Tulin tänne valittamaan taas, anteeksi. Kelien ja olojen puolesta hienon kesän fiiliksen pilasivat sen alku- ja loppupäät. Oikeastaan ensimmäiset tunnelman lässähdyttäjät tulivat jo maalis-toukokuun verikokeiden PR-3 arvojen nousun myötä. Ne olivat nousseet tasaisesti 1-2-3 tahtia jokaisella kontrollikäynnillä ja juhannuskin oli kylmä ja sateinen. Kesälomittajalääkäri sitten kehoitti minua nostamaan ylläpitolääkitykseni elimistöä huomattavasti rasittavammalle tasolle. Suunnitelmana oli ollut pudottaa kortisoni kokonaan lääkevalikoimasta pois, jos vain kehoni kortisolintuotanto olisi palannut riittävän korkealle tasolle; se kun tuppaa loppumaan kun sitä kamaa vetää päivittäin pillereinä. Pitkin kevättä olinkin jo pudotellut päivittäisannoksen 2,5 mg:aan, mutta nyt siis jouduin sen nostamaan 30:een ja jättämään testauksen jonnekin hämärään tulevaisuuteen. Mykofenolaatin nosto 1000mg:stä 3000:een oli kuitenkin rajumpi muutos henkilökohtaisesti edustamaani ihmiseen. Se aiheutti levotonta oloa, kireää pinnaa ja sitä kokonaisuutta heijastaen oikenkin charmantteja seurapiirimiestaitoja, joita esittelinkin useasti kaikille läsnäolijoille. Onneksi meillä ei käy juuurikaan vieraita, joten taisivat olla vaimolle raskaimpia aikoja ne. Ruoka-annoksien koko ja syöntitieheys kasvoi hetkellisesti sen verran, että minut liitettiin maailman luonnovaroja liikaa kuormittavien joukkoon. Eläkevakuutusyhtiökin otti yhteyttä. Virkailija kertoi että he voisivat kouluttaa minut uuteen ammattiin. "Ihanko koulun penkillä?" No ei, vaan työn kautta, vaikka heidän oma lääkärinsä olikin sitä mieltä että voisin vielä yrittää vanhassa työssäni. Parin kärrynpyörän jälkeen, kun istuin lattialla ja selvittelin nuppiani, luulin oivaltavani mitä tuo lause tarkoittaa. Kanssani käydyn keskustelun jälkeen yhtiö heittää nopalla jonkun duunin, jonka jälkeen katsotaan selviänkö siitä hengissä; jos en - case closed. Jos jään vielä kitumaan, niin kokeilevat sitten jotain toista nopan silmäluvun osoittamaa työtä. Kaikki tämä ihanuus edullisemmin työkokeiluun kuuluvalla Kelan avustuksella, joka muistikuvani mukaan on paskin rahallinen korvaus minulle aikuisiällä maksetuista palkoistani; nyt puhutaan about tonni kuussa, ehkä allekin tasosta. Eipä tämä työkyvyttömyyseläkekään mitenkään tunnu mihinkään riittävän, mutta onhan se sentään kymmeniä prosentteja suurempi, vaikka en teekään mitään. Lääkärini totesi vain että katsellaan niitä juttuja sitten kesän jälkeen, ensin hoidettaisiin tulehdusarvot ja lääkeannokset inhimilliselle tasolle. Viikkoja kului, ilmat paranivat ja lääkemäärät putosivat; olo alkoi tuntua normaalilta. Helteinen kesä loppui sopivasti juuri ennen koulujen alkua ja vaimon työhönpaluuta. Toisen työviikon jälkeen hän alkoi yskiskellä ja itse sain ensimmäiset flussaoireet seuraavana tiistaina (26.8.). Kirjoitushetkellä kolme ja puoli viikkoa sairastettuani olen käynyt pariinkin kertaan paikallisen lääkärin juttusilla, jälkimmäisellä kerralla sain antibiootteja saatanallisiin kasvokipuihin. Aivan uudellainen riesa on ollut illalla nousevan kuumeisen olon myötä kasvava paineen tunne silmämunien takana, poskipäissä ja otsassa. Viimeisen viikon olen nauttinut kipu- ja nukahtamislääkettä vain herätäkseni kahden kolmen tunnin päästä aivan samoihin tuskiin. Se että riittävän kova kipu on pään yläosan sisällä on siitä paska, etten ole keksinyt mitään keinoa lievittää sitä omilla toiminnoillani. Nahan alla on heti kova kallo vastassa, joten sormilla painelu ei auta mitään - ei myöskään suun aukominen, selkään hakkaaminen tai piereskely. Ainut mitä voin yöllä tehdä on vetää lisää kipu- ja nukahtamislääkettä, aamuisin on onneksi (toistaiseksi) inhimillinen olo. Minulle varattu tapaaminen Meilahden lääkärini kanssa (2.10.) piti siirtää viikkoa kauemmaksi lääkäripulan takia, katsotaan nyt miten selviän siihen saakka. Toivottavasti nämä biootit rupevat sykkimään nopeasti, päivässä en ole vielä tuntenut vaikutusta. Tähän iloiseen loppuun vielä pari juttua taudista jotka taistelutoverini Päivi väänsi rautalangasta. (Päivin blogi: Sairastuin vaskuliittiin) "En ole lääkäri, enkä ole varma olenko ymmärtänyt tätä oikein, mutta näin tämän käsitän. Meidän tauti syntyy luuytimessä kehittyvien kantasolujen pinnalla. Näiden meillä viallisten kantasolujen kehityksessä on kolme vaihetta: "vauva", immuunipuolustusta hoitava "aikuinen" ja vanheneva, kuoleva solu. Tuossa vaiheessa, kun solu on se immuunipuolustusta hoitava aikuinen se seilaa verisuonistossa nimellä B-solu. Kun se ryhtyy toimimaan väärin (sitä ilmeisesti ohjaa geenivirhe), se ymmärtää tehtävänsä siis väärin ja ryhtyy virusten ym sijaan tuhoamaan verisuonten seinämää. Verinäytteistä löytyvät autovasta-aineet (ANCA, Pr3) ovat merkki siitä, että tätä väärin suuntautuvaa toimintaa on meneillään."
Kuten olen itsekin ymmärtänyt, ettei Granulomaattista polyangiittia eli Wegeneriä voida leikata pois, silloin pitäisi uusia ainakin luuytimet ja ohuet- sekä keskisuuret verisuonet joissa tauti oireilee.
Ihan vain ennakkoon vaimolle pistän tässä puutarhan talvehtimista varten seuraavan Päivin viisauden:
"Keuhkonsuojalääke esim Cotrim Forte. Reseptissä lukee Pneumocystis estohoito. Pneumocystis-keuhkokuume aiheutuu sellaisesta organismista (jokin alkueläin ehkä, sienen kaltainen myös), jota on kaikkialla, erityisesti syksyllä esimerkiksi pudonneiden lehtien pinnalla lahottamassa (lehtien haravointi ei siis ole keuhko-oireiselle wegeläiselle fiksuinta hommaa...). Pneumocystiksen aiheuttajaa on siis kaikkialla, eikä se sairastuta terveitä - mutta immunosuppressiopotilaille on erittäin vaarallinen. Jos on keuhkot vaurioituneet wegestä, niin sinne vaurioituneeseen pintaan kiinnittyy helposti kaikkea epämiellyttävää. Ja kun sitten on vielä lääkityksellä immuniteetti laskettu, niin tarvitaan tuo antibiootti-sulfa. Pneumocystis muuttaa keuhkojen pintaa niin että happi ei kulkeudu elimistöön, siksi siihen esim AIDS-potilaat kuolevat."
Niin että lisätään siihen vaihtolistalle vielä uudet keuhkot, molemmat tarvitaan.
Hauska tavata näin pitkästä aikaa, toivottavasti ette ole odotelleet kovin kauaa. Sirpaleinen työntekoprojekti-13 sai loppunsa elokuun viimeisinä päivinä. Laskeskelin, etten tehnyt koko viime vuonna yli kymmentä täyttä kahdeksan tunnin työpäivää ja niistä puolikkaistakin päivistä olin ainakin kolmanneksen saikulla. Työpaikkalääkärinikin nosti kesän aikana kädet pystyyn ja kehoitti minua tekemään asialle jotain. Hän ehdotti minulle tapaamista Meilahden sosiaalityöntekijän kanssa, vaikka en mitään asumistukea ollutkaan tarvimassa. Varasin kuitenkin sen ajan ja nainen totesi heti alkuun ettei työllistymisprosessini käytännön toteutus ole mennyt putkeen oikein missään vaiheessa. "Ai jaa, enpä olisi uskonut." Tapaamisemme jälkeen hän kävi ilmeisesti vääntämässä rautalangasta tilanteen mahdottomuuden lääkärilleni, joka piirsi paperiin melkein puolitoista vuotta saikkua - vuoden 2014 loppuun saakka. Alkoi fyysinen toipuminen, mutta samalla myös henkinen ahdistuminen - miten tästä eteenpäin? Eihän asioiden saama käänne ollut mitenkään valtava uutispommi, mutta jotenkin tuntui epämukavalta heittäytyä täysin yhteiskunnan elätiksi. Odottelin suurta visiota tai oivallusta joka sanelisi paikkani tulevaisuudessa, taikka jotain valoilmiötä osoittamaan edes suuntaa. Mitään ei näkynyt ja syksy vaihtui talveen. Ahdinkoni pimeinpinä hetkinä turvauduin viimeiseen keinoon johon monet muutkin hädän ja epätoivon hetkellä tarttuvat: Kelan laitosmuotoiseen kuntoutukseen. Lokakuussa kävin kitumassa kaksi viikkoa Kangasalla Reumaliiton kuntoutuskeskus Apilassa. Ruoka oli pahaa ja kämppäkaveri kuorsasi. Välillä oli ihan käsittämättömiä luentoja ja diipa-daapa ryhmätöitä, allasjumppa kuulosti mummojen touhulta, eikä iltaisin ollut oikein mitään vapaa-ajanvirikkeitä. Meno vain kuoli seitsämän jälkeen kun lähes kaikki muut menivät nukkumaan. No ei sentään kaikki, olihan meitä muutama, jotka jaksoivat keitellä radikaalisti iltateetä ja rouskuttaa näkkäriä hiljaisuuden aikaan. Onneksi oma pleikkari oli sentään mukana.
Enhän mä silloin mikään invalidi ollut, vaikka juokseminen oli jäänytkin, joten pistin liikuntatunteina täysillä kaiken forcen kehiin. Allasjumpat ja sisäliikunnat painoin räkä poskella menemään, kun taas rentoutukset ja muut fengshuit kuluivat hammasta purren. Sitten tuli lihaskuntotestin vuoro. Polkupyörätesti edellisenä päivänä oli mennyt asiallisesti, joten odotin lyöväni kaikki testitulokset kevyesti vihreälle; oltiinhan tässä nyt kuitenkin Reumaliiton kuntoutuksessa ja invalidiliiton hyväksymää testiä tekemässä. Vatsalihaksia ja jalkakyykkyä (ilman painoja) mun olisi pitänyt tehdä ennakkotietojen mukaan viisikymmentä saadakseni kiitettävän; tein kuusikymmentä. Yläraajatestissä miesten piti nostaa kymmenen kilon käsipuntteja olkapään tasolta ylös suorille käsille vuorotahtiin, kiitevän raja oli viisikymmentä/ käsi (siis yhteensä sata nostoa). Kahdeksan noston jälkeen mun kädet hyytyivät ja voimat loppuvat neljääntoista. Olin ihan ällikällä päähän lyöty: "Miten näitä kukaan...?" Selkälihakset olisivat kuitenkin mun juttu, varsinkin kun nämä testit ovat suunniteltu nivelreuma- ja osteoporoosipotilaille. Nyt piti mennä telineeseen makaamaan niin että jalat pultattiin toiseen päähän kiinni ja teline loppui navan kohdalla. Siitä sitten tempaiset alaspäin roikkuvan ylävartalon vaakatasoon ja pidät sen siinä neljä minuuttia. Neljä minuuttia? Kokeilkaapa itse. Ihan älytöntä, mä luovutin kahdessa ja puolessa, mutta toki näin parin kaverin olevan vaadittavan ajan likkumatta tikkusuorassa asennossa, mutta silti: "Mitä helvettiä?" On varmaan tosi hienoa mennä sairaalla, rapistuneella fysiikalla yrittämään moiseen kohtuuttomuusvaatimustestiin saamaan oikein huolella turpaansa, sitähän jokainen kuntoutuja kaipaa. Itsehän toki olin tuolloin suhtellisen hyvässä tikissä, joten mulla ei olisi pitänyt olla mitään hätää. Testipalautteessa kävikin ilmi että "oikeat" rajat olivatkin puolet ennakkoon ilmoitetuista, jotteivat ihmiset sluibailisi liikaa ja lopettaisi testit haluamaansa arvosanaan. "Jumalauta pällit! Luuletteko te, että se on ihan sama yrittää nostaa niitä helvetin painoja viimeisillä voimanrippeillä, jos tavoite on viidentoista tai neljänkymmenen suorituksen päässä. Noita puntteja ei ole tällä kukaan koskaan, never ever nostanut viittäkymmentä kertaa molemmilla käsillä, joten aivan turhaa kusetatte ihmisiä." Se palautekeskustelu ei mennyt kovin hyvin. Maaliskuussa tuli kuntoutuksen jälkimmäinen osa, viisi päivää siellä samassa paikassa samoilla testeillä. Ruoka oli nyt hyvää eikä kämppäkaveri kuorsannut niin paljoa. Meno toki hyytyi käytävillä samoihin aikoihin kuin ennenkin. Mä ja mun kamut keräännyimme pari kertaa yhden telkkarin luokse; minä pelasin pleikalla Fifaa, Daniel katsoi kuulokkeet päässään läppäriltä elokuvia ja Päivi joko luki kirjaa tai kutoi. Kukaan ei puhunut mitään, se oli meidänomaa epäsosiaalistista sosiaalisuutta. Juoksutreenien jättämän liikuntatyhjiön olin sittemmin korvannut kuntonyrkkeilyllä, joten tällä kertaa oli yläkroppakin saanut enemmän treeniä. Puntit nousivatkin nyt 23 oikealla ja 22 kertaa vasemmalla kädellä. Selkä katkesi harmillisesti jo kahdessa minuutissa. Edelleen testin juju oli ilmoittaa samat älyttömät lukemat etukäteen, jotta kuntoutujat yrittäisivät tosissaan. Pikku juttu oli vain siinä, että mehän tiedettiin jo tämä juoni. Ihan tosissani mä toki niitä puntteja nostelin ja selkääkin jännitin, mutta ne muut lopetin heti kun todellinen raja tuli täyteen. Ehkäpä kuntoutus ei sitten ollutkaan mun juttu. Tauti itsessään on nykyään hiipunut virransäästötilaan, joten syön lääkkeitä vähemmän kuin koskaan. Kortisoniannostus on 5 mg joka toinen päivä, mykofenolaattia syön 500 mg:n tabletin aamulla ja illalla, Cotrim Forte:a menee edelleen kolmesti viikossa. Apilasta tarttui mukaan sentään jotain ravintoterapeutin vinkkejä. D-vitamiinia syön vähintään 50 mikrogrammaa vuorokaudessa, Omega-3 rasvahapot ovat erityisen hyviä reumapotilaille sekä terveille ja että toimivat maitohappobakteerit ovat parempia kuin vatsansuojalääke, ainakin näin vähän peruslääkitystä käyttävälle. Lisää pillereitä vain aamiaisdosettiin. Lähetin minä hakemuksen työnantajan eläkevakuutusyhtiöönkin ja nyt olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä maaliskuun alusta lähtien, olen ainakin vuoden loppuun saakka. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sitä en tiedä eikä varmaan kukaan muukaan, mutta hieman se on alkanut epäilyttämään. Jotain töitäkin saisin taas hieman tehdä. Vai pitäisiköhän sittenkin lähteä opiskelemaan? Taas olen suuren tuntemattoman edessä, enkä tiedä mitä nyt tekisin - ahdistaa, happiloppuupierettää.
"Mä en ole oikeasti sairas, vaan mun alitajunta huijaa mun kropan reagoimaan keksittyihin oireisiin."
Näin mietin ääneen perjantaina 31.5.
Maanantai 27.5.
Puolentoista tunnin töissäolon jälkeen alkoi oloni muuttua pahoinvoivasta päänsärkyiseksi. Pyyhin hikeä otsalta, puhaltelin, kävin juomassa ja yritin röyhtäistä oksettavan tunteen pois vatsasta - ei auttanut.
Tunnin kärvistelyn jälkeen piti antaa periksi ja lähteä kotiin ihmettelemään äkillistä olotilan muutosta. Tällaista ei ole ollut pitkään aikaan. Askel kohti parkkipaikkaa oli hieman horjuva ja taisinpa välillä pysähtyä miettimään minne olin menossa. Autossa istuin varmaan minuutin toinen jalka oven ulkopuolella ja odottelin oksennusta. Sitä ei tullut, joten minä lähdin ajamaan. Kotona olo normalisoitui tunnissa ja seuraavana päivänä duunissa kaikki sujui taas kuin mitään ei ollut tapahtunutkaan.
Keskiviikko 29.5.
Nyt riitti puoli tuntia työmaalla. Kykin ja kumartelin ensitöikseni lattialle levitetyn kotiteatteripaketin kaiuttimen ja pahviroskien kanssa. Pään ylös-alas-liike laukaisi tuon mysteeritaudin samantien yhdistettyyn päänsärky- ja pahoinvointitilaan. Pomo huomasi kalpean naamani ja kehoitti hakeutumaan hoitoon. Työterveystalolle mars!
Tuntematon lääkäri suoritti pakolliset mittaukset ja korvan ja kurkun tarkistuksen. Sitten kokeiltiin niskan liikkuvuutta, se oli jäykähköä. Kumivasaralla hän koputteli mua monestakin kohtaa ja löysi sitten jalkapohjastani ällistyttävän, suorastaan kivuliaasti kutiavan pisteen. En osannut yhtään varautua moiseen yllätykseen ja melkeinpä reaktiomaisesti potkasin tätiä. Kun hän painoi piikkipallonsa uudestaan jalkapohjaani vasten mietin vakavissani tähtäyspistettä.
Hän arveli että oireita aiheuttavat ainakin kireät hartialihakset sekä tasapainoaistin sekoaminen pään liikkeistä poimiessani tavaroita lattialta. Korvassani oleva paineentasausläppäkin oli jäänyt taas vaihteeksi auki joten se heitettiin samaan oireläjään mukaan. Minulla kuulemma erityisen levottomat jalat - kireät lihakset mutta löysähköt nivelet. Johtopäätökset johtivat loppuviikon mittaiseen sairauslomaan ja lääkkeeksi sain Dolan-merkkistä särkylääke & lihasrelaksanttia. Jännää! Mietin tuleekohan paskat housuihin, jos se vaikka vaikuttaa sulkijalihakseenkin. Ei tullut ja huono olokin hävisi parissa tunnissa, mutta pistihän se aivot tyhjäkäynnille ja alkoi väsyttämään ihan perhanasti.
Seuraavana päivänä mua alkoi epäilyttämään koko "sairaus", olin varma että tauti esiintyy ainoastaan työpaikalla, enkä ole siis kotona oikeasti sairas. Myytinmurtajat hengessä päätin lähestyä ongelmaa tieteellisesti, vaikka minulla ei olekaan Buster-kolaritestinukkea. Päätin turvautua ihmiskokeeseen. Vedin siis lenkkarit lenkkarit jalkaan ja sykevyön rintaan kiinni - sairaathan eivät voi juosta. Nerokasta!
Aurinko paistoi helteisesti kun hölkkäsin Klaukkalan taajaman läpi ja aluksi asiat tuntuvat sujuvan. Neljän kilometrin jälkeen totesin olevani vähintään yhtä pehmeässä kondiksessa kuin HCR:n puolimatkassa ja kuuteen kilometriin loppui juoksu totaalisesti. Kiviä potkiskellen kävelin kiukkuisen uupuneena kotiin ja suihkuun. Nupissa juskytti, keuhkot huusivat hoosiannaa ja vitutti aika tukevasti, niistä mun sinisistäkin kilpatossuista oli kulunut kantapään kulutuspinta puhki. Enhän tietenkään voinut mitenkään muulla tavoin todistaa tätä itselleni, mutta uskottava se kai on;
mä olen heikossa hapessa myös kotioloissakin.
Loppuilta menikin voivotellessa ja tormäillessä seiniin, joten vedin kipurelaksantin naamariin ja sänky kutsui jo pari-kolme tuntia normaalia aikaisemmin; tosin mä heräsin sitten viideltä ja lähdin pelaamaan jalkapalloa Klaukkalan urheilukentälle.
No en tietenkään, vaan olohuoneeseen pleikkarilla Fifaa.
Lauantai 4.5.
Ankea näky avautuu ikkunasta pihalle, keli näyttää harmaalta ja kylmältä. Myöhäsaamiainen katoaa sisuksiini kymmenen aikoihin, jonka jälkeen alan kasaamaan juoksutamineita keoksi eteisen lattialle.
Mä olen pitkällisten pähkäilyjen jälkeen päätynyt tavoiteaikaan 2:16:00, sen kohdalle kun saisin kellot pysäytettyä niin olisin sankari. Ainakin uskottelen itseni luulemaan niin. Se olisi minuutin / kilometri hitaampi vauhti kuin viime vuonna, jolloin koko reitin keskinopeuteni oli 5:29 min/ km. Vuosi sitten oli kisakondikseni huomattavasti tukevammalla pohjalla kuin nyt seisoessani lähtökarsinassa Tuomon ja hänen kaverinsa Janin kanssa nyt.
Kuka tästä kolmikosta näyttää nopeimmalta? Väärin, se on Tuomo tuossa keskellä.
Viime vuoden treeneistä saatte muistutuksen lukemalla vanhoja kirjoituksiani; hyvinhän ne menivät silloin. Viime syyskuusta laskien minulla on nyt takanani ainoastaan neljä vähintään kymmenen kilometrin lenkkiä sekä pari onnistunutta vauhtiharjoitusta. Jokunen kävelyksi mennyt yritys on myös tehty, mutta niistä en niin välittäisi enää mainita. Vuosi sitten HCR:n jälkeen alkoi puoli vuotta kestänyt terveyden alamäki, joka lopulta johti taudin uusiutumiseen. Lääketiputuksista on nyt kulunut puoli vuotta ja täällä sitä seisoskellaan; juoksutrikoot jalassa. Onneksi aurinko oli kuitenkin tullut säätiedotuksen mukaisesti esiin, ilmahan oli jo suorastaan lämmin.
"Minuutti aikaa lähtöön!" Kuuluttujan ääni aiheuttaa vaistomaisen reaktion vilkaista ranteeseen. "Ai perhana", mä en muistanut laittaa virtuaalijuoksiaa Garminiin kirittäjäksi, joten täytynee siis vetää fiilispohjalta. Mä tiedän että Tuomo ja Jan jahtaavat omia ennätysaikojansa, joka tarkoittaisi myös omalle ennätykselleni huimaa parannusta, jos aikoisin pysyä heidän vauhdissa. En aikonut.
Lähtötorven törähdyksestä kuluu minuutti neljätoista, kunnes pääsen ruuhkan mukana ylittämään lähtöviivan chip-anturit ja ajanoton nettoaika voi pyörähtää käyntiin. Ihmisvirran mukana juoksu tuntuu vuotta aiempaa kokemusta helpommalta, mutta minullahan ei olekaan nyt niin kiire päästä eteenpäin. Seurailen välillä kuinka kauas Tuomon lippis on loitonnut minusta. Ensimmäinen kilometri on suoritettu ajassa 5:28 - Hyvä napakka alku! Olen tuossa vaiheessa kadottanut kaverini ihmisvilinään ja autuaasti unohtanut että suunnitelmani oli edetä 6:29 min/km.
Töölönlahden ruuhkainen kierros, mielenosoittajapultsarit jotka vaativat kannabista Alkoon, pari jyrkkää nousua sekä puikkelehtimiset metsikössä pitäisivät hidastaa vauhtia, mutta Garmin väittää toisen kilometrin ajakseni 5:13 min - huisaa. Se mihin en hoksannut kiinnittää sillä hetkellä huomiota oli pulssi. Se oli noussut tuolla kilometrillä 176:een. Kolmas ja neljäs kilometri kierrättivät reittiä Kaisaniemenlahden ja Eläintarhan lahden rannoilla. Aikaa ja pulssia kului 3) 5:47min (177 bpm) ja 4) 5:26 (176).
Nelosen täytyttyä tuli ensimmäinen juomapiste - ja tarpeeseen. Suu oli jo kuivunut ja banaanikin olisi maistunut, jos sitä olisi ollut tarjolla. Valitsin veden Gatorade:n sijaan, koska pitkin aamua tissuttamani urheilujuoma hölskyi vieläkin vatsassa. Siinä sitten taiteilin hölkäten muovimukini kanssa hetken aikaa, koska en halua tiputtaa askellusta kävelyksi. Siitä minulla on huonoja muistoja, kun jalat eivät enään uudestaan suostuneet yhteistyöhön. Heitän tyhjän mukin pois ja lähden kiihdyttämään raiteiden mukaisesti kohti pohjoista. Silloin mä tajuan kauhukseni ettei kaikki olekaan kohdallaan.
Mun jalat ovat ihan hyytelöä. "Peli on menetetty" ajattelen, en pysty lisäämään nopeuttani ilman tuskallisia ponnistuksia. Tajuan että voimat ovat kadonneet täysin, mutta miten se on mahdollista? Eihän takana ole vasta kuin neljä kilsaa, joten tarjolla on luvassa enään itkua ja hammasten kiristystä. Tunne kropassa on typerryttävän lamaannuttava ja se iski kymmenen kilometriä liian aikaisin.
Marjo odottaa kameran kanssa ennen viiden kilometrin kohtaa, joten vedän hänen ohi huolettoman näköisenä kättä keilauttaen ja jatkan taas sitten asioiden märehtimistä. Mä en oikein osaa kuvailla niitä tuntemuksia, mutta mä jouduin kärsimään jokaisen ottamani askeleen. Normaalisti tässä vaiheessa kroppa olisi tottunut jo juoksurytmiin ja asiat sujuisivat ikään kuin autopilotin ohjaamana, kunnes jossain viidentoista kilometrin kohdalla voimat alkaisivat tällä tavoin ehtymään ja tämä kamppailu itseni kanssa vasta käynnistyisi - matkani piteni juurikin kaksinkertaiseksi.
Viides kilometri taittuu ajassa 5:58 (177 bpm), mutta en väsymykseltäni juurikaan noteeraa asiaa. Yritän muistella reittikartan mutkia, jotta keksisin parhaan paikan jättää tämä typerä jolkottelu kesken. Kuudes kilometri oli lohduton taivallus ja yritin huijata itseäni uskottelemalla saapuvani kolmasosamatkaan. Huono idea, koska juurihan minun piti päässäni laskea mikä on oikea kolmasosa matkasta, jotta pystyisin kusettamaan itseäni. Odotan urheilujuoman imeytyvän ja toivon pelastavaa ihmettä. Masennustani lisää myös ohittavien juoksioiden jatkuva virta oikealta ja vasemmalta. Yhtäkkiä viereeni ilmestyy pitkäsäärinen kaunotar jonka hajuveden tuoksu murtaa horroksen ympärilläni. Pelastus. Evoluution kehittämin vaistoin ryhdistäydyn ja pysyttelen kukkaistuoksuisen tytön vanavedessä puoli kilometriä, kunnes maitohapotus jalossa pakottaa päästämään "saaliin" karkuun. Vanhuus tulee yksin - minusta ei ole enään juoksemaan nuorten naisten perässä.
Kengänpohjat alkavat jo raapimaan soraa kesken askelluksen ja mä olen juossut jo pitkän matkaa lysyssä, enkä voi sille oikeastaan mitään. Jengiä pyyhältää ohi enkä voi sillekään mitään; this is not the real me. Kahdeksassa kilometrissä nappaan mukillisen Gatorade-urheilujuomaa jotta saisin edes himppasen energiaa, rautaa, maksaa ja vitamiineja. Ei tuntunut missään, mitä nyt suu kostui pitkästä aikaa.
Yhdeksäs ja kymmenes kilometri olivat suuren vitutuksen aikaa. Miten on mahdollista, että yli metrin leveällä perseellä varustetut naiset, jotka vielä juoksevat typerän näköisellä tyylillä, voivat mennä minusta ohi? Minullahan on sentään jumalainen pitkänmatkanjuoksijan vartalo. Aikomani keskeyttäminen on enemmän kuin lähellä, mutta nyt paikka oli äärimmäisen huono. Tuolloin liikuin Pasilan pohjoispuolella, joten paluumatka olisi mahdollisimman pitkä. Oli vain pakko mököttää muiden perässä hiihdellen.
Puolimatkassa yritin ottaa itselleni myös sykemittariini väliajan, mutta onnistuin lähinnä sotkemaan koko hyvän systeemini. Kilometrit kuudesta kymppiin kuitenkin sujuivat numeroilla mitattuna seuraavasti: 6) 5:36 min/km (175 bpm) 7) 5:41 (177) 8) 5:55 (176) 9) 6:08 (173) 10) 5:57 (175). Huomatkaa ettei pulssi ole lähdon jälkeen laskenut alle 170:nen. Ensimmäisen kymppi tuli ajassa 57:08 min ja 10,5 km 1:00:03 (2012 - 54:24 min / 56:58 min).
Askel 11417 oli yhtä tuskaa, samoin askel 11418, mutta seuraava olikin jo vähän helpompi, 11420 palautti takaisin synkkään todellisuuteen... Voisin alleviivata sitä tietoisen tuskaista tunnetta omien henkisten ja fyysisten voimien ehtymisestä melkeimpä sadan metrin tarkkuudella, mutta uskon asian tulleen teille selväksi. Omasta mielestäni olin taapertanut hädin tuskin kävelyvauhtia, mutta oikeastaan nyt, kirjoitushetkellä, tajuan mitä siellä metsän siimeksessä oikeastaan tapahtui. Harmi etten juostessani tajunnut lyöneeni tiskiin kevään kuntooni nähden aivan huikeaa aikaa. Kolme viikkoa aiemmin juoksemani kympin "ennätys" oli 56:11 ja nyt jäin siitä ajasta alle minuutin. Tosin mitalin toinen puoli oli voimavarojen äärirajoilla ja jopa ylikin liikkuminen.
Jotta tämä olisi kaikille juoksusta ja kilometriajoista vähemmän kiinnostuneille mahdollisimman piinaavaan, esitän omatekoisen vauhtianalyysini viime vuoteen verrattuna. Viisi ensimmäistä kilometriä, olkaa hyvät. Huomatkaa kuinka kovaa mun pumppu on 2013 kiertänyt koko ajan, sekä vauhdin sakkaaminen kahden kilometrin jälkeen.
Taival siis jatkui ja ajattelin keskeytystä ainakin viidennenkymmenennen kerran, mutta kuten aiemminkin jatkoin via dolorosaani eteenpäin. Vaikka tuossa jo surkuttelin etten tajunnut juostessani vetäväni näinkin nopeasti, en tiedä kuinka pitkälle tiedon aiheuttama hyvä fiilis auttanut minua loppupeleissä. Olisi vain pitänyt aloittaa rauhallisemmin - mukava alkumatka takaa mukavan loppumatkankin.
Luulin siis edelleen matelevani eteenpäin, mutta tahtia oli pakko silti laskea. Vauhti putosi mutta pulssi ei, joten asian varsinainen hyöty jäi saamatta. Pumppu, keuhkot ja jalat työskentelivät vieläkin kiinnileikkaamisen rajoilla: 11) 6:15 (175), 12) 6:30 (173), 13) 6:16 (172). Kolmessatoista kilometrissä Pikku Huopalahden kierroksen alussa oli toiseksiviimeinen juottopiste; vesimuki kantoon ja taaperrus jatkui. Neljästoista kilsa oli nääntymisen alkusoittoa, ensimmäisen kerran pulssi putosi alle 170:n ja vauhtikin laski 6:58 minuuttiin. Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun vauhti tippui alle tavoiteajan, mutta ei ainoa.
Mä huomasin että melkein kaikilla mua ohittavilla tyypeillä on eriväriset hintalaput rinnassa kuin minulla; siis nää ovat lähteneet kymmenen minuuttia mun jälkeen. Niistä nopeimmat olivat ohitelleet mua jo varmaan parin kilometrin ajan, joten nyt yhä lisääntyvä tuuppiminen ja töniminen tarkoittaa varsinaisen keltaisten invaasion alkaneen. Viidestoista väliaika napsahtaa Garminin näytölle 15) 7:25 (162), mutta sekään ei aiheuta minkäälaista reaktiota väsyneessä mielessä. Mä vain tuijotan parin metrin päähän eteeni ja jatkan hiipuvalla vauhdilla "läpsyttelyäni".
Kuudestoista kilometri kuluu tossujani murehtiessa, ne ovat nyt ne samat joiden juoksemattomuutta murehdin taudin puhkeamisen aikoihin. Ne ovat myös ne samat joiden perään haikailin viime vuonna tuskallessani ohuempipohjaiset tossut jalassani. Nyt ongelmia on kaksi. Oikea ja vasen - heh heh, ei vaan sukat. Mä olen juossut talven polvipitkillä kompressio-sukilla, ja nyt vedin jalkaani lyhytvartiset juoksusukat. Huomasin heti laittaessani kengät jalkaan niiden olevan paksummat kuin talvisukkani, joten tässä matkan edetessä lämmöt jaloissani ovat nousseet kiehumispisteeseen. Nyt jalkoja polttelee ja vaihtaisin mielelläni jalkaani viimevuotiset, paremmin ilmastoidut siniset kilpakenkäni tai ohuemmat sukat - mielellään molemmat. Se toinen ongelma on etten jaksa nostaa jalkojani tarpeeksi korkealle, vaan kannat raapivat jatkuvasti pitkiä viivoja soratielle. Nämä ovat mun lempparitossut ja niistä toistesta oli jo lähtöhetkellä kulunut pohja puhki. 16) 7:21 (161)
Seitsämäntoista kilometriä on tulossa täyteen ja ihmisiä on keräätynyt kannustamaan juoksioita viimeisen juottopisteen luokse runsaasti. Mä en jaksa enään hirveästi nolostua huonosta ryhdistäni tai hitaasta vauhdista, mä olin muuttunut jo zombieksi. Vanhat vaivani, oikea nivunen ja vasen polvi ovat alkaneet taas kerran vihoittelemaan, mutta siitä olen tyytyväinen että ne jaksoivat odottaa kiukutteluaan näinkin pitkälle. Liki kävelyvauhtia laahustan käsi ojossa kohti banaanilaatikoita. 17) 7:37 (162)
Muki heilahtelee kädessäni juoksun tahdissa ja kallisarvoinen vesi loiskahtelee hihalleni ja maahan. Toisessa kädessäni on puolikas banaani ja suu on täynnä toista puolikasta; hengittämisestä ei meinaa tulla yhtään mitään. Vastoin ainoaa sääntöäni: "Älä kävele", lopetan irvokkaan etenemisen ja tankkaan itseni jotenkin arvokkaasti. Mielessäni mietin ettei tämä oikestaan enään huonommin voi mennä, joten hittoako tässä jonglööraamaan. Kahdensadan metrin huoltokävelyn jälkeen hieman pelottaa lyödä vaihde sisään. "Kestääköhän kone enään?"
Tuomoa naurattaa...
Marjo odottaa kameransa kanssa Tilkan mäessä, jossa reitti nousee Mannerheimintien alituksen jälkeen taas ihmisten ilmoille. "Kiitti vaimo, et sitten yhtään helpompaa kohtaa valinnut."
Toivottavasti se ei odota että juoksen nyrkki ojossa punainen Tersäsmiesviitta hulmuten ja valkaistut hampaat välkehtien kohti auringonlaskua. En edes hymyillyt kameralle. Kävely ja matkan jyrkin mäki aiheuttavat kauhean huonon ajan: 18 km) 8:17 min/km (157 bpm).
...Jannea ei.
Yhdeksästoista kilometri on vähän kropan kuulostelua. Kestääkö juoksu loppuun saakka? Onneksi kävelemään ei ole uudestaan tarvinnut sortua. 19) 7:37 (159) on paluu aikaisempaan vauhtiin, mutta sitten yhden alamäen jälkeen jatkankin samalla kovemmalla vauhdilla myös tasaisella.
Juoksu kestää ja vauhti pysyy reippaampana, maalin tuoksun voi jo tuntea. Kahdeskymmenes kilometri täyttyy Olympiastadionin vieressä, 20) 6:21 (164), ja joudun jarruttelemaan intoani loppukiriin. Viimeisen kilometrin puolivälissä tunnen etäisesti tuttua kutinaa reisissäni ja pohkeissa, krampit ovat tulleet väjymään lihaksiani. Edellisen kerran ne kiusasivat minua juostessani Helsinki City Maratonin 2009 loppusuoraa; juurikin tällä suoralla - suunta oli vain päinvastainen. Silloin jouduin kävelemään niin Tilkan kuin nämä Stadionin mäetkin ylös. Mä olen syönyt magnesium-tabletteja noin 150 päivää putkeen välttääkseni nämä pikku perkeleet, mutta niin ne vain ovat saapuneet paikalle tapaamaan loppuun saakka kiusattuja ja nestehukasta kärsiviä lihaksiani.
Viimeinen nousu alkaa. "Miten helvetissä se näyttää noin pitkältä ja jyrkältä?" Rinta kaarella otan kuitenkin juoksuasennon hallintaani ja alan suorittimaan mäkeä. Tämä on mun bravuuri - vaivaton ylämäkijuoksu, mitä nyt tuo pieni nykiminen pohkeissa haittaa. Ohitan yhden väsyneen juoksijan. Ja toisen. Mäkeä on vielä puolet jäljellä kun kramppi napsauttaa oikean pohkeeni lukkoon, eikä jalka enään oikene suoraksi eteeni. Saan vaivoin väännettyä takaraivoni kantapäätä vasten pitääksen painopisteen liian taakse jääneen tukijalan takana ja välttääkseni mätkähtämästä naamalleni asfalttiin. "Oho. Sepäs olikin iso kramppi, mä näin sun trikoiden läpi miten lihas muljahti." Juuri ohittamani tyyppi toteaa siirtyessään takaisin omalle paikalleen eteeni. Mä saan taas rytmistä kinni ja sinnittelen loput mäestä lisäkramppien rajamailla.
Tyyppi kääntyy vielä mäen laella taaksensa katsomaan ja vähän hämmästyy nähdessään minun vielä roikkuvan parin kolmen metrin päässä takanaan. "Pärjäät sä?" hän kysyy. "Joo joo." puhisen vastaukseksi. Enään on noin sadan metrin alamäki ja pari sataa metriä Stadikan mondolla jäljellä, täähän se vasta onkin mun bravuuri - loppukiri. Tavallisuudesta poiketen maisema ei vaihdukaan kuten Star Wars:ssa valojuoviksi (no höh?), mutta ohitan kuitenkin sen tyypin kun sukellamme portista juoksuradalle. Kerään lisää vauhtia ja tunnen kuinka ilmanvastus repii hiuksiani ja keskipakoisvoima uhkaa suistaa minut viimeisessä kaarteessa ulos radalta. Viimeinen sata metriä melkein sulattaa tossut altani ja repii vaatteet päältäni - vittu että mä oon nopee.
Suhteellisen sekavassa mielentilassa suunistan kohti uloskäyntiä. "Mikähän mun aika oli?" Ensimmäiseksi huomaan että Garmin on mitannut matkaa ainoastaan 20,69 km joten loppuajasta 2:11:54 puuttuu reilu 400 metriä. Saatanan romu. Viimeisen kilometrin ajaksi se väittää 6:29 min/km (166 bpm) ja viimeinen 200 metriä nopeudella 4:36 min/km (173 bpm). Jälkimmäinen puolisko matkasta vei melkein kaksitoista minuuttia kauemmin kuin aloituspuolisko. Kaloreita paloi 1639 kappaletta.
Yksi iso ero viime vuoden suoritukseen on pulssi.
2012 keskiarvo 160 bpm / max 178 bpm.
2013 keskiarvo 168 bmp / max 185 bpm.
Kovemmasta sykkeestä huolimatta vauhti oli hitaanpi, eli minulla oli rasitteenani huomattavasti paskempi kondis ja tyhmän kova alkurynnistys. Jos joku teistä ei ole hirveästi harrastanut liikuntaa eikä ymmärrä miksi näistä luvuista kohkaan, niin voit kokeilla ihan millä muullakin tavalla tahansa pitää kaksi tuntia pulssiasi parinkymmen iskun päässä maksimisykkeestä. Mä puolestani odotan kuinka lääkärini "ilahtuu" kertoessani nämä lukemat seuraavalla tapaamisellamme.
Tuomo ja Jan bongaavat minut eväsjonosta, jätkät ovat juosseet sikakovaa omat ennätyksensä: Tuomo 1:48:23 ja Jan viistoista sekuntia perässä. Lähdemme kävelemään autolle ja yritän juosta kadun yli ennen autojen valojen vaihtumista vihreäksi. Mä luultavasti näytän kaverilta jolla on paha ripuli ja kauheat ilmavaivat yhtä aikaa. Krampit heitelevät jalkojani hassusti suojatiellä, aivan kuin joka askeleella turahtaisi pikku paskat housuihin. Jania naurattaa ja mä joudun suosiolla kävelemään.
Kotona käyn netissä tarkistamassa aikani: 2:11:54 pitää paikkansa, sehän on neljä minuuttia alle tavoitteen. Esittelen ylpeänä vaimolleni aikalinkistäni avautuvaa videopätkää juoksustani. "Tuolla metsässä oli hidasta, mutta katsoppa loppukiriä." Kenttäkuuluttaja mainitsee oikein nimenikin kun saavun stadionille, mutta pikajuoksuni näyttää ihan mummojen lyllerrykseltä. Marjoa naurattaa ja mua alkaa vituttaan koko typerä juoksu, paska kunto ja tyhmä vauhdinjako. Päätän etten juokse enään metriäkään. Ikinä.
JÄLKILÖYLYT
Sunnuntai 26.5.
Tämä kirjoitus on ollut blogi-urani rankimpia urakoitani. Aikaa on on mennyt tekstiä työstäessäni parin kolmenkin maratonin verran, eikä itse kirjoitusmateriaalin silminnäkijähavaintojen hankkiminenkaan ollut sieltä helpommasta päästä. Lisäksi on käynyt ilmi että minun gps olikin sittenkin oikeassa: reitti oli liian lyhyt. Mä en sitten kaikesta kärsimisestäni huolimatta olekaan juossut puolimaratonia, ainostaan 446 metriä lyhyemmän lenkin. Järjestäjät olivat ohjanneet kaikki muut juoksijat kärkikaksikkoa lukuunottamatta liian lyhyelle reitille. Vitun tunarit! Kenenkään muun aika kolmannesta sijasta alaspäin ei ole tilastokelpoinen.
Mikähän pitäisi olla puolimaratonin järjestäjän ensimmäinen homma?
No saatana, järjestää ja merkitä 21 097 metriä pitkä reitti.
Kisan johtajat karkuteillä 5,5 km kohdalla, maalissa tilanne päinvastainen. Nro 2357 Ralf Lipp ajalla 1:11:17 oli voittaja, kakkosena nro 33 Juha Laitinen ajalla 1:11:44.
Olen kehittänyt jonotusrutiinin jolla pyrin pitämään näytteidenotossa aikani mahdollisimman lyhyenä. Kurvaan ensimmäiseksi laboratorioon nappaamaan jonotusnumeroni verikokeisiin. Saan numeron 273 ja vuorossa oli sillä hetkellä numero 254, joten lähden pari kerrosta alemmaksi keuhkorötngeniin jonne pääsin sisään parissa minuutissa. Palattuani takaisin labraan huomaan jonon lyhentyneen kymmenessä minuutissa ainoastaan neljällä numerolla. Jätän oman vuoronumeroni jonotusnumerolaitteen viereen ja otan itselleni uuden. Suuntaan kohti vartin kuluttua alkavaa spirometriaa korassani paperilappu jossa on numero 278.
Spirossa joudun vetämään pari kertaa keuhkoni täyteen ilmaa ja puhaltamaan ne tyhjäksi mahdollisimman voimakkaasti tai mahdollisimman pitkään. Vai olivatko ne yhtäaikaa? Välillä saan hengitettäväkseni jotain "hemohessiä" jonka pitäisi parantaa keuhkojen hapenottokykyä tai jotain. Vartin tauon jälkeen samat puhallukset uudestaan. Poistuessani paikalta takaisin kohti labraa silmissä näkyy mustia pilkkuja ja käytävä hieman heiluu.
Kymmenisen metriä ennen kun astun sisään odotushuoneeseen kuulen kilahduksen jolla kutsutaan seuraava potilas sisään. Taulussa on luku 275. Vilkaisen lappukoneen viereen ja huomaan lattialla kyseisen numeron. Sujuvasti juurikaan vauhtiani hidastamatta noukin lapun lattialta ja kävelen suoraan pyydetystä ovesta sisään. Joku parahtaa odotushuoneessa: "Nyt joku ehti ottaa sen numeron." Siis te puupäät tiedätte numeroiden lojuvan lattialla, mutta istutte silti kuin kirkossa?
Viimeisenä velvollisuutenani on luuntiheysmittaus syöpätautien klinikalla; se kuulostaa pahalta. Olen varma että nyt ronkitaan selkäydintä jollakin minikaivurilla, mutta loppupeleissä minun tarvitsee vain ottaa housut pois ja käydä makaamaan laitteen alle. Muutaman minuutin ja kuvan jälkeen pääsen lähtemään töihin.
25.4. torstai
Istun Meilahdessa keuhkopolilla oman lääkärini vastaanotolla ja hän avaa pelin: "Ennen kuin kysyn mitä olen määrännyt viimeksi, niin kerro sinä ensin mitä lääkkeitä syöt ja kuinka paljon." Tiedämme molemmat että kertomani lääkemäärät ovat pienempiä kuin edellisellä kerralla "sovittiin". Perustelen omatomisuuttani matematiikalla; Rituksimab kesti edellisen kerran kehossani puolitoista vuotta ennen kuin puolen vuoden mahalaskuun päättynyt sairastelujakso alkoi. Oman näkemykseni mukaan aine vaikuttaa juuri nyt vuoden loppuun saakka voimakkaimmillaan, joten ylläpitolääkitystä voisi turvallisesti vähentää - vaikkapa lopettaa kokonaan kuten Englannissa, jossa on todistettu puolen vuoden välein annetun Rituxi-hoidon (ilman kortisoni ja mykofenolaattilääkitystä) pitävän Wegenerin poissa turvallisesti ja tehokkaasti.
Lääkäri ei varsinaisesti hyppää riemusta kattoon, mutta myöntää kortisonin ja mykon rasittavan maksaa ja jättävän lääkejäämiä elimistöön. Yhteistuumin nyökyttelemme fraasille: "Pyrimme siihen että lääkitys lasketaan mahdollisimman vähäiseksi, antamatta kuitenkaan taudille mahdollisuuksia aktivoitua." Harmi ettei kukaan tiedä tarkkaan miten se varmistetaan. Hän laskee päiväannokseni määriin: kortisoni 7,5 mg:aa ja myko 1500mg:aa. Vau! Minulla ei ikinä ennen ole ollut virallisesti ainostaan kolmea kapselia mykofenolaattia päivässä. Epävirallisesti olen sitäkin kokeillut - jo parin viikon ajan.
Seuraavaksi katselemme kehkoröntgenkuvia. Paremmalta kuulemma näyttävät, vaikkakin keuhkoissa näkyy vielä granulomista syntynyttä arpikudosta. Kysyn kuinka monta prosenttia arpikudokset vievät tehoja terveisiin keuhkoihin verrattuna, ja montako kertaa tauti voi iskeä uudestaan kunnes arpikudosta on niin paljon että tukehdun. Lääkärin teorian mukaan keuhkot ovat elävä elin joka pystyy korjaamaan itseään. Hänen näkemyksensä mukaan arvet häviävät lähes kokonaan, en ainakaan kuolisi niiden suureen määrään.
Spirometrian lukuja verrataan helmikuun 2012 tuloksiin, jolloin keuhkoni olivat tikissä. Olin saanut tehtyä hyvän treenijakson syksystä alkaen ja keväänkin juoksut kulkivat silloin hienosti. Nyt en ollut puhkunut aivan samoja lukemia tauluun, mutta normaalien keuhkojen arvot kuitenkin. Verikokeissa oli hälyttävää D-vitamiinin korkea määrä, melkeinpä myrkytys. Minun kalkkitablettien mukana on sitä 25 mikrogrammaa, sekä olen lisäksi syönyt pari kukautta 50 mikrogrammaisia D-vitamiinitabletteja. "Saahan apteekista 100 mikron kapseleitakin?" "Alkostakin voi ostaa paljon viinaa." Jätän ylimääräiset D-tabut jatkossa Marjon syötäväksi - ilman taka-ajatuksia.
Perinteisten kohteliaisuuslätinöiden aikana lääkärini kysyi liikunnastani. Hän jäi suorastaan suu auki ällistykseltään haukkomaan henkeään, kun kerroin meneväni viikon päästä juoksemaan HCR:n, kun näytti pikkuhiljaa siltä että hän tokenee lisäsin nauraen partaani: "Puolimaraton, (teatraalinen paussi) 21,1 km." Saatuaan vihdoin puhekykynsä takaisin toivotti hän minulle hyviä juoksuja pariinkin kertaan.
27.4. lauantai
Lähdin hakemaan sitä hyvää viimeistelyharjoitusta Klaukkalan ympärijuoksulla. Viisi päivää aiemmin olin juossut samaisen lenkin + lämmittelypätkän: 14,2 km aikaan 1:36:40 ja päätin nyt ehtiä alle puoleentoista tuntiin. No, vituixihan se meni. Juoksu loppui jo ennen yhtätoista kilometriä, eikä vesipisarat taivaalta lohduttaneet yhtään. Kompuroin lopulta kotiin, jossa kaaduin suihkun jälkeen sänkyyn nukkumaan. Viikko aikaa puolimaratonille.
Sunnuntai 14.4.
Sain blogikirjoitukseni valmiiksi ja omista juoksukokemuksistani innostuneena päätin lähteä lenkille. Edellisenä sunnuntaina juoksemani kymppi oli kevään nopein suoritus.
Tunti ja kuusi minuuttia, josko siitä ajasta saisi vielä vähän viilattua pois. Kuuden minuutin poistaminen tarkoittaisi 36 sekuntia nopeampia kilometrejä. Tasan tunti tarkoittaa siis 6 min/km ja mä olen vähän aikaa sitten päässyt hädin tuskin alle kahdeksan minuutin.
Mä lähden pihasta suorilta jaloilta matkaan, tänään ei näköjään venytellä eikä lämmitellä. Koska normaalilla lämmittelypätkällä kello jo käy, se tarkoittaa sitä väliaikapisteet eivät osu edellisen lenkin kanssa samoihin kohtiin. Garmin piippaa ensimmäisen kilometrin täyttymisen johdosta: 5:39 min/km. Lähdinköhän taas liian kovaa? Jyrkässä Toivolan alamäessä vauhti kiihtyy, samoin hengitys. Hämmästys on silti suuri lukiessani vauhdin näytöltä: 4:39. Mä olen kahdessa kilometrissä vetänyt 1:42 minuuttia alle tunnin tavoitevauhdin.
Kolmannella ja neljännellä kilometrillä yleensä saan tasattua juoksurytmin päivän kunnon mukaiseksi. Mittariin napsahtaneet kilometrivauhdit 5:39 ja 5:17 ovat pelottavan kovia. Pankissani on aikaa nyt 2:46 alle tunnin loppuajan. Tuntuuhan tämä hengityksessä ja lihaksissa, eikä juoksu ole muutenkaan ruusuilla tanssimista, joten odotan romahtavani hetkenä minä hyvänsä.
Viides kilometri taittuu aikaan 5:22, joten siitä 38 sekuntia lisää hyvää kokonaisaikaan. Järkevä kaveri alkaisi hieman himmailemaan, jotta varmistaisi varman maaliinpääsyn. Aikaahan olisi riittävästi vaikka nopeaan thai-hierontaan. Olenko muka koskaan väittänyt olevani järkevä? Parista ylämäestä huolimatta runnon vauhtia jalkoihini. Nyt alkaa jo tuntumaan pahalta. Mäet syövät edellisen kilometrin vauhdista 22 sekuntia pois joten nyt kului aikaa 5:44 - sekin kuitenkin on alle tavoitevauhdin.
Seitsämäs kilsa on murtumispiste, enään en kykene pitämään vauhtia, asentoa tai hengitystä yllä. Läpsyttelen lysyssä asennossa lopen uupuneena kilometrin täyteen. 6:14 min ei kuitenkaan ole sellainen katastrofi kuin odotin, joten tämän "lepohetken" jälkeen keskityn olennaiseen ja parannan vauhtia vähän kerrallaan. Kahdeksas kilometri vie aikaa 5:53, olen laskujeni mukaan 3:31 minuuttia edellä tunnin aikatavoitettani. Nyt huomaan, että se viimeinen jyrkkä ja pitkä nousu osuu viimeiselle kilometrille, joten täytyy vielä yrittää kiristää tasamaalla tahtia. Yhdeksäs kilsa syntyy ajassa 5:22. Riittävätkö voimat mäen nousuun?
Se on ihan sama minkälaisella taktiikalla tai vauhdilla mäkeen hyökkään, voimat siihen silti hupenevat. Tänään yritän pitää saman saman vauhdin kuin tasaisella, no olkoon, pari piirua tiputan sitä. Puolivälissä keuhkot ovat tulessa ja jalat maitohapoista jäykkinä. Irvistys on jähmettynyt naamalle ja sylkeäkin on siinä pitkin ja poikin. Vastaan hölkkää (kevyesti alamäkeen) kaksi tutun näköistä naista, nykyisen juoksuryhmäni Klaukkalan Hikipinkojien Pia ja Paula ovat näköjään lenkillä. Saan hätäisesti huudettua "Moi!" kun ohitamme toisemme.
Mäen mitta tarkentuu kilometristä 750-800 metrin pituiseksi, riippuen mistä kohtaa sen oletetaan alkavan ja loppuvan - ihan sama mulle, kunhan loppuisi äkkiä. Loppuuhan se, ja mä erheellisesti luulen pahimman olevan jo takana. Vielä pitäisi kuitenkin juosta alamäkeen nelisensataa metriä - täysillä. Jalkoihin sattuu niin perkeleesti ja ne protestoivat vihaisesti kun päästän vauhdin kiihtymään. Lopulta Garmin piippaa ja niin tekee mun kroppakin. Viimenen kilometri on päivän hitain 6:21. Loppuaika on kuitenkin ällistyttävä 56:11 min /10 km. Kymmenen minuuttia nopeammin kuin viikkoa aiemmin! Keskivauhtini oli 5:37 min /km ja keskisyke 173 bpm (max 181 bpm) ja kaloreitakin olen hävittänyt 776 kappaletta. Hyvä minä.
Kotona sotken eteisen maton vereeni. Jalassani olleet vuoden 2009 Helsinki City Maratonin kanssani taivaltaneet kengät ovat hiertäneet vasemman jalan varpaistani nahan rikki ja sukka on värjäytynyt punaiseksi - ja nyt myös siis matonkin. Kengistä on kulunut musta kulutuspinta lähes koko kantapään alueelta loppuun, joten heitän ne sukkien kanssa roskiin. Maton pesen.
Tiistai 16.4. Kaksi päivää myöhemmin juoksimme treeneissä kovaa 6, 5 ja 4 minuuttia. Herranjumala että voi viimeinen 40 sekuntia olla pitkä aika. Vauhdin määritteleminen oli aivan arpapeliä, enhän ollut treenannut noilla vauhdeilla melkein vuoteen. Kahden viimeisimmän kymmenen kilometrin tunnin alituksenkin aikaväli oli paria viikkoa vajaa yhdeksän kuukautta.
Perjantai 19.4.
Posti toi tiedon Hki City Run juoksunumerostani, se on 4447 (oranssi) - puolimaraton (21,1 kilometriä) odottaa taivaltajaansa. Tähän mennessä en ole juossut kymppiä pidempiä matkoja.
Muistan jostakin lukeneeni kokeesta, jossa rottia jätettiin vesisäiliöön hukkumaan. Osa juurikin voimansa menettäneistä rotista nostettiin vain hetkeksi pinnalle, ja tutkijat huomasivat niiden saavan siitä voimaa tai toivoa taistella pinnalla vielä huomattavasti pidempään.
19.3.
Mä olen kamppaillut juoksulenkillä omien voimieni riittävyyden kanssa. Rintapistos antoi siihen soppaan oman lisukkeensa. Sadan metrin juoksun jälkeen kotoa pistos alkoi tuntua, matkaa juoksuryhmän kokoontumispaikalle olisi vielä 1,8 kilometriä. Arvelin että jos kipu ei pahene voi hölkötellä omaa vauhtiani, ainakin hetken matkaa. Päivän agenda oli pitkä mutta hidas lenkki. Hampaat irvessä lönköttelin naisten vauhtia, pojat menivät jo - ongelmana oli hengityksen syvyys. Pystyin täyttämän keuhkoni noin 75%:sti, siitä syvempi henkäisy viilsi puukon lailla about sydämen tienoilta. Omaksi ja kaikkien läsnäolijoiden hämmästykseksi pysyin ryhmän keulilla ja kolmen vartin jälkeen rintapistos alkoi hellittämään. Ilmeisesti rintarangassa ollut "juttu" lämpeni niin paljon ettei se enää painanut mitään hermoa tai muuta kipua aiheuttavaa kohtaa. Itseasiassa tuo kipu ei enään palunnut, enkä pane sitä olenkaan pahakseni.
Olin ehtinyt laittaa jo Helsinki City Run -ilmoittautumiseni myyntiin, mutta koska ostajia ei ollut ihan jonoksi asti, niin voisihan sitä kai kuitenkin itse yrittää. Tuo treeni taisi kyllä olla vasta vuoden 2013 toinen kerta kun onnistuin juoksemaaan kymmenen kilometriä yhteen putkeen. Ensimmäinen kerta oli 26.2. kun Tuomo piti vauhdin riittävän hiljaisena, sitä aikaisemmin se onnistui viimeksi 27.7.2012.
(Euroviisut 2014 järjestetään sitten Oslossa, nuo voittobileet käynnistyvät tänä vuonna Malmössa 18.5.)
Viikon myöhemmin onnistuin juoksemaan täyden kympin seuraavan kerran, joten olinkin aika pettynyt kun kolme päivää siitä voimat ja äijä hyytyivät kuuteen ja puoleen kilometriin. Vitutti kävellä takaisin. Onneksi Marjo tuli hakemaan minut autolla, joten ei tarvinnut palella paria viimeistä kilometriä pakkasessa.
30.3.
Kaksi päivää myöhemmin tuli vedettyä aamulla riittävästi nallekarkkeja aamiaiseksi, koska puhisen hetken päästä pihalla trikoissani. Garmin löytää satelliitin ja ryntään matkaan. Tänään tykitän sen perkeleen kympin loppuun ja vieläpä alle tuntiin. Se on se sama 27.7. juostu lenkki kun se on onnistunut noin nopeasti. Parin ekan kilsan jälkeen keuhkot huutavat hoosiannaa ja paniikki nousee keskivartalosta päähän saakka. Mä tiedä sen olevan normaalia, joten vilkaisu ranteeseen kertoo vauhdin olevan riittävän kovaa. Neljännellä kilometrillä kroppa on rauhoittunut ja juoksu kulkee. Hymyilyttää, mä pystyn käskyttämään jalkojani tarvittaessa kovempaankin vauhtiin ja mikä parasta, pitämään koneen punaisella.
Tähän saakka mä olen ollut ikäänkuin matkustajana omassa vartalossani ja toivonut sen jaksavan, mutta joutunut vain toteamaan sen liian heikoksi selviytymään koko matkasta. Viidessä kilometrissä olen tienannut itselleni kaksi minuuttia hyvää, mutta muistutan itselleni että kilometrit kuusi ja seitsämän ovat kaikkein pahimmat.
"Ei vi**u. Nyt ei pysty enään." Mittarissa on kuusi ja puoli kilometriä ja homma kusee - ja pahasti. Mä maanittelen itseni juoksemaan kilometrin täyteen. Tasakilometrillä voin sitten keskeyttää. Seiska tuli täyteen ja juoksu jatkui. Kasin kohdalla alkoi Klaukkalaan nouseva kilometrin pituinen tappavan jyrkkä ylämäki. Puoli kilometriä myöhemmin se teki tehtävänsä ja mä aloin kävellä laahustamaan. Aikaa oli silloin kulunut 58:32. Tänään ei vielä ollut se päivä, mutta silti tunsin nousseeni pinnan yläpuolelle hengittämään edes hetkeksi.
2.4. Alamäkitreenit
Hölkkään kokoontumispaikalle josta lähdemme ottamaan lämpöä vähän vihaisempimpiin vauhteihin.
3,8 kilsaa myöhemmin pysähdyn hengästyneenä käskynjaolle. Loiva alamäki; kaksi kertaa kolmesataa metriä reippaasti alas, kolme kertaa kaksisataa metriä kovempaa alas ja lopuksi neljä kertaa sataviisikymmentä metriä pikajuoksuvauhtia - siis täböillä. Kaksi ekaa pätkää ei lupaa hyvää, mä olen viimeisenä ja yritän vieläkin saada henkeni kulkemaan.
Kolme seuraavaa pätkää eivät paljoa muuta tilannetta, mutta kun matka lyhenee viimeisille neljälle pyrähdykselle uskallan pitää kaasun pidempään auki. Ylösnoustessa vaihdan muutaman sanan Tuomon kanssa, jonka olen saanut kiinni. Toiseksi viimeinen runttaus alkaa ja porukan kovin juoksija Veli-Heikki lähtee ensimmäisenä liikenteeseen, mä lähden kymmenen metrin takamatkalta jahtiin ja saavutan hänet lopussa. Naureskellen hän kertoo kuunnelleensa lähestyviä askeliani ja arvanneensa mitä yritän. Viimeiseen vetoon annan hänelle pari askelta etumatkaa, mutta sitten pommitan täysillä rinnalle. "Sprintteri vetää ohi" huikkaa Veli-Heikki perääni. Mun pulssi takoo miljoonaa kun alan lopulta jarruttelemaan tasaisella. JESH!
Tuon treenin jälkeen kävin viime sunnuntaina sipaisemassa kympin aikaan 1:06:01 ja viime viikon koris/futis treeneissä vedin ihan sikana. En muista milloin viimeksi olisin ollut noin hengästynyt koko puolitoistatuntisen. Nyt tätä kirjoittaessani testosteronia on tihkunut niin paljon että paita on jo märkä. Taitavat lenkkarit joutua kohta hommiin.
Tulin tänne valittamaan taas, anteeksi.
.jpg)
