Sivut

torstai 19. heinäkuuta 2018

Niin se aika rientää

Parin vuoden wege-horroksen turruttamana olen jäänyt pyörimään omalle kiertoradalleni tuon tuikkivan taudin ympärille. Samat asiat tuntuvat tapahtuvan aina vain uudestaan, enkä oikein keksinyt uutta näkökulmaa tai lähestymistapaa asioiden kuvaamiselle, joten siksi menivät nämä kirjoitushommat vähän vihkoon. Tai eiväthän ne mihinkään vihkoon menneet, jos olisivat, niin sieltähän ne olisi helppo kopsata tähän. En vain saanut inspiraatiota, vaan enpä tainnut kyllä yrittääkään. 
Eikun yritinpäs, täytyy kaivaa se vihko jostain esiin ja tutkia mitä tuli rustattua.
Löytyi!


Marraskuussa 2017 

Viime päivinä on uutisista voinut lukea mm. tuberkuloosin ja tuhkarokon paluusta ihmisten kiusaksi. Ihmiset ovat jättäneet rokotukset ottamatta, koska he eivät luota lääkäreihin tai luulevat lääkkeiden olevan haitallisia. Näinpä ihmiskunnan vanhat vitsaukset suorittavat näyttävän paluun moderniin maailmaan, jälleen kerran typerien ihmisten toiminnan tuloksena, kuten tämä blogitekstikin.

Vuosi 2016 häipyi horisonttiin taudin osalta aika yksiulotteisesti, se tuli ja meni. 13. tammikuuta kirjoitin: ”Ilmoitin tänään töihin etten pysty pääsäryltäni suoriutumaan sinne saakka. Jäin kotiin kirjoittamaan blogia.” En palannut duuniin enää koko vuotena, vaan keskityin taas kerran hoitoihin ja toipumiseen. Ennen varsinaisia hoitoja, eli rituksimab-tiputuksia, sain kehon vasta-aineita. Jälkihoitona sain samoja vasta-aineita kolme kertaa, kerran kuussa tahdilla.

Vuosi vaihtui (2017) ja palasin jälleen kerran takaisin myymälään. Sitä laulua taisi kestää puolitoista kuukautta, kunnes makasin Meilahden päiväsairaalaassa saamassa vasta-aineita ja varsinaisia hoitoja. Jälleen kerran. Saikkua napsahti lokakuuhun saakka. Aika vähän, mutta ei se haitannut, koska minulla tai oikeastaan meillä oli suunnitelma. Ilman suunnitelmaa olisi sitä luultavasti tullut vuoden loppuun saakka, kuten aina ennenkin.

Onhan uudelleenkouluttautumisesta ollut ennenkin puhetta, mutta syksyllä 2016 otin ensimmäisiä konkreettisia askelia siihen suuntaan. Työnantajani suosiollisella myötävaikutuksella menin tapaamaan työvalmentajaa. Ihan siis yksityiselle puolelle; oikeaan yhtiöön ja firman rahoilla. Ensimmäinen valmentaja meni vaihtoon parin tapaamisen jälkeen, seuraavan kanssa saimme asiat rullaamaan. Hän etsi minulle koulutusvaihtoehtoja, joissa en altistuisi juurikaan taudeille ja jossa voisi olla jotain näkymää käyttää minun osaamistani. Itse olisin tyytyväinen jos saisin koulutuksen myötä jonkinlaisen pätevyystodistuksen tältä vuosituhannelta. Vanhat merkonomin paperini olivat jostain 1800-luvulta, joten niiden painoarvo työmarkkinoilla lienee käytetyn vessapaperin tietämillä. Päädyimme lopulta logistiikan alan -koulutukseen, sellainen kurssi alkaisi lokakuun alussa 2017.

Meillä oli siis suunnitelma, jonka niin HYKSin kuin työterveyden lääkärikin olivat jo hyväksyneet. Jossain kohtaa kesäkuuta eläkevakuutusyhtiö halusi minun menevän jo heinäkuussa työkokeiluun. Heidän maailmassaan potilaat lähtökohtaisesti paranevat wegeneristä tekemään normaalia kahdeksan tunnin työpäivää. Tämä lienee siis heidän olettamuksensa jokaisen sairastumiskerran jälkeen. Nyt minun olisi pitänyt mennä kokeilemaan kahdeksan tunnin työaikakestävyyttäni kolme kuukautta ennen sairauslomani loppua. Siihen sanoin ei, enkä kysynyt edes mielipidettä lääkäreiltäni, jotka olisivat pomminvarmasti olleet kuitenkin koko ajatusta vastaan.

Vuoden 2018 alkupuolella olisi varmaankin ehkä joskus alkamassa uudet kurssit jossain oppilaitoksessa. Nythän vain oli niin, ettei kukaan vielä tiedä missä ja minkälaisia, koska aikuisopiskelun uudistus astuisi vuodenvaihteessa voimaan. Kukaan vielä tiedä mitkä kurssit kuuluvat opetusrepertuaariin, tai missä oppilaitoksessa ne toteutetaan. Vaihdoimme silti suunnitelman toteuttamisajankohtaa.

Lokakuun alussa aloitin opiskelun sijaan työkokeilun, jossa testataan pystynkö tekemään kahdeksan tunnin työpäiviä, jotta minulla olisi edellytyksiä opiskella täysipainoisesti. Koska opiskelun maksaa eläkevakuutusyhtiö, heidän täytyy varmistaa opiskelijan kunto. Nyt kirjoitushetkellä työkokeilua on takana jo yli puolet ja olen tehnyt koko ajan kuuden tunnin päiviä kotikunnassani sijaitsevassa terästukussa. En tiedä teräksestä muuta kuin sen, ettei siitä pidä tehdä lauteita. Voinpahan kuitenkin sanoa ihmisille olevani Teräsmies.

Työmatkaan ei juurikaan tuhraudu aikaa. Saan laskettaa moottoritietä viitisentoista kilometriä pohjoiseen ja katsella samalla Helsinkiin päin menevää ruuhkaa. Varttitunnissa pääsen omasta pihasta duunin pihaan. Minulla on oikein oma työhuonekin, ei siis mitään maisemakonttorishaibaa. Maisemakin näkyy ikkunasta, ei tosin meri-sellainen, mutta maisemaa se on naapurifirmojen tavarantäyteiset asfalttipihatkin. Täällä tunnen olevani pöpöiltä piilossa paremmin kuin missään muussa työssä aikaisemmin. Nyt vain täytyy toivoa ettei jostain muualta pääse ”herne” livahtamaan nenään. Toisin viime päivinä olen niistänyt kovasti hernekeiton väristä tavaraa nenäliinalle. Joukossa on ollut myös sattumia.



Siistin sisätyön kruunaa työpaikalla oleva kuntosali. Näen sen kun käännän päätäni tässä samalla kirjoittaessani. On ihan hemmetin hienoa kun sinne ei tarvitse lähteä erikseen, kuten kotioloissa tapahtuisi. Ei tarvitse käydä kamppailua itseään vastaan, eikä ajella ruuhkassa matkalla salille. Vielä kun pomo ilmoittaisi tarvitsevansa pari toimistokissaa tuottamaan lisää oksitosiiniä työntekijöiden aivolisäkkeistä. Minulla kun olisi pari tarjokasta.


Consta 5,5 kg ja Boris 8,5 kg.
Marjo, vaimoni jos joku on ehtinyt jo unohtaa, oli aloittanut alkavan pahenevan kitinän jo ajat sitten. Hän löysi lopulta maaliskuussa 2016 eläinsuojeluyhdityksen ilmoituksen; kotia etsivästä kahdesta kissasta joiden omistaja oli kuollut. Joskus heikkona hetkenäni olin asettanut reunaehdon, että voisin suostua "eettiseen" adoptioon, joka tarkoittaa aikuista, suorastaan vanhaa kissaa. Koska kaikki haluavat itselleen kissanpennun, vanhemmat kissat joutuvat odottamaan uutta kotiaan pitkään tai jäävät kokonaan ilman. Nämä veijarit olivat 9,5 ja 8-vuotiaita ja he olivat majailleet jo jonkin aikaa omistajan vanhempien kotona. Uusi koti piti löytyä allergiaongelmienkin vuoksi.

Koska kyseessä olivat rotukissat, siiamilainen ja ragdoll, niin jotain puolisen sataa halukasta oli ilmoittanut ottavansa kissat. Me olimme kuitenkin ensimmäiset jotka kysyivät voisimmeko tulla katsomaan niitä. Taka-ajatuksenamme oli, josko edes kelpuuttaisimme niitä asumaan kotiimme. Ne kun tulisivat olemaan läsnä useita vuosia, emmekä me halunneet mitään ihan möllejä kissoja. Eihän niistä kuitenkaan voinut olla pitämättä, joten parin tunnin tapaamisen jälkeen ajelimme kotia kohti valtaisan naukumisen säestyksellä. Nämäkään perkeleet eivät sitten tykänneet automatkailusta.


Yleensä saikulle jäätyäni olen laittanut facebookkiin työpaikakseni Kekkilän huusholli. Sinne sitten olen keksinyt sopivan tittelin ja toimenkuvan.

Kotirouvasyyskuu 2013–maaliskuu 2015Klaukkala
Se on mies talossa joka käy töissä.

Kissojen aamupäiväyksinhuoltaja11. maaliskuu 2017–2. lokakuu 2017Klaukkala
Sitä samaa jäiden polttelua ja Nobel-palkinnosta haaveilua.

Talon kiintiömies1. tammikuu 2018–30. huhtikuu 2018Klaukkala
Kissojen aamupäiväyksinhuoltaja, FIFA-pelaaja & salamurhaajakerhon pääjehu.

kirvesmies-kokki1. kesäkuu 2018 - tähän hetkeenKlaukkala
Kauppakassien ensimmäinen kantaja, pleikkarin pelihahmojen personal trainer, kissan hännän nostaja ja raju rakastaja.

Tässä päivänä eräänä face tarjosi minulle mahdollisuutta rekisteröidä kyseinen lafka omistajan ominaisuudessa itselleni. Niinpä lisää parempia kuvia kissoista löytää tuosta klikkaamalla Kekkilän huusholli tai osoitteesta:
https://www.facebook.com/Pietarinmaki/ 

Heinäkuussa 2018
Tässä huomasin, siis puoli vuotta myöhemmin, Anonyymin (toivottavasti kirjoitin nimen oikein) kommentissaan kyselevän olenko hengissä. Vastaus: "Juu olen." Vähän samaa asiaa sivusi työkaverini Crash joka ihmetteli olenko vielä hengissä. Niin, hän on se tyyppi joka on varastossa toissä (hyi, fyysistä työntekoa) ja ajaa siellä mm. trukkia. Hän on siis se sama kaveri joka esitteli minulle sydämen rytmihäiriön mittauslaitteitaan muutama vuosi sitten, kun saavuin silloin vesisateisena päivänä töihin. Kaipa voisi siis sanoa, että hämmästys oli molemminpuoleinen. Hän kertoi, että aina kun hänen oma elämänsä vit..., otti pannuun, niin hän kävi lukemassa blogiani. Nyt pitäisi alkaa saamaan jo pikkuhiljaa uutta tekstiä, koska vanhat jutut eivät enää toimi. Lupasin kirjoittaa.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa kuulla, että olet hengissä! Pikkuveljelläni on sama sairaus, joten hänen takiaan luen mielelläni muiden samankaltaisen kertomuksia elämästä.

    VastaaPoista