Vitun hyvää vuosipäivää kaikille

Olin lähdössä lenkille pari päivää sitten, ja pitelin käsissäni niitä samoja lenkkareita joita en ehtinyt edes uutena kokeilemaan viime vuonna ennen kuin hommat lähti lapasesta.
Onko siitä tosiaan jo vuosi mennyt?

13.3.2010 ensimmäiset selkäkivut iskivät ja vielä kaksi viikkoa kitkuttelin töissä kunnes tyrmäysisku tuli ja kaatoi minut yhteiskunnan elätiksi. Mutta että vuosi tekemättä mitään hyödyllistä työtä, tai ylipäätään mitään, sehän on luonnon vastaista käyttäytymistä. Kai olen siinä ajassa löytänyt elämälleni tarkoituksen - no en. Entäpä kiitollisuus jokaisesta uudesta päivästä - paskat, ja kenelle? Kai sulla on kuitenkin harmonia universumin kanssa - pidä sinä omatunto siellä turpasi kiinni! Ihan perseestä koko tauti ja vuosi elämää on mennyt vessasta alas. Kenen on vastuu?

Wanha tyyli - tästä lähdettiin rikkomaan...

Uusi wc-istuin ei ollutkaan vedenpitävä, vaan lirutti huudeltaessa lattian märäksi. Käyttökieltoon koko putka viikonlopuksi ja mies ilmestyi paikalle maanantaina. Kävi ilmi ettei vika ole asennuksessa, vaan itse pytyssä on tiivisteet lintassa valuvirheen johdosta. Rautakaupassa huomaan ettei minulla olekaan se pytty jonka olen ostanut, vaan puolta halvempi. Ihmeellistä sinällänsä etten kilahda, vaan totean asian tyynen rauhallisesti. Samalta sylttytehtaalta ne molemmat istuimet tulevat ja sisältävät saman huuhtelumekanismin. Myyjäkin on sitä mieltä että voisihan sen parempaankin vaihtaa, mutta haluavat ihan päättömästi välirahaa. Muutun Darth Vaderiksi ja käynnistän kuristussäteeni. "Jos haluatte välttämättä pelata tämän näin niin olkoon, mutta uuden pytyn on parempi olla kunnossa tai tämä tulee teille niin kalliiksi, että kaiken tämän jälkeen sinun olisi kannattanut antaa se parempi pytty minulle nyt ilmaiseksi." Hän levittelee käsiään.

Kelan central byroonkin kanssa alkoi myös tökkimään. Olin ajanut taksilla 5.1. lääketiputukseen Meilahteen ja hoitanut taksille kupongit ja maksanut omavastuuosuuden, ihan kuten siihen saakka aikaisemminkin - paitsi ettei minun ole tarvinnut enään vuoden 2010 lopussa maksaa itse mitään. Vuosi on kuitenkin vaihtunut ja se on Kelassa ilmestyspäivä jolloin kaikki saavat ansionsa mukaan. Yritän puhelimitse selvittää mikä on ongelma jos kerran edellisellä viikolla (siis viime vuonna) homma on ollut ok, ja olen tämän uuden vuoden puolella toimittanut parikin lääkärin B-lausuntoa paikalliseen Kelaan. Eikö näistä tiedoista käy ilmi ettei mitään muutosta ole tapahtunut, sama tauti samat oireet. No vittu ei. "Voisitko pyytää lääkäriltä todistuksen että olet tuona päivänä ollut oikeutettu ajamaan taksilla?" "Meinaatko että Wegener on ollut viikon talvilomalla juuri tuona päivänä?" "Olisi helpompaa jos sulla olisi sellainen todistus, vaikka loppuvuodeksi." "No mä ajattelin parantua, mutta unohdetaan sitten se." "Ööö tuota siis..." "Joo moi nyt, mä hommaan teille lippuja ja lappuja." Saatana että ei mene mun jakeluun tuo ajatuskuvio.

Onneksi viihde-elektroniikka palasi kotiin ilman lisälaskua. Videotykki alkoi toimia kun irroitin ja kiinnitin lampun pari kertaa paikalleen, ja sain takuuvaihtopleikkarin rikkinäisen tilalle. Tykki toimii edelleen, mutta pleikkari saa kohta lähdöt tästä mökistä. Se lataa pelin sivuja verrattuna talon toiseen laitteeseen 2-3 kertaa pitempään. Asensin jo koko järjestelmän uusiksi ja siihen meni 14 tuntia + tunnin asennus uusille ohjelmistoille niin itse koneelle kuin pelillekin + tunnin pelin esiasennus kovalevylle. Ei muutosta mihinkään. Olen katsellut elokuvia digiboksin kovalevyltä kohtaus kerrallaan aina kun pleikkari lataa uutta rataa tai autoa, mutta nyt maljani on ylitsevuotava. Jos Bigi, Ville tai Elvis luette tätä niin saatte varautua uuteen vaihtorumbaan.

Ensimmäinen kymmenen kilometrin juoksulenkki on pitkästä aikaa takana ja kaikkeni jouduin antamaan etten sortunut kävelemään. Typerästi muistelin että tässä ja tässä lämpötilssa olen käyttänyt näitä tai noita tamineita. Niin olen, mutta olen myös ollut kykenevämpi kovempaan vauhtiin ja sitä kautta kehittänyt ruumiinlämpöä. Kunnon aloittelijana syöksyin matkaan ihan liian kovaa ja kun voimat ehtyivät niin kylmyyskin iski. Itse asiassa tein saman mokan kaksi kertaa peräkkäin viikon sisällä. Hieno tunne kun pakkastuuli puskee voimalla tuulipuvun housut kiinni reiteen ja kylmyys alkaa jo polttelemaan. Suhinakankaan alla on kun on seuraavana iho, ei pitkiä kalsareita. Se jälkimmäinen lenkki piti typistää kahdeksaan kilometriin ja kun kerran annoin periksi ja kävelin, niin sitten kävelin melkein kolme kilsaa koko reissusta. Ei ollut let's go meininki. Selän tukirakenteet ovat päässeeet surkastumaan/ veltostumaan ja mies juoksee "lysyssä". Askel on polvia rasittava - enkä näin voi syöttää voimaa jalkojen lihaksiin oikein. Treeniä, treeniä...

Keuhkolääkäri soitti viime viikolla ja kertoi arvojen olevan kuin terveellä ihmisellä. Olin hieman hämilläni koska luulin homman ottavan takapakkia, mutta jos johonkin kohtaan on pakko ottaa hyviä uutisia niin otetaan tähän, tämä muu hässäkkä on vain maallista. Hetkinen, onko ilmassa yhteyttä universumiin? Olen erittäin kiitollinen naislääkärille uutisista ja sovimme uusia kontrolliaikoja laboratorioon ja itse pääkallopaikalle. Kerron Kela-show:sta ja hän arvelee sen päätyvän vielä omalle työpöydälleen. "Parempi hoitaa se samantien kuntoon." Olen edelleen kiitollinen hänelle.

Tähän on tultu - eläköön uusi toiletti!

Uusi putkimies ilmestyy torstaiaamuna oven taakse uusi, oikea pytty kainalossaan. Vanhan poisto ja uuden asennus käy ammattimaisen sujuvasti, samoin hänen tahdikas käytöksensä. Häntä on ilmeisesti varoitettu. "Juu, kaikki on kuulemma mennyt metsään tässä kaupassa, mutta nyt hoidetaan kuntoon, Firman piikkiin." Saumauskin tulee oikeaan sävyyn eivätkä vedet lainehdi lattialla, joten uusi wc on ovea ja listoja vaille valmis.

Käsilääkäri soittaa röntgenkuvasta ja kyselee käden vointia. "Onhan se vähän arka, eikä kestä nopeita liikkeitä." Sovimme uudesta käynnistä kuvauksissa, mutta en kerro hänelle että pakkaan samalla sisäfutiskamojani reppuun, en kertonut keuhkolääkärillekään. Nerokkaasti olen keksinyt ottaa mukaan nyrkkeilyhanskan suojaamaan oikeaa kättäni ja puolustajana ei tarvitse juosta keuhkoja verille. Teoriassa. Viiletän välillä kentällä ihan täböillä vastustajan maalilla ja Koskenniskan (tuttu kaveri) kanssa painiessani kaadun juurikin sen murtuneen käteni päälle. Nyt kaikki lukijat pidättävät henkeään ja miettivät mitä seuraavaksi - ei mitään. Kekki ylös parketilta ja pallon perään. Loppupelin kättä kyllä jomotti, mutta seuraavana päivänä se oli kuin uusi. Arkuus oli poissa ja sain käden nyrkkiin ja auki todella nopeasti. Sopivassa asennossa se kuitenkin alkaa huutamaan hoosiannaa jos yritän nostaa sillä yli kahden kilon painoista tavaraa. Enpä siihen en enään juurikaan kiinnitä huomiota, paitsi jos tökkään väärän sormen kipeästi jotain vasten. Tällä viikolla kävin jo toisen kerran hanskan kanssa pelaamassa, ja nyt tuli monta hienoa maaliakin. Missä olivat Urheiluruudun kuvaajat?

Nyt on siis sunnuntai ja Marjo palaa Hollannista huomenna, työmatka on kestänyt silloin viisi päivää. Sen verran tv:n katselu ja pelaaminen on ruvennut tympimään, että eilen kävin veljeni luona saunassa ja tänään blogin kirjoittaminen tuntui hyvältä idealta. 

Ehdin toki tänään käydä autolikkeessä, koeajossa Mini One. Makee kottero jossa oli jopa parempi alusta kuin olin odottanut, ja olin odottanut aika paljon. Moottori oli vain surkea 55 kw/ 75 hp, eli eipä vaimon kaipaamaa lähtöä sillä valkene. Silti se jäi vähän kaihertamaan.

Kuvassa kolme pehmeää: pallo, hanska ja tuon jätkän pää.

Syö enemmän kuin tienaa

Perjantai 25.2.
Autonhakureissulla Lauttasaaressa aloin arvostaa oikean käteni olemassaoloa, vaikka se ei ihan täysillä olekaan pelissä mukana. Puristusvoimaa ei juurikaan ole, jo pelkkä nyrkkiin saaminen vaatii keskittymistä ja irvistelyä. Silti siinä voi pitää hanskaa ja kantaa kirjaa, jota kannankin mukanani yllättävien odotushetkien varalle - laitostumisen jäänteitä. Vanhaa jotain sanontaa mukaillen "Sitä oppii arvostamaan jotakin vasta kun menettää sen." Tulipa jotenkin yhtäkkiä mieleen ostaa Marjolle kukkia, niin kuulemma miehen kuuluu tehdä. Kaikkeahan voi kokeilla, ja puketin kanssa kotiin romanttisella mielellä ja ehkä taka-ajatuksella: "Josko pääsisi vähän röörejä rassaammaan". Ja toden totta, tiskikoneen poistovesi nousee tiskialtaan puoliväliin eikä laske pois, joten vieteri esiin ja tunkemaan sitä putken suusta sisään. Haju kävi silmiin ja kulmakarvat kääntyivät kiharalle.

Lauantai 26.2.
Oslon MM-hiihtoja tv:stä vilkuillessani tulee minullekin pitkästä aikaa pakottava polte tehdä liikunnallisia suorituksia. Lenkkitamineet esiin, ja pukeudun tarkoituksella liian lämpimästi pakkottaakseni itseni hölkäämään riittävän hiljaa tarvimatta kuitenkaan palella sen takia.

Töölönlahti Blackjack lähestyi minua facebookissa ja kyseli kunniallisista aikestani osallistua juoksutapahtumaan. Tarkoitus on kiertää Töölönlahtea ympäri, kukin omien voimiensa mukaan. Blackjackin saavuttaa kun kiertää kahden kilometrin radan 21 kertaa, yhteensä 44 km joten maraton tulee täyteen 20:lla kierroksella. toolonlahtiblackjack.com

Vuonna 2008 taivalsin täyden matkan, jouduin kävelemään varmaan kuusi kierrosta väsymyksen ja jalkoihin tulleiden rakkojen vuoksi. 2009 jouduin keskeyttämään 26 km kohdalla, kun krampit eivät päästäneet jalkoja enään suoraksi ja oli niitä rakkojakin. Saman vuoden elokuussa JUOKSIN ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen Helsinki City Maratonin. Okei, kahdessa viimeisessä ylämäessä oli pakko kävellä joska jalat kramppailivat älyttömästi. Loppusuoralla meinasin lentää täydestä vauhdista naamalleni asfaltille, kun krampit alkoivat lukitsemaan sattumanvaraisesti reisi- ja pohjelihaksia. Harjoittelu vuodelle 2010 alkoi viikko tuon maalintulon jälkeen.

Viimevuotinen minä juoksi vielä tammi-helmikuussa jopa 19 km lenkkejä 15 asteen pakkasessa, kun taas tämän vuoden malli pääsi 5,2 km kun pakkasta oli viisi astetta, ja joutui vielä kävelemäänkin pari kertaa. Uusin valmentajani herr Wegener otti minut leiriinsä maaliskuun puolivälistä 2010 lähtien, kun kuntoni oli silloin todella hyvä, ja laati uuden harjoitusohjelman. Se ei sitten sisältänyt kestävyysmatkojen kilpailutapahtumia, joten hiljaista on maratonrintamalla ollut. Muutenkin oli ihan perseestä koko ohjelma. Googlettamalla: juoksu maraton, tärähtää keulille seuraava teksti: "Maratonin juokseminen on hyväkuntoisellekin ihmiselle raskas fyysinen suoritus, johon valmistautuminen hyvissä ajoin on äärimmäisen tärkeää." Joten tottakai mä olen 21.5. Töölönlahtea kiertämässä - 21 kertaa, joo joo. Miksi en olisi?

Sunnuntai 27.2.
Saamarin selkä, kello kuudelta hereille. Kissan perkelekin sekoaa ja aloittaa tolkuttoman huutonsa, heitän sen saunaan jäähylle. Syön muroja ja mehua, ensimmäinen aamiaiskattaus loppuu klo 8 ja palaan takaisin nukkumaan. Pari tuntia myöhemmin kissa pääsee takaisin talon puolelle ja yhteisaamiaisella vedän pari kuppia kahvia ja pari kinkku-/juustoleipää. Kello 15 lounas on aurinkokuivatuilla tomaateilla ja pinjansiemenillä täytettyä kanaa, riisiä ja uunikasviksia, itseasiassa syön puolitoistakertaisen annoksen kuin edellisenä päivänä samaa tavaraa. Makaronilaatikkoa uppoaa sisuksiini puoli kuuden seutuvilla, ja heti kahdeksen jälkeen teetä ja pari leipää.

Marjo menee kilttinä tyttönä nukkumaan puoli yhdeltätoista ja minä jatkan mukanani kantamaani ja jo koko päivän lukemaani kirjaa (Ildefonso Falcones: "Meren katedraali" La catedral del mar ©2006). Tarina sijoittuu 1300-luvun Barcelonaan ja imee minut mukaansa juonenkäänteisiin. Kello yhdeltä on pakko pistää pakastepizza uuniin ja vilkuilen olkani yli inkvisition kätyreitä, tällainen nälkä täytyy olla paholaisen keksintöä. Pizzaa ahmiessani kiroilen ja tuuletan kirjan tarinan mukana, kolmelta yöllä se loppuu ja pääsen nukkumaan.

Tässä vaiheessa taitaakin teillä olla ainakin musat loppu, joten tähän väliin uusi biisi ja kohti loppufiaskoa.

terve, työtä tekevä, liikunnallinen

 laiska, heikko, haiseva, ruma

Surkeimmat taxi ridet TOP3
Sijalla kaksi on surullinen tarina joka alkoi Meilahden taksitolpalla. Kuski kertoi odottelevansa vakioasiakkaansa puhelinsoittoa, mutta sitä ei  ollut vielä kuulunut. Liikkeelle lähdettiin, mutta Kehä I:n kohdalla puhelin pirahti ja kohta kuski kysyi voisiko hän jättää minut Myyrmäkeen josta ottaisin itselleni toisen taksin - tämä kyyti ei maksaisi mitään. Normioloissa halvempi kyyti (lyhyempi matka) olisi ollut voittoarpa, mutta minulle taksi maksaa saman Kelan omavastuuosuuden kilometreistä riippumatta. Ja normioloissa olisin luultavasti käskenyt äijän keskittyä muuhun liikenteeseen ja ajaa (ja olla häiritsemättä), mutta nyt en viitsinyt olla bitch. Jos mä olen niin huono rahti tähän lotjaan ettei kannata mennä kotisatamaan saakka vaan mielummin dumpataan puolimatkaan, niin pidä tunkkis.

Revin itseni kappaleiksi (K-11)

Tuo ensimmäinen Michael taitaa olla Artulle sukua.

michael_jackson_thriller_official_music_video/

"I'm gonna smash that horrible pink thing."

Tänään on vuorossa aamutaivallus kohti hammaslääkäriä. Viime kerta jäi väliin, kun ehdin jo unohtamaan koko asian. Sain kesäkuussa ajan tarkistukselle lokakuulle ja tajusin sen vasta kun kun lasku kolahti postissa - viikko ajan jälkeen. Tungen surullisen kömpelön pinkin kipsin takin taskuun ja aloitan arktisen vaelluksen hammashoitolaan, pakko vähän ulkoilla vaikka matka onkin tyrmäävän pitkä, puolikas kilometri.

Kerron herra hammaslääkärille (made in Faraway) että sairastan tämmöistä tautia ja syön mömmöisiä lääkkeitä. Paperit luetaan syvän kunnioituksen vallassa ja saan siitä eteenpäin kuninkaallisen kohtelun. Hammasröntgeniin pitää laittaa suuhun joku karsee laatta jossa on metallivarsi, ja se alkaa painaa mun ikeniä. Älähdän ja näytän härpäkettä, hän ottaa sen pois. "Se on ikävä, mä laitan sen sitten viime hetkellä." Ja sen jälkeen kaveri juoksee painamaan laukaisinta ja vielä takaisinkin ottamaan värkin nopeasti pois suusta. Molemmilta puolilta. Mahtavaa.

Täytellessäni kavaakkeen sairaus & lääke -tietoja mietin kehtaanko pyytää jonkun kolmesta henkilökunnan jäsenestä kirjoittamaan puolestani. En. Urhoollisesti, vähän toisella kädellä avittaen, raahaan rohjon pinkin kirjoituskäteni rivien loppuun ja saan ajan hammaskivien poistoon, heti toukokuulle. Matkalla kotiin heitän lääkärin lähettämän saikkulapun Kelaan jossa homma rokkaa. Oikeasti.

Kotimatkalla harkitsen lähtöä Hyvinkäälle vaihtamaan kipsiä, tämä on kova ympäriinsä kun taas alkuperäisessä oli kämmensyrjä (karateiskun puoli) kova, mutta se oli kiinnitetty hengittävällä ja joustavalla harsolla käteen. Ihan kuin olisi ollut kilpailu tehdä lentävä metallinen laite. Nurmijärven sairaala niittasi ja ruuvasi rohjot siivet höyrykoneen kylkeen, eihän se tuhat kiloinen kakka mihinkään lennä. Hyvinkää taittaa palan metallia bumerangiksi ja se lentää aina - ja palaa kiltisti takaisin. Näin koen ajatusmaailman eron, vaikka pointsit eilisille ensikertalaisille kovasta yrityksestä.

Marjo on kaatunut sänkyyn, joten hyppään autoon ja lähden cittarista hakemaan sapuskaa. Pinkki koppura ei todellakaan ole autoilijan valinta, eipä liioin loista ostoskärryjen kanssakaan.

Kotona saan puhelun eiliseltä lääkäriltä. Kuulemma asiantuntijalausunnon mukaan kipsiä ei sittenkään enään tarvita (mähän sanoin).
"Saat varmaan itsekin sen irti" (häh?).
"Toi luutuminen ei ole niin nopeaa aikuisilla, mutta alkuun varovasti sen käden kanssa." (miksi sä mua luulit, ai niin, se lapset lääkäriin päivä oli eilen).

Lapset lääkäriin päivä -video ei taida olla ihan virallinen versio kun selostus puuttuu, mutta asia tulee selväksi. Ehkä lapsirakkaimmille vähän surullista katsottavaa.

Hei jengi, JESH! Pinkit kääreet lentävät ekana roskiin, saksien kanssa vähän mietityttää, mutta tungen kärjet kipsin sisään ja alan nykertää. Hieman itseäkin mietityttää milloin veri rupeaa suihkuamaan ympäri keittiötä. Parikymmentä minuuttia taistelua ja lasikuitusuojus ei enään ole osa minua. Vapaus! Sauna lämpimäksi, vietän siellä kaksi tuntia ja melkein nukahdan lauteille.
Kädet ilmaan...

Violettia voi leikata

Ranteet auki ja rannalle

Lakisääteinen kahvitauko

Nätti ja toimii kuin rautakanki

Alkuviikko syö miestä

Maanantai 21.2. 
Herään kahdeksalta ja totean selän olevan kipeä, jo liiankin tutuksi käyneellä tavalla. Viime kerrasta onkin vierähtänyt aikaa, enkä voi välttyä ajatukselta että tässäkö tämä voittokulku sitten oli, herra Wegener palasi lomalta.

Aamun ensimmäiset lääkkeet, jotka nielen jo sängyssä, saavat aikaan tietynlaisen viivästetyn todellisuuden tilan, ajatus hidastuu. Aamiaisella vedettävät kortisoni ja antibiotti, jotka otin vasta tunnin aamiaisen jälkeen (unohdin), lyövät sitten äijän lähes kanveesiin. Totaalinen tylsämielisyys jomottaa otsassa - päätä särkee ihan kerpeleesti. Pitelen kiinni seinistä ja yritän...öö jotain, mutta mitä? En muista.

Olen kirjoittanut ylläolevan tekstin vaeltaessani tuossa kemikaalien aiheuttamassa murheen laaksossa samalla lapioden kanawokkia naamariin, ja kas, olo kohenee selvästi. Eihän tässä vielä olla normaalitilassa, mutta eiköhän ilman kipulääkkeitä selvitä. Pähkäilen vain tätä ihmisen suorituskyvyn hetkittäistä romahdusta, jos olisin ollut duunissa niin en olisi voinut olla duunissa. Loppupäivä menee normaalin kaavan mukaan, ei ongelmia.

Tiistai 22.2.
Taas lähtee päivä käyntiin selkäkivuilla, mutta ne unohtuvat jo muutaman askeleen päässä makuuhuoneesta. Olenkohan mä allerginen nukkumiselle? Tosin unihan on katkeillut vähintään pari kertaa yössä, jo niin kauan kuin tämä surkea sirkus saapui kaupunkiin.

Aamiaisen katkaisee soitto Meikusta. "Sinun piti antaa tällä viikolla verinäyte. Pääsetkö tänään tai heti aamusta huomenna?" "En. Olen sopinut jo, että huomenna terveyskeskuksessa samalla kun kipsi poistetaan." Eihän siinä mitään ongelmaa loppupeleissä ollut, mutta jotenkin jäi kaivelemaan että miksi yhtäkkinen hoppu. Olisitte silloin joskus sanoneet että tiistaina, eikä ensi viikolla, niin olisin hoitanut asian kuntoon.

Putkimies kävi liittämässä vesijohdot, liimaamassa pöntön paikalleen ja sotkemassa tapetit, sen jälkeen lähdin viemää Marjon volkkaria huoltoon. Vein auton "hovikorjaamolle" Lauttasaareen ja siinä busseilla seikkaillessani kohti kotia painoin seis-nappia Meilahden kohdalla. Hoidetaan pois se verinäyte ajattelin kävellessäni aulan poikki kohti laboratoriota.

Kyltti ovella kertoo labran menneen kiinni klo 14:45 (aivan älytön aika) ja olen siis 20 minuuttia myöhässä. Sisäinen folkewestini kehoittaa menemään keuhkopoliklinikalle, sinnehän verinäyte loppupeleissä tarvitaan. Ilmoittaudun, ja jälleen kerran rouvalla tiskin takana on viive ymmärtää mitä haluan. Enkö osaa puhua sairaalaa? Odotelen näytteen ottajaa, tuttua puuhaa tässä aulassa, nyt ei kulu tuntia vaan vartti. Operaatio tapahtuu siinä samalla penkillä, ja sitten bussimatka pääsee jatkumaan seuraavalta pysäkiltä.

Illalla poistin joskus valkoisena olleen kipsin päällyskääreen, jo valmiiksi käden vapautuspäivää varten. Nukkumaan mennessäni ajattelin: huomenna saunaan.

Keskiviikko 23.2.
Nurmijärven terveyskeskuksessa klo 10:50 ilmoittaudun röntgeniin, mutta sieltä passittavat takaisin normaaliin vastaanottoon. Ensin otetaan kipsi pois ja sitten vasta kuvataan; itse olisin tehnyt toisin päin. Käsi paljastuu rumaksi. Siinä on ryppyjä, painaumia, kesinyttä ihoa ja kellertävä ja lilan vivahteisia mustelmia, muuten vaikuttaa hyvältä, en vain uskalla liikutella juurikaan sormia. Pesen käden varovasti ensimmäisen kerran kuukauteen ja levitän varovasti öljyä iholle. Röntgenin kautta odottamaan kutsua lääkärille, luen kirjaa ja samalla teen varovasti jumppaliikkeitä kädelleni - ohjeen sain jo hoitajalta. Lukemisen haastavuutta lisäävät kiljuvat lapset jotka juoksevat aulassa. Mikä yleinen lapset lääkäriin päivä tänään on? Nehän ovat lisääntyneet ja täyttävät kohta koko maan - tai ainakin tämän aulan.

Lääkäri kokeilee hieman käden liikkuvuutta ja katselee röntgenkuvaa ja painaa sormella murtumakohtaa ja kysyy käykö kipeää. Ei käy. Murtumakohta on suorassa, mutta se ei ole luutunut. Kiitti vaan wegener. Tohtori lähettää kuvat jonnekin josta saa asiantuntijan vastauksen perjantaihin mennessä, joten laitetaan uusi kipsi. "Käykö niin että laitat siihen jotain muuta kuin kipsin, sellaisen tuen joka kestää vettä ja jonka voisin ottaa itse välillä pois." Ei käy. Kaiken tämän liikuttelun ja painelun jälkeen eihän se voi olla enään samassa kohtaa, unohdetaan se kipsi. Ei käy.

Suhteellisen myrtyneenä jään aulaan odottamaan käskyä toimenpidehuoneeseen. Tältä varmaan tuntuu vangista joka joutuu palaamaan takaisin selliinsä. Kuluu lähes tunti. Viittelöin vastaanottoon että menen kahvilaan tekemään yllättävälle pikkunälälle jotakin, ja palaan sitten takaisin istumaan.

Tuntematon keuhkolääkäri soitti verikokeiden tuloksista ja kyseli vointia. Kerroin että selkää särki tänäänkin herätessä ja hän puolestaan informoi tervehtymisen pysähtyneen ja jumittaneen viime viikon arvoihin. Suunnitelma on "sävelletään lennossa" -tyylinen, joten ensi viikon torstaina taas labraan.

On kulunut lähes toinen tunti kun kysyn hoitajalta miksi mitään ei tapahdu. He joita odotan ovat ehkä saaneet kiireisen hälytyksen toisaalle, ja hoitaja kysyy lääkäriltä lähetetäänkö minut Hyvinkäälle. Ei käy. "Mutta kun me ei osata tehdä tuohon sopivaa kipsiä ja hän on jo odottanut pitkään."
"Teette nyt itse. Käsi tähän asentoon."

Kaksi hoitajatätiä on ihan täpinöissään hyöriessään käteni ympärillä, yritys ainakin on kova, ja grande finaleksi valitsen pinkin kääreen taideteoksen ympärille. Opelia ajaessani panen merkille että peukalon tila on ahdas ja sen liike jää vajaaksi, lisäksi murtunut sormi pääsee heilumaan. Pääasia kuitenkin lienee että kädessä on nyt kipsi ja kaikkia vit**taa.

Kotona Marjo rupeaa asentamaan vessan kaapin ovia, mutta saranoiden kiinnitysniksit eivät avaudu meille kummallekaan. Käyn pari kertaa pitelemässä ovea hänen yrittäessä painaa niitä voimalla. Lopulta yritän itsekin kokeilla saisinko napsautettua osat paikalleen. Ei käy. Jouni soita meille.

Artun videopäiväkirja

"Hyvää boolia" 

Lauantai 19.2.

Olen jossain kohtaa ilmaissut tyytymättömyyteni ja halveksuntani blogeja kohtaan, jossa on vain paljon kuvia ja pari ihqua riviä tekstiä mausteena.

Tämä 10 minuutin elokuvan työstäminen kuitenkin oli odottamattoman kovan yritys & erehdys-prosessin tulos. Vaikka monialaguru Johanna Tukiainen onkin sanonut: "Applen Mac-tietokone on paras mitä on." niin ei se paljon auta jos käyttäjä olenkin minä. Luulin että Marjo tietäisi näistä kuvankäsittelyhommista jotain ja kysyinkin (huutaen) häneltä useasti neuvoa. Vastentahtoisesti hän silloin tällöin neuvoikin - ihan päin metsää. Jossain vaiheessa meinasin pistää jo avioerokuponginkin vetämään, mutta ei siitäkään mitään jättipottia olisi tullut, lisänumeroista nyt puhumattakaan.

Anyway, tässä on Arttu-kissan elämää lauantaina vessaremontin "saastuttamassa" talossa. Video ei ehkä anna sitä kaikkein imartelevimpaa kuvaa kodistamme, mutta hei: aina roiskuu kun rapataan ja siivoushan kiihtyi iltaa kohden.

Klikkaa alla olevaa linkkiä katsoaksesi Artun oman elokuvan.
youtube: Kuningas Arttu ja roskaväki 

Toilets Are Forever

Klikkaa yllä olevasta youtube-linkistä asianmukaiset blogi-soundit taustalle soimaan ja sitten lukemaan. 

HEY, CUT IT OUT!

Halleberry! Tulihan se puhelinsoitto vihdoinkin ja uutiset olivat odotetun kaltaisia. Keuhkopirut on saatu tainnutettua niin ettei ne enään riehu sisälläni. 

"Olemme saaneet taudin remissioon." kuten hän asian ilmaisi ja sitähän tässä on jahdattu jo kymmenisen kuukautta. Lääkkeiden määrääkin (sen kalliin Cellceptin) uskallettiin nyt laskea, koska lääkkeet ylipäätään rasittavat maksaa, munuaisia, vatsakalvoa tai jotain. 

Tällä kelillä voitelemme tapetin liisterillä

Nyt on itselläkin oikeastaan ensimmäisen kerran tunne että minusta tulee vielä joku päivä työkalun tapainen henkilö ja soitinkin jollekin työpaikalle varoitussoiton aiheesta. Oma arvaukseni on heinäkuun jälkeen, saikkua piirrettiin taas standardin mukaikainen 2kk, eli huhtikuun loppuun, jota jatketaan tilanteen niin vaatiessa. Mutta se on sivuseikka, nyt tuntuu siltä ettei tätä junaa enään pysäytetä. Vielä kun jaksaisi 4 päivää tuota kipsiä kädessä, niin sekin lähtisi piinaamasta.

Vessa-show on pyörinyt ennakkotietoja pidempään ja talo on siivottu tänään, vaikka homma vielä jatkuu  ja kuntta tulee pölisemään. Paskaa vain oli joka paikassa, eikä sitä enään pirukaan kestänyt - imuroin mukana.
Joskus lupasin Top 3  taksikyydit listauksen, kuten myös edellisen kirjoituksen korvaklinikalle. Toivottavasti se oli herkku.

Paskimmat taksikyydit TOP 3 - sijalla 3

Suunnittelija itse leikkaa ja liimaa

Mersu kaartaa pihaan ohjaimissaan mies jostain kaukaa Balkanin niemimaalta tai vaikkapa pohjois-Afrikasta, kaikki arvaukset ovat yhtä hyviä. Matka Meilahteen alkaa ja pysähdymme ensimmäiseen mahdolliseen risteykseen pihasta päästyämme, matkaa on tavallettu n. 40 metriä, koska vasemmalta lähestyy auto. Paitsi että kun se saapuu "iskuetäisyydelle" niin Borat pistää vankkurit liikkeelle ja olen kerrankin kiitollinen hiljaa ajavasta naisesta. Hänen ilmeensä lienee yhtä tyrmistynyt kuin omani kun ohitamme toisemme lähietäisyydeltä. "Ma voin menna kun tulen oikealta." toteaa el chaföör itsevarmasti. "Sähän tulit kolmion takaa." puuskahdan "Ei ollut kolmiota." "Mä nyt satun asumaan tämä kadun varrella ja ajan tästä risteyksestä joka päivä. Katsoppa tuonne taaksesi, siinä on kolmio. Näetkö?" "Olet oikeassa." 

T.i.l.a. alkaa hahmottua

Hell yeah mä olen oikeassa, ja sä melkein sotkit mut kolariin ajattelen mielessäni. Jos sitä toista autoa olisi ajettu kovempaa, normaalinopeudella, esimerkiksi miehen toimesta olisi pääni taksissa heilahtanut kerralla enemmän kuin koko tällä matkalla yhteensä - ja se heilui ihan pirusti. Yritin lukea lehteä, mutta jamppa kiihdytteli ja jarrutteli moottoritiellä siihen malliin ettei katseen kohdistamisestä tekstiin tullut mitään. Mä en tajua miksi motarilla ylipäätään pitää jarrutella, löysäisit vain kaasun ajoissa etkä heti survoisi sitä pohjaan kun väylää hieman aukeaa. Manskulla moshailu jatkuu kuin hevikonsertissa. 

Another One Bites The Dust

Kalkkiviivoilla, Shellin risteyksessä, Borat päättää ehtiä myös seuraaviin vihreisiin. Keskipakoisvoima vääntää pääni käännöksessä vasemmalle ja kun tuntuu että niskasta repeää lihas, kunnes täyskiihdytys tempaisee kaalin taakse jysäyttäen sen niskatukeen. Valot edessä vaihtuvat punaisiksi ja Borat hyppää jarrulle ja ohjaa samalla kadun oikeaan reunaan, täräyttäen mersun oikean puolen renkaat katukivetykseen. Joten minä sukelluksen jälkeen lähes kolhin pääni sivuikkunaan. Onneksi olo (Wegenerin takia) ei ollut heikoimmaista päästä, joten en enään viimeisillä sadoilla metreillä viitsinyt aloittaa kolmatta maailmansotaa. Vaikka laukaisuvarmistin olikin jo poistettu.

Jätetään ne kaksi kyytiä seuraaviin kirjoituksiin, johonkin hamaan tulevaisuuteen.

Poskiontelot paskaksi

I stink!

Muistelen tässä mennyttä kesää sattumanvaraisessa järjetyksessä samalla kun odottelen lääkärin soittoa Meilahdesta. Kävin viime maanataina keuhkoröntgenissä ja laboratoriossa, ja niiden tiimoilta pitäisi tulla jatkoa hyville uutisille. Vielä kun saisi tämän - jo haiskahtavan kipsin pois kädestä, niin sittenhän se riemu repeäisi.

Marjon vessarempan seuraaminen on jo aiheuttanut jonkin verran syyllistä oloa, kun ei pysty oikein auttamaan (edes pinnan kiristyessä tiukalle). On epädemokraattista kun työnteko, kodinhoito ja -remontti kaatuu yhden kansalaisen niskaan. Hävettää itseäkin.
Tosin vessahan on jo valmis, kun kipsi lähtee viikon päästä. Onhan?

Koeta edes näyttää siltä että hermot menee

Jossain kohtaa viime heinäkuuta, kun omat lääkärit olivat kaikki kesälomilla, juttelin sijaisen kanssa ajoittaisesta paineesta poskissani ja niiden aiheuttamasta kivusta hampaisiin. Hän arveli että kannattaa tehdä aikavaraus naapuritalon korvaklinikalle (myös nenä-), koska terveyskeskus-päivystysratkaisu olisi punkteeraus. Aika saatiin elokuulle ja sovittuna hetkenä ilmaannuin ilmoittautumisluukulle.
"Moi, minulla olisi aika lääkärille."
"Sinun pitää ottaa jonotusnumero tuolta oven vierestä."
Olivat laittaneet koneen aukeavan oven katveeseen, niin että kaikki kävelevät siitä sitä huomaamatta ohi. Sain numeron ja se sama muija kilautti sen samantien sille samalle tiskille mistä juuri olin lähtenyt. Tunsin kuinka kyrpä kasvoi otsaani kävellessäni takaisin.

Pientä laittoo vaatii se vain

Sillä samalla lapulla jonotettiin lääkärille sisään, joten ei se ollutkaan sellaista pompotusta kuten aluksi oletin. Tunnin istumisen jälkeen laitoin puhelimeen virtaa, kielloista huolimatta, ja aloin räplätä sitä kuten kaikki muutkin aulassa istujat. Puoli tuntia lisää ja se kyrpä otsassa oli vetänyt jo pari Viagraa. Kävelin tiskille sen saman muijan  luo joka aloitti tämän stondiksen.
"Minulla oli varattu aika, ja täällä menee myöhemmin tulleita ihmisiä sisään. Mikä juttu tämä on?"
"He menevät eri lääkärille ja sinun lääkärilläsi kestää potilaan kanssa odotettua kauemmin. Istu alas odottamaan."
Minä istuin ja mulkoilin rumasti takaisin paheksuville katseille.
Älkää vittu mulle alkako...

Tunti ja 45 minuuttia myöhemmin siitä kun lapussa lukeva aika oli pääsen sisään apulaisen pahoitellessa viivästystä. Vaikka kiskon emotionaalista käsijarrua tiukemmalle, suusta pääsee ulos tyytymätöntä murinaa. Istun penkille enkä siis makaa kuten Hyvinkäällä, mutta tämähän onkin pro-mesta jossa asiansa tunteva lääkäri arvio tilanteeni sairauteni pohjalta. Paitsi että se nainen puhuu tuossa metrin päässä puhelimeen kaverinsa häistä, on ilmeisesti polttareita järjestämässä. Viisi minuuttia istuskelen kunnes alkaa ne samat kysymykset kuin aina ennenkin. Kysymysten jälkeen hän kaivaa esiin endoskoopin, sellaisen letkun jolla näkee ihmisen sisälle, ja alkaa työntää sitä sieraimestani sisään. Muija käskee pitää pään paikallaan, mutta kun siinä jakkarassa ei ole niskatukea mihin nojata, ja sattuu niin saatanasti. "Viitsisitkö itse kaatua mun miekkaan, niin sun tappaminen on mulle helpompaa" sanoisi samurai rosvolle. Tuskaisen minuutin jälkeen lääkäri tempaisee letkun ulos. "Liian vähän liukastetta." Näen kun  kumihansikoitu käsi avaa vaseliinipurkin, ja mietin katselisinko tuota samaa näkyä mielummin vankilassa kuin tässä nyt.

Silmiin kihoaa vedet ja rystyset valkoisina puristan nyrkkejäni, kun hän armottomasti tunkee kalunsa ahtaasta reistä sisään. Olemme edelleen korvaklinikalla ja lääkäri ihmettelee rauhatonta potilasta joka ei meinaa pysyä paikallaan. Kivuliatten minuuttien jälkeen hän luovuttaa. "Punkteerataan." Hän sanoo sen apulaiselle ja olen liian uupunut väittämään vastaan. Puudutusvanupuikot tökätään nenän perukoille ja teipataan klyyvariin kiinni. Puoli tuntia annetaan aineen vaikuttaa ja sitten otetaan neulat esille. Eihän se varsinaisesti satu, mutta aivoja on vaikea hyssytellä kun rustojen rutina täyttää pään kun neula tunkee läpi. Mietin tuleeko se saman tien niskasta läpi ruston antaessa periksi, voimaa ainakin tuntuu olevan takana, sillä hänen kätensä tärisee ponnistelusta. Sama show alkaa toisellekin sieraimelle, ja hän alkaa selittämään minulle jotakin, kun juurikin ruston läpäissyt  neula tipahtaakin lattialle.
"Ei hätää täällä on ylimääräisiä." Ja taas rutisee...

Vihdoin on letkut päässä kiinni ja hoitohenkilökunta painaa ruutalla vettä poskionteloihin. Tunnen kuinka paine kasvaa pään sisäällä, kunnes räkäinen vesimassa ryöpsähtää nenästäni sylissäni olevaan metalliastiaan. He tutkivat nestettä ja toteavat: ei saalista. Vittu. Normaalisti tämä loppuisi tähän, mutta koska hän on asiantuntijalääkäri eikä tyydy terveyskeskuspäivystysratkaisuihin alkaa hän taas tunkemaan kameraletkua nenääni. Amalgaanit vain paukkuivat hampassa kun purin niitä yhteen. Eikä hommasta tule lasta eikä paskaakaan, johan se jo äsken kokeiltiin. Turhautuneena hän pyytää "päällikkölääkärin"? paikalle. Kuulemma endoskoopilla ei näe mitään ja potilas on poikkeuksellisen levoton. Pomo ottaa käteensä saman vehkeen jolla katsotaan korvaan, sellainen jossa on parin kolmen sentin muovinokka ja valo. "Katsoppa, limakalvot ovat ärtyneet ja paisuneet niin että endoskooppi ei mahdu sinne kunnolla ei siitä näe muuta kuin ärsytyksestä paisuneet limakalvot vasten linssiä - siis pimeyttä." "Ai jaa." Niin vittu, ja sitäpaitsi tämä työkalu ei satu yhtään.

Hoiperrellen kävelen aulavahdin luo ja pyydän häntä tilaamaan taksin. Pihalla odotellessa lasken että tähän reissuun tärvääntyy matkoineen aikaa viisi tuntia ja lopputulos on sama kuin keväällä Hyvinkäälläkin - ei mitään hyötyä. Nyt viisaanpana oletan tietäväni miksi röntgenkuvissa näkynyt lima ei huuhtelun mukana lentänyt ulos. Meillä Wegener-potilailla lima on niin liisteristä ettei se pelkällä vedellä irtoa. Joko liottimia peliin tai sitten kaavitaan, molemmat vaihtoehdot vaikuttavat maalaisjärkeviltä ratkaisuilta, mutta älkää yrittäkö kotona.

Ensi kerralla menen suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.