Tänä aamuna on aikainen herätys ja kiireinen aamuhässäkkä, tarkoituksena on lähteä ihmettelemään keskellä järveä nököttävää
Monte Isolan saarta. Kävimme eilen katsomassa paikallisten kanssa aikataulusta,
että klo 10:30 lautta lähtee.
Vituiksihan lähtö menee ja auto liikahtaa pihasta kymmenisen minuuttia suunniteltua myöhemmin. Pitkäaikaisen parkkipaikan löytäminen keskustasta on mahdotonta ja lopulta on pakko pudottaa muut kyydistä ja viedä auto ainoaan paikkaan minkä tiedän: kirjaston parkkipaikalle. Mä juoksen liki kilometrin niin saatanasti takaisin laiturille, jossa ei tietenkään mitään lauttaa näy. Ihan turhaan revin keuhkoni - myöhässä on,
pakko istua ja painaa pää polviin.
Puolen tunnin odottelun jälkeen tutkimme aikataulua ja huomaamme kärpäsenkakan kokoisen vinoneliön olevan keskeltä musta eikä valkoinen. Ilmeisesti joku lomakauden aikataulu, joka on btw just nyt, eikä siis lauttaa vasta kuin klo 12:37.
Palaamme talolle hakemaan uimavarusteet, ja suuntaamme järven toisella puolella olevaan vesipuistoon.
Altaiden vesi on kylmää ja hylkään uimisen välittömästi mielestäni. Marjo pulahtaa altaaseen, ja uimavalvoja selittää minulle että pitäisi olla uimalakki. No ei ole, joten akka pois altaasta ja aurinkoa ottamaan. Saipahan Nelli sentään kahlata lastenaltaassa, jossa paikalliset pikku-berlusconit pitivät sellaista möykkää että jos oltaisiin Suomessa niin saatana...
Ilmakivääri olisi lastenkasvatuksen ykköstarvekalu jos minä saisin päättää.
Iltapäivä vietetään talomme puutarhassa, jossa Nelli kiusasi minua ja viimeisenä niittinä vieläpä pussasi. Mykistävä suoritus ja kanssamatkustajat haukkoivat henkeään.
Illalla palaamme vielä lauttarantaan ja jäätelöä syöden ihastelemme maisemia. Menemme vielä tarkistamaan lähibaarista että siellä on kelpo TV, ja huominen Italia-peli jalkapallon MM-kisoista näytetään siellä. Kukaan ei puhu englantia vaikka paikalla on parikymmentä ihmistä, mutta lopulta kysymyksemme menee jakeluun. Jääkaappipakastimen kokoinen työmies alkaa tuijottaa meitä ja sanoo: Italia, nostaa neljä sormea, osoittaa meitä ja sitten baaritiskiä. Jep, huomenna klo 16:00 tullaan tänne katsomaan. Mies toistaa koreografiansa pari kertaa ja saa sen vaikuttamaan melkeinpä uhkaukselta.
Me luvataan tulla paikalle.
Illalla oloni heikkenee ja vietän levottoman kuumeisen yön.
Oikealla: kohusuudelma, huomatkaa että yritän estää tarraamalla neitoa otsasta.
Aamupalan jälkeen laskeudumme koko orkesterin voimin Pisognen kylä-pahasen keskustaan (n. 10.000 asukasta - kunnes seuraava kylä alkaa ihan vierestä) etsimään apteekkia. Sata metriä kävelyä ja se on siinä! Paitsi ettei ollutkaan, täältä ei saakkaan reseptilääkkeitä vaan meidän pitääkin mennä ostoskeskuksen isoon apteekkiin. Kävellessämme sinne törmäämme sattumalta Marinaan ja lapsiin, ja hekin lähtevät vielä mukaan tulkkaamaan.
Apteekkari nyökyttelee päätään ja tutkii reseptiäni, sitten saan paketin kortisonia: 4,85 euroa. Marjo oli jo kaivanut satasen valmiiksi kun odotteli perhekokoisen vatsansuojalääkkeen hintatasoa. Mies kysyy haluanko kuitin korvauksia varten, mutta kieltäytymällä päätin tarjota tämän kierroksen yhteiskunnalle. Kahvilassa istuessamme Andrea tilaa alkoholittoman aperitiivin jota paikalliset kuulemma ryystävät. Maku on kuin Camparissa,
ja kerron ettei suomalainen tuollaista juo ilman alkoholia.
Päivä vietetään talolla puutarhassa loikoillen ja tulevia päiviä suunnitellen. Lapsiperheen aloittaessa nukkumaan-show:n,
me lähdimme alas kylään syömään. Marina, Andrea ja Caterina odottivatkin siellä meitä ja siirryimme Pizzerian terassille.
Yllättävää kyllä, pizza oli melkeinpä pliisun makuista, suomalainen pitsa on runsaampaa ja rasvaisempaa.
Ruokailun jälkeen käymme hakemassa rantakahvilasta kylän parhaat jäätelöt ja juttelemmemme nauttien järven maisemista. Iltaa kohden nousee ukkosmyrsky ja Marjon kanssa lähdemme romanttiselle autoretkelle kaatosateeseen.
Ajamme toiselle puolelle järveä hotellin liepeille muistelemaan kahdeksan vuoden takaista reissuamme täällä.
Vasemmalla: taideteos rantabulevardilla
Oikealla: Lago d'Iseo - tyyntä myrskyn edellä.
Aamu kahdeksalta nostamme kaksi matkalaukkua (max 15 kg) ja kaksi käsimatkatavaraa (max 10 kg) Vectran takakonttiin ja lähdemme kohti Tampereen Pirkkalan lentokenttää. Ensiksi vierailemme vanhojen tuttujen luona Ylöjärvellä, josta Kaija hyppää mukaan ja vie auton päivähoitoon Pasille, joka poistaa ruosteet helmoista.
Elokuvatähdet yksityskoneella... not!
Kentällä loppuseuruekin liittyy mukaan joukkoomme; Marjon veli Jouni, vaimonsa Maura ja heidän 2-vuotias riesa...ei kun kakara Nelli. Ryan-Air:n king-for-a-day -teeman mukaan saimme itse viedä laukkumme hihnalle, ja jonottaminen koneeseen oli yks härdelli. Konessa penkit kahdella kolmen rivissä, eikä tietenkään minkäänlaisia kallistussäätöjä.
Marjo, Jouni, Nelli ja Maura
Perille kuitenkin päästiin ja härdelli jatkui auto-vuokraamolla ja bussi-kuljetuksessa parkki-paikalle. Olimme etukäteen varanneet ja maksaneet farmari Ford Focuksen, mutta meille osoitetussa parkki-ruudussa kökötti farkku Astra. Kun painoin avaimesta keskuslukon auki, niin parin ruudun päässä oleva Fiat Croma päästi äänen ja vilkautti valojansa. Italiassa ei kaikki ole ihan sitä mitä pitäisi, mutta me olimme tyytyväisiä, koska saimme pykälää suuremman kärryn – ja hyvä niin. 5 x iso laukku, 5 x käsimatkatavara ja lastenrattaat täyttivät farkkuperän kattoa myöten. Luukku piti sulkea tosi varovasti, ettei takalasi poksahtaisi irti.
Navigaattorihan ei sitten toimi tunnelissa ja sillä kestää hetki päästä taas kartalle mukaan, niinpä kahden tunnelin välissä risteyksen kohdalla se ilmoitti yllättäen: tästä oikealle. Vauhtia oli 90 km/h ja siinä vaiheessa kun kysyin Jounilta: ai, tästä vai, oli jo 30 metriä liian myöhäistä. Maisemareitistä tuli pikkasen pitempi kuin oletettiin, mutta kylille päästiin ja sovittu tapaamispaikka marketin pihalta löytyi.
Marina on Marjon paikallinen kollega, ja me majoitumme hänen vuoren rinteellä olevaan villaansa. Talo on hänen perheensä entinen koti, mutta miehen kuoleman jälkeen he muuttivat alemmas laaksoon ”kaupunkiasuntoon”. Meidän majapaikka toimii nykyään tilana, jonne he kokoontuvat ystävien kanssa syömään tai juhlimaan, myös garden-party on ollut suosittua ajanvietettä tässä talossa – tai siis puutarhassa.
Että tämmöinen majatalo.
Kaupassa kävimme oikein urakalla ihmettelemään paikallista tavara-valikoimaa ja lähinnä niiden käyttötarkoitusta. Maidon osto oli ihan arpapeliä, jossa panoksena oli ettei Nelli ja Janne rupea kitisemään jos se ei olekaan juuri sellaista kuin Suomessa.
Einekset osuvat suurin piirtein kohdalleen, ja iltapala sujui ilman suurempaa draamaa - tai sitten ei. Kaksivuotias Nelli sai kuulla suomalaiseen, monipuoliseen kirosanavalikoimaan kuuluvaan reperuaariini noin 15 parasta kolmen sekunnin aikana, kun huomasin kortisoni-purkin jääneen Suomeen. Ai vittu mikä pässi voi jättää tärkeimmän lääkkeen himaansa, eihän sitä tarvita kuin kaksi kertaa päivässä, vittuvittuvittuvittusaatana... Resepti oli mukana, joten huomenna heti aamusta etsimään apteekkia ja toivomaan pelastusta.
Talliin ei mahtunut, parkattiin pusikkoon
Nukkumaan mennessä aion laittaa puhelimeni latautumaan, mutta huomaan että mukana on väärä, vanhan mallinen pyöreäpäinen laturi. Ja päivän idiootti-palkinto ojennetaan...
Vitutti niin paljon etten nukahtanut vasta kunnes olin ottanut unilääkkeen.
Päätettiin Kimmon kanssa perustaa kolhoosi, ja hankkia yhteinen maatalouskone – bensakäyttöinen puutarhatrimmeri. Kunnon toverina lähdin Bauhausista sitä hakemaan, koska minullahan on päivisin aikaa. Tarjouslehdessä ollutta vekotinta ei yllättäen löytynytkään (deja vu),
mutta yllätys yllätys löysin jopa paremman halvemmalla.
Naapurin muijan kanssa kasattiin vekotin nippuun ja minä kiinnitin vesakko-terän ja aloin raivomaan tonttien välisessä pienessä ojassa. Onneksi Kimmo tuli töistä, ja totesi vaihtaessaan leikkuuterän siimalekkuriksi, että minun laittama ei ollut keskellä akselia. Eipä ihme että täristi niin pirusti. Kimmo pistikin kuntan pölisemään oikein huolella, perkele että meikäläinen tuhlasi aikaa nykertämällä ihan väärällä terällä joka oli vielä väärin kiinnitetty. Tekninen metsänraivaus ei ole siis meikäläisen juttu.
Tiistai-iltana Merja-serkun jälkikasvu saapuu viikon stressi-lomalle, 8 ja 10 -vuotiaat tytöt saavat sen minulle kuitenkin jotenkin aikaan. Keskiviikkona Marjo lähtee työkavereittensa kanssa koko päiväksi Tallinnaan, minä elän ihan reunalla ja otan vielä naapurista 8-vuotiaan pojan ja 13-vuotiaan tytön pykälään ja sitten koko orkesterin kanssa Linnanmäelle. Luisa on lupautunut seurakseni henkiseksi tueksi, ja minulla on repussa miniläppäri, jotta voin tehdä jotain ”järkevää” sillä aikaa kun pennut kieppuvat nuppinsa sekaisin jossain. Muuten meni hyvin, mutta menikin huonosti. 8-vuotiaat ovat alle 140 senttisiä, joten he eivät voi ajaa ilman yli 15-vuotiasta huoltajaa esim. vuoristoradalla – joka on ihan must. Olosuhteiden pakosta joudun sijoittamaan 35 egee isohupi-rannekkeeseen, ja eikun ihmistehosekoittimiin pyörimään. Alkuun meinasi joutua nieleskelemään, mutta jotenkin sisuskalut asettuivat paikalleen ja höykytys alkoi tuntua hauskalta. Kotiin palattiin vasta kahdeksalta.
Torstaina Marjo vei heidät uimarannalle ja Mika ja Luisa viettivät lauantain tyttöjan kanssa Jumbossa ja sunnuntain Korkeasaaressa.
Tiistaina Katri ja Riikka palasivat kotiinsa ja rauha palasi Kekkilään.
Keskiviikkona oli jälleen vuorossa Meilahti ja solumyrkky-show. Liki neljä litraa suonen sisästä nestettä turvottaa naaman lähes tuntemattoman näköiseksi, tai sitten se näyttää mahdottoman näyn, läskin Jannen. Periaatteessa en ollut oikein toipunut edellisestäkään setistä ja kahden viikon päänsärky saa jatkoa. Seuraavat 2 päivää on ihan perseestä, mutta perjantaina raahaudun poliisiasemalle noutamaan passia ja ajokorttiani, jotka molemmat ovat saapuneet ajoissa, jotta saan ne matkalle mukaan.
Lauantaina Appi-ukko saapuu kissavahdiksi, ja mukana on vaimo ja koira – Arttu on tosi innoissaan (aaltoja). Pakkamme tavarat laukkuihin, myös Italia futis-paidat vaikka Brasiliia kannatammekin. Ei kerrota sitä sitten paikallisille siellä.
Sunnuntaina suuntaamme Opelin keulan kohti Tamperetta, josta Ryan-Air lennättää meidät Italian, Bergamon kentälle, josta sitten hurautamme vuokra-autolla Pisognen kylään Iseo-järven rannalle.
Tai sitten se paska tippuu taivaalta ja pilaa kaikkien lomatunnelman.
Autokauppoja ei sitten syntynytkään, vaikka muutamaa ajettiinkin. Pistin oman katiskani nettiautoon myyntiin, mutta kukaan ei lämmennyt ajatukselle, kaipa vien sen sitten mukanani hautaan. Olisi muuten kätevä arkku kun ei tarvitse kantajia ja sopii hienosti myös polttohautaukseen, lopuksi hieno ilotulitus bensan määrästä riippuen.
Marjo lähti torstaina (27.5. Ritvan päivä) oppilaidensa kanssa viikoksi Hollantiin, ja minä jäin ramboilemaan yksin kotiin.
Lauantai 29.5.
Sentään joku osti auton, Jouni (Marjon broidi) ja Maura kävivät Lahdesta hakemassa Mazda 6:n, ja minä olin mukana "järjen äänenä".
Niin - no niin, eihän se 2,3 litrainen GT voi niin paljoa bensaa viedä etteikö tankkia saa ajettua tyhjäksi. Sainpahan ajaa Passatin takaisin,
Golf oli vähän kökkö sen jälkeen.
Euroviisuista kohkattiin pitkin viikkoa, ja sanoin Saksan voittavan heti kun näin sen videon. Ei sillä että se olisi ollut jotain hienoa tai mahtavaa, parempia laulajia oli tarjolla. Olin nähnyt saman pätkän pari kuukautta aikaisemmin MTV:llä ja silloin mietin että mitä toi muija on vetänyt. Nyt kuitenkin asiayhteys selvisi ja palaset loksahtivat kohdalleen, ja homma oli sillä selvä. Itse finaalin kävin häiriköimässä Markun kisastudiossa, voittaja siis tiedettiin etukäteen, mutta loput arvailut menivätkin sitten ihan metsään. Voi Eva minä teit, tai tässä tapauksessa jätit tekemättä. (Silti Moldova donkkasi tykimmin.)
Tiistai 1.6.
Työkaveri Antti tuli ihmettelemään maaseudun idylliä, ja kannoimme diskon autotallin perältä ulos tuulettumaan. Ana kokeili miltä tuntuisi olla dj, ja minä muistelin samaa - kukaan ei tanssinut. Naapurin rouva jaksoi kuunnella puoli tuntia aluksi ja herra lopuksi, sit se alkoi kuuntelemaan radiosta rollareita ja käski meidän pakata kamat piiloon.
Keskiviikko 2.6.
Nurmijärven poliisilaitokselle tilaamaan uutta passia ja eu-ajokorttia. Vanha virasto-look 60-80 luvun tavaroilla ja muistoilla sisustettuna ja kaksi vanhaa akkaa tiskillä istumassa. Uusi bio-passi vaatii sormenjäljen ja siitähän koko helvetti pääsi irti. Ensin oli muulemma liian hikinen sormi ja sitten se ei ollutkaan vaakasuorassa ja sitten, ja, ja. Täti näytti minulle oikein kuvaruudulta ettei lukija hyväksy mua. Vittuako minä sille voin, teidänhän on romut ja passit. Mun piti mennä alakerran vessaan huuhtomaan käteni kylmällä vedellä ja kuivata ne hyvin. Ei onnistut siltikään, ja sama levy alkaa soimaan: kylmää vettä ja hyvä kuivaus. Ilmoitin että sitä kokeiltiin jo, ja olisikohan lukulaitteen lasi putsausta vailla. Ei olisi muuten, mutta minä olen kuulemma sen itse sotkenut hikisillä sormillani - ai saatana. Muija luutua laitteen ja minä seison vielä kädet pystyssä ilmastointilaitteen alla
(klassinen poliisiasema-asento), ja vihdoinkin saadaan jäljet jätettyä.
Hienon sci-fi -passin saa viikossa, mutta tavallisessa ajokortissa kestää 3 viikkoa. Tässä kohtaa farssi alkaa muuttua tragediaksi, kun lasken etten ehdi saada korttia ajoissa Italian matkalle. Kysyn voisiko liitteeksi laittaa tiedon että tarvitsisin kortin viimeistään kahden ja puolen viikon päästä.
Ei, eikä siitä olisi mitään hyötyä. Voitteko soittaa? Ei. Voinko minä soittaa?
Ei hyödytä, ei ehditä vastaamaan vaan palvelemme asiakkaita. Katson taakseni jossa joku mies täyttää kaavaketta, me olemme ainoat asiakkaat ja toinen täti istuu toimettomana tiskillänsä. Ja koko tästä ilosta saa pulittaa "vain" 88 euroa ja Freddie Grugerin -näköisistä passikuvista 8 egee päälle. Hieno homma kanttura, ja vitun hyvää kesää sullekin.
Torstai 3.6.
Meilahteen bussilla tankkaamaan sykloa kitusiin. Oman lääkärin mukana on harjottelijatyttö, joka suorittaa "rutiinitarkastukset" eli kuuntelee keuhkoja ja sydäntä ja tunnustelee jaloista onko pahkuroita, jotenkin noloa varsinkin kun höpötetään lääkärin kanssa koko ajan - eihän se voi kuulla mitään stetoskoopillakaan. Sitten kun se muoviletku josta kamat työntyvät verenkiertooni pitäisi pistää paikalleen, niin hoitaja alkaa kädestä pitäen näyttämään tytölle mihin suoneen kannattaisi tökätä. Tämä piikki on sitten se joka sattuu eniten, eikä tämä harjottelija puikossa yllätys kevennä yhtään tunnelmaa. Yritän keskittyä kirjaani täysillä, iloinen "Nyt pistän!" huudahdus rikkoo illuusion. "Ei tarvitse sanoa, tunnen kyllä" sähisen hampaitteni välistä ja nytkähtelen vielä sen aikaa kun pilli työnnetään tarpeeksi syvälle.
Kaiken muun litkun saa pumpata täysillä ineen, mutta itse myrkky maksimissaan 250ml/tunti tahdilla. Munuaiset saattavat kärsiä liian väkevästä verestä. No hups, taisin itse säätää viime kerralla pumpun täysille, eli litra tunnissa. Kirjoittelen sängyllä blogia ja olo on ihan hyvä, mutta kun saan lähteä kotiin niin olo ei enään olekaan maaiman omenaisin. Peilistäkin katsoo vastaan turvonneet kasvot, en tuntisi itseäni jos en tietäisi.
Huonoa oloa ja pientä flunssan oiretta kestää pari seuraavaakin päivää, eikä se meinaa päästää lopullisesti irti millään. Ilmassa on kunnon krapulajuhlan tunnelmaa ja päänsärkylääkettä joutuu syömään enemmän kuin tahtoisin. Ensimmäisellä hoitovälillä oli aikaa 3 viikkoa, mutta nyt vain 2, ja seuraava setti taas kahden viikon päästä. Sitten palataan takaisin kolmeen ja hyvä niin, enhän mä muuten ehdi toipua ennen kuin uutta tulee putkeen.
Tällä sitten mennään, jos mennään.
Takarengas lipsuu ranteella...
Sunnuntai 6.6.
Käyn ajamassa ekan kerran tälle kesälle broidin Ducatia ja saan sen kaupanpäälle päivähoitoon muutamaksi päiväksi, kunnes liikkeeseen tulee tilaa ja se voidaan viedä sinne myytäväksi. Onkohan tulossa hieman vai helvetin paljon vauhdikkaampi lähtö tulevaan viikkoon?
Tänään saakin sitten odotella pysäkillä bussia, joukkoliikenteen täsmällisyys ei nyt oikein vakuuta, joten aion jatkossakin tuhota otsonikerrosta omalla autolla.
Perille kuitenkin lopulta pääsen, ja potilashuoneen sijasta minulle on tuotu kaikkien potilaiden "olohuoneeseen" sänky. Siellä mitataan mm. veren sokeriarvo ja hoitaja laskeskelee että se on minulla jopa liian alhainen.
No just, nyt loppui kituuttaminen ja täältä kun pääsen niin haen kaupasta kilon suklaata ja muuta herkkua ja oikeaa limsaa ja sipsejä kanssa.
Täysillä mennään.
Neula käsivarteen (ei kiva), ja sähköpumpun kautta aletaan työntämään kehoon erillaisia nesteitä. Ensiksi menee sisään pahoinvointilääke, litra suolaliuosta blandikseksi, ja sitten puolikas sitä itteään eli syklofosfamidia - solumyrkkyä ja lopuksi tasoitellaan taas parilla litralla natriumkloridia. Hoitajat säätävät pumpun toimimaan 500 cl/tunti tahdissa, mutta kun erehtyvät näyttämään miten se toimii niin mä säädän itse sen täysille - litra tunnissa kamaa äijään ineen. Täällä en aio roikkua yhtään pidempään kun on pakko.
Operaation ajan kirjoitan blogia ja saankin neljä päivää melkein julkaisukuntoon. Päivän mittaan muutamia potilaita kay lukemassa lehden ja juttelemassa, tai miten sen juttelun määrittelee. Pari tätiä ja yksi gubbe näkivät mun tietokoneen ja alkoivat puhumaan siitä miten nykyajan nuoret tekevät kaiken koneella. Sitten se fabu alkoi paasaamaan siitä miten alokkaita joutuu intistä pois kun ovat niin rapakunnossa. Tässä kohtaa ei ollut enään mitään keskustelua vaan hänen monologinsa, ja vaikka minä yrtinkin kommentoida väliin ja saada keskustelun uusille hedelmällisemmille urille, niin tämä perkele jatkoi vain paatostaan. Tätiparat, minä nostin tyynesti kuulokkeet päähän ja jatkoin kirjoittamista. Vittuko siinä on, että jos on ihan saatanan vanha, niin on automaattisesti muka joku oikeutus jauhaa paskaa ihan mistä vaan, ja muiden pitäisi muka kuunnella ja olla samaa mieltä.
Homma saatiin pakettiin reilussa neljässä tunnissa, ja taksimatka kotiin pääsi alkamaan. Illalla karanteeni ei jaksanut olla ihan tiukimmillaan ja puutarhassa kävi yksi jos toinenkin vieras.
Torstai 20.5 & perjantai 21.5.
Myrkkyjen vaikutus tuntuu parin päivän ajan, päätä särkee ja tunnelma on melakolisen synkkä. Tylsämielisyys valtaa miehen eikä noista päivistä juurikaan jäänyt mitään kerrottavaa lapsenlapsille.
Lauantai 22.5.
Aurinkoinen lauantai ja pihalla puuhastellaan Marjon kanssa, kun äkillinen autokuume iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Lähden hakemaan koeajolle Skoda Fabia RS:ää, rouva kun on puhunut haluavansa pienemmän ja ärhäkkäämmän pelin kuin farkku Golf:n.
Liikkeessä sen kinnerin ympärillä pyörii perhe joka ilmeisesti hakee pojalle uutta ritsaa. Liki tunti menee odotellessa, mutta lopulta saan avaimet ja eikun baanalle. Dieselkone lähtee vetämään välittömästi kun kaasua hipaisee ja voimaa tuntuu olevan kuin pienessä kylässä, alkuperäinen teho olisi ollut 130 hevosvoimaa, mutta tämä on lastutettu 185 heppaiseksi ja vääntokin on noussut 300:sta 400 newtoniin. Ei tarvitse kierrättää kuin bensakonetta,
vaan asiat tapahtuvat heti kun pyytää.
Marjo ajaa lenkin ja tykkää autosta, itse mietin 140 000 km:ä mittarissa - se on pikkasen liikaa 12 tonnin hintaan vaikka kyseessä on 2006 malli. Minun ajovuorollani kokeillaan enimmäinen täyskaasukiihdytys ja lähtö oli murhaava. Ratti ei ollut ihan suorassa kun tallasin pedaalia joten siitä sai pidellä kunnolla kiinni kun ohjaus rupesi vetelemään. Kakkosella survoin jo tallan pohjaan ja renkaat rupesivat kiljumaan, kolmosen jälkeen olikin vauhtia 60:n rajoitukselle yli tuplat, joten sitten rauhoitettiin.
Kimmon kanssa lähdetään palauttamaan autoa takaisin liikkeeseen, ja kun naapuri kokeilee lähtöä risteyksestä niskatuet napsahtavat takaraivoon kiinni, tai päinvastoin. "God damn it, tämähän lähtee." Tämä RS-malli on tehtaan urheilullisin joten alustakin tiukempi kuin peruskipossa, joten minä hyppään pikkutielle puikkoihin ja Kimmo saa roikkua kauhukahvassa. Menee joo, mutta kyllähän ne kilometrit ovat vieneet tiukimman terän ajotuntumasta,
hmmmm pistää miettimään.
Tarjosin Vectraa vaihdossa, mutta ei sitten kauppoja tehty, mutta aioin palata Golfin kanssa uudestaan. Kimmo ajoi mun auton takaisin ja siinä on tiukka alusta, kivireki suorastaan mutta kilpakuskit tarvitsevat kilpa-alustan.
Anytime, anywhere.
Tänään menen esitarkistukseen Meilahden sairaalaan, huomenna olisi vuorossa ensimmäinen solumyrkkyhoito (miten myrkky ja hoito voi olla samassa sanassa) sairaalakiertueen jälkeen. Olo on kuin ekaluokkalaisella kun lähden kävelemään bussipysäkille. Repussa on eväät, lääkkeet, kirja, kuulokkeet...mitä niin vittua bussihan ajaa mun ohi! Pinkaisen juoksuun ensimmäisen kerran liki kahteen kuukauteen, ja joudun vetämään kovaa koko parin sadan metrin matkan pysäkille. Ehdin, ja kyytiin. Istukaa rauhallisesti 15 minuuttia ennen näytettä ja antakaa pulssinne tasaantua, näin ohjeistetaan verinäytteen antajia. Onhan tässä aikaa, mutta ei tämä homma taaskaan ihan käsirjoituksen mukaan mennyt, minullahan kestää saada pumppu tasaantumaan edes alle 150:nen, tuon samaisen vartin verran.
Paikan päällä hoidan eritenäytteeni ja keuhkoröntgenin nopeasti pois päiväjärjestyksestä, ja olen tunnin edellä aikataulua kun marssin 82:een eli keuhkotautisten osastolle. Sielläpä sitten odotellaan se tunti lääkäriä, mutta hyviä uutisia voi vähän odottaakin. Röntgen paljastaa että keuhkoista on poistunut/vähentynyt epämääräistä ainesta, joten lääkkeet tuntuvat purevan ja parantuminen siellä on lupaavasti alkanut. Kysyn samalla tulevasta Italian lomamatkasta, joka kuulemma saadaan onnistumaan hoitojen väliin.
Yritän neuvotella itselleni korkeamman maksimipulssin,
mutta 120 nousee ainoastaan 125:een, pöh, pih ja pah.
Kun kysyn veren sokeriarvoista, lääkäri kertoo ettei niitä ole seurattu kotona oloni aikana. "Miksi sitten mun pitää vältää sokeria?" Jengi kuulemma turpoaa kortisonilääkityksen alaisuudessa, no okei mut mä painan 2 kiloa vähemmän kuin "ennen". Terveelliset elämäntavat, no pliis, jos mä en vedä röökii, bissee, rasvaa tai sokeria, niin mitä epäterveellistä jää jäljelle?
Eikä 125:n maksimisykkellä kyllä paljon vedetä vaimoakaan tai ketään muutakaan, joten taitaa mennä ihan käteen tämäkin show.
Bussilla himaan, kone kainaloon ja puutarhaan kirjoittamaan ainakin blogia. Illalla polkaistiin kolmen vartin polkupyörälenkki naapurin Kimmon kanssa. Vaikka sillä oli pyörässä vain yksi vaihde ja maastorenkaat (ilmeisesti siis maastovaihde), niin enpä olisi pärjännyt jos kisa oli vedetty. Sykeraja tuli nopeasti vastaan, mutta onneksi Kimmo käski pudottaa pienemmälle vaihteelle, ja kas, sama vauhti mutta syke tippu 10:llä.
Jos ei muuta, niin muistakaa tämä ihmiset: kun te ajatte liian isolla vaihteella niin teidän pumppu pettää ihan liian aikaisin.
Illalla oloni heikkenee ja vietän levottoman kuumeisen yön.
