuulen kilahduksen jolla kutsutaan seuraava potilas sisään. Taulussa on luku 275. Vilkaisen lappukoneen viereen ja huomaan lattialla kyseisen numeron. Sujuvasti juurikaan vauhtiani hidastamatta noukin lapun lattialta ja kävelen suoraan pyydetystä ovesta sisään. Joku parahtaa odotushuoneessa: "Nyt joku ehti ottaa sen numeron." Siis te puupäät tiedätte numeroiden lojuvan lattialla, mutta istutte silti kuin kirkossa?

Viimeisenä velvollisuutenani on luuntiheysmittaus syöpätautien klinikalla; se kuulostaa pahalta. Olen varma että nyt ronkitaan selkäydintä jollakin minikaivurilla, mutta loppupeleissä minun tarvitsee vain ottaa housut pois ja käydä makaamaan laitteen alle. Muutaman minuutin ja kuvan jälkeen pääsen lähtemään töihin.

25.4. torstai

Istun Meilahdessa keuhkopolilla oman lääkärini vastaanotolla ja hän avaa pelin: "Ennen kuin kysyn mitä olen määrännyt viimeksi, niin kerro sinä ensin mitä lääkkeitä syöt ja kuinka paljon." Tiedämme molemmat että kertomani lääkemäärät ovat pienempiä kuin edellisellä kerralla "sovittiin". Perustelen omatomisuuttani matematiikalla; Rituksimab kesti edellisen kerran kehossani puolitoista vuotta ennen kuin puolen vuoden mahalaskuun päättynyt sairastelujakso alkoi. Oman näkemykseni mukaan aine vaikuttaa juuri nyt vuoden loppuun saakka voimakkaimmillaan, joten ylläpitolääkitystä voisi turvallisesti vähentää - vaikkapa lopettaa kokonaan kuten Englannissa, jossa on todistettu puolen vuoden välein annetun Rituxi-hoidon (ilman kortisoni ja mykofenolaattilääkitystä) pitävän Wegenerin poissa turvallisesti ja tehokkaasti.

Lääkäri ei varsinaisesti hyppää riemusta kattoon, mutta myöntää kortisonin ja mykon rasittavan maksaa ja jättävän lääkejäämiä elimistöön. Yhteistuumin nyökyttelemme fraasille: "Pyrimme siihen että lääkitys lasketaan mahdollisimman vähäiseksi, antamatta kuitenkaan taudille mahdollisuuksia aktivoitua." Harmi ettei kukaan tiedä tarkkaan miten se varmistetaan. Hän laskee päiväannokseni määriin: kortisoni 7,5 mg:aa ja myko 1500mg:aa. Vau! Minulla ei ikinä ennen ole ollut virallisesti ainostaan kolmea kapselia mykofenolaattia päivässä. Epävirallisesti olen sitäkin kokeillut - jo parin viikon ajan.

Seuraavaksi katselemme kehkoröntgenkuvia. Paremmalta kuulemma näyttävät, vaikkakin keuhkoissa näkyy vielä granulomista syntynyttä arpikudosta. Kysyn kuinka monta prosenttia arpikudokset vievät tehoja terveisiin keuhkoihin verrattuna, ja montako kertaa tauti voi iskeä uudestaan kunnes arpikudosta on niin paljon että tukehdun. Lääkärin teorian mukaan keuhkot ovat elävä elin joka pystyy korjaamaan itseään. Hänen näkemyksensä mukaan arvet häviävät lähes kokonaan, en ainakaan kuolisi niiden suureen määrään.

Spirometrian lukuja verrataan helmikuun 2012 tuloksiin, jolloin keuhkoni olivat tikissä. Olin saanut tehtyä hyvän treenijakson syksystä alkaen ja keväänkin juoksut kulkivat silloin hienosti. Nyt en ollut puhkunut aivan samoja lukemia tauluun, mutta normaalien keuhkojen arvot kuitenkin. Verikokeissa oli hälyttävää D-vitamiinin korkea määrä, melkeinpä myrkytys. Minun kalkkitablettien mukana on sitä 25 mikrogrammaa, sekä olen lisäksi syönyt pari kukautta 50 mikrogrammaisia D-vitamiinitabletteja. "Saahan apteekista 100 mikron kapseleitakin?" "Alkostakin voi ostaa paljon viinaa." Jätän ylimääräiset D-tabut jatkossa Marjon syötäväksi - ilman taka-ajatuksia.

Perinteisten kohteliaisuuslätinöiden aikana lääkärini kysyi liikunnastani. Hän jäi suorastaan suu auki ällistykseltään haukkomaan henkeään, kun kerroin meneväni viikon päästä juoksemaan HCR:n, kun näytti pikkuhiljaa siltä että hän tokenee lisäsin nauraen partaani: "Puolimaraton, (teatraalinen paussi) 21,1 km." Saatuaan vihdoin puhekykynsä takaisin toivotti hän minulle hyviä juoksuja pariinkin kertaan.

27.4. lauantai
Lähdin hakemaan sitä hyvää viimeistelyharjoitusta Klaukkalan ympärijuoksulla. Viisi päivää aiemmin olin juossut samaisen lenkin + lämmittelypätkän: 14,2 km aikaan 1:36:40 ja päätin nyt ehtiä alle puoleentoista tuntiin. No, vituixihan se meni. Juoksu loppui jo ennen yhtätoista kilometriä, eikä vesipisarat taivaalta lohduttaneet yhtään. Kompuroin lopulta kotiin, jossa kaaduin suihkun jälkeen sänkyyn nukkumaan. Viikko aikaa puolimaratonille.