Murtunut mies

Molemmat emännät Espoosta.

"Hyvältä näyttää, me olemme tyytyväisiä", kommentoi minulle soittanut lääkäri keuhkoröntgenkuviani viime check-up-soitolla. Nyt olen nousukierteessä, keuhkomöröt pienenevät tasaista tahtia ja elämä alkaa tuntua suuremmalta mahdollisuudelta tehdä yhtä sun toista. Blogikirjoitus-indeksikinhän sen kertoo: tiuha kirjoitustahti = sairas ja harvakseltaan kirjoittaa terveempi kaveri. Tosin ne unohtivat soittaa viimeisimmän käynnin jälkeen, mutta tuskinpa siellä mitään romahdusta on tapahtunut - silloinhan soitto olisi takuuvarmasti pirahtanut. Huomenna taas matka käy kohti Meilahden tornisairaalaa, sittenpähän tiedetään missä päin minä pissaan.

Tällainenkin oli: naisten liikuntapäivä,
Marjo vetää Zumbaa.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, päätin tietoisesti uhmata ylilääkärin nimenomaista kieltoa pelata futsalia. Edellisen kerran jälkeen yskin lavuaarin punaiseksi verestä ja mainitsin siitä hänelle. Tyhmä veto. Repivä liikunta ei juuri nyt sopisi keholleni, ja hän käski minun keskittyä kestävyysharjoitteluun. Nohevana kaverina menin kuitenkin ja ajattelin (tai sitten en) että olen maalivahtina ja puolustajana - ettei tarvitse juosta kovaa. Siinä sitten petersmeicheliä leikkiessäni yritin napata maalin edessä pyörineen pallon käsiini samalla kun yksi kundeista päätti potkaista sen sisään. Sormeenhan se osui. Kuului poksahdus ja jäin hetkeksi tuskissani huutamaan maalille - pallo ei uponnut verkkoon, seuraavaksi juoksin kiroillen pukuhuoneeseen ja upotin käden lavuaariin kylmään veteen.

Meni sitten ihan käteen.

Kohtapa sitä sitten oltiinkin matkalla Hyvinkään sairaalaan, itse ajoin ja yksin. Perkele mitään saattojoukkoja vaikka vähän välillä huippaakin. Vaihteiden käyttö oli himppasen hankalaa koska iskun saanut käsi oli oikea - tottakai. Ilmoittautuessani yksi hoitsista veti mua siitä sormesta ja tuumasi että sullahan löysät nivelet, murtunut se oli. Röntgenin kautta kipsattavaksi ja lääkäri kysyi tarvinko saikkua. "Juu, en." Oikean käden nimettömän luu keskellä kämmentä katkesi viistosti ja käsi kipsattiin hassuun asentoon, jotta se voisi joskus luutua takaisin kiinni.

The Man of the House

Kotona huomasin että juuston höylääminen pelkästään vasemmalla kädellä kuuluvan hankaliin asioihin. Samaan kategoriaan pääsevät nimen kirjoittaminen, lumen kolaaminen, punajuuripurkin aukaiseminen ja Marjon mielestä seksi kun se joutui olemaan päällä. Mekö muka ollaan kaavoihin kangistuttu? Jos se ei sattunut näkemään telkkaria tai jotain.

Onhan tällä kädellä hieman tehty alakerran kusiputkaremonttiakin, hakattu ja revitty seinää. Hiominen alkoi olla näillä keuhkoilla jo turhaa kohtalon härnäämistä, joten siinä kohtaa nostin käden pystyyn.
Kävin minä Mikan kanssa siirtämässä kolme ihan saatanan isoa kaappia Kruunhaasta Pakilaan. Olihan siellä muitakin, mutta jotenkin onnistuin jättämään kipsin kaapin ja seinän väliin. Gran Tourismon pelaaminen muuttui kömpelöksi, kun en ehdi vetää sivuluisuja vasurilla kiinni ja sit pölisee. Lisää kapuloita rattaisiin tuli kun toisesta pleikkarista hajosi kovalevy, ja siinä meni kaikkien Guitar Hero hahmojen lisäksi mun autot ja rahat.

Tero ja minä

Kävin minä talosta ulkonakin, työkaveri muuttaa Ouluun ja hänelle oli järjestetty läksiäspeijaiset. Siellä  tuli juteltua muille kuin sukulaisille enemmän kuin koko vuonna yhteensä.

Onnea matkaan Sami,
I'll miss you ja kiitos Triinille puolikkaasta emännöinnistä -
I'll miss you too. Teille lopuille ei ole niin väliä.

Klikkaa tästä: Lapinlahden-Linnut/Tero-ja-minä/Lyrics

Mailiini oli kolahtanut kunnalta lupa aloittaa lämmitysjärjestelmän muutostyö, joten maalämpö-show pyörähtänee jossain kohtaa Kekkilässä käyntiin.

Italiasta 10. päivä

"Hei hei talo, nähdään taas joskus."

30.6. Keskiviikko 
Last In Line

"Ei viddu nää mahdu, miten kamat oli tullessa?"

Kansa herätetään jo klo 04:00, jotta saadaan leiri liikenteeseen viideltä. Lento Suomeen lähtee klo 07.10, ja jonkun ohjeen mukaan kentällä pitäisi olla pari tuntia aikaisemmin, joten siitä myöhästytään pommin varmasti. Yllättäen zombiorkesteri istuu ja liikkuu Fiatissa ajallaan, Jouni ajaa, Marjo suorittaa aistinvaraista suunnistusta, navgaattori kertoo reitin ja takapenkki vaipuu  apatiaan. Puolivälissä navi sekoaa samassa liittymä-risteys-ympyrässäkin kun Vähärautioiden Torinon matkallakin, Jouni vetää samalla- tai erillälailla pieleen, joten saamme kaikki kertoa oman mielipiteemme minne ajetaan.
Kuski kuitenkin muistaa mitä tietä etsitään, ja saa junamme taas raiteilleen.

Into The Great Wide Open

Tunnin ajomatkan päästä olemme kentän kupeessa, mutta tankki pitää vielä täyttää. Randomilla valitsemme navin tarjokkaista lähimmän ja pyörimme semi-teollisuusalueen näköisellä neighborhood:lla kunnes nuhruisen näköinen huoltoasema löytyi. Joku jamppa löntystää paikalle ja rupeaa tankkaamaan ja jossain kohtaa sanon että riittää jo, koska ei sen tankin piripinnassa tarvitse olla. Jamppa vain jatkaa tankkausta.
"Jo nyt on perkele!" Huidon hetken kuin karateka, mutta kaveri mutisee jotain ja näyttää pumppua. Hän lopettaa kun 20 euroa tulee täyteen, ja yllätys yllätys luottokortti ei kelpaa. Pienessä tuskanhiessä keräämme kolehdin ja saamme vaaditut sentit täyteen.
"Saatanan pälli, olisit lopettanut ajoissa."
"Grazie."

Näkymä taloltamme

Jotenkin "järkeilimme" että auton palautus on miesten hommaa, ja niin naiset ja Nelli jäävät matkalaukkuläjän kanssa lentokentän bussipysäkille. Miten ne saivat kaiken sisälle, hukkaamatta yhtään laukkua tai lasta - en tiedä. Me ajoimme n. kolmen kilometrin päässä olevalle parkkialueelle, jossa huidoimme hetken kansainvälisesti ja ojensimme juhlallisesti avaimet sedälle joka ilmeisesti oli duunissa sillä. Ehdimme vielä kevyellä hölkällä lentokenttäbussiinkin.

Naiset ja muukin omaisuus löytyi helposti, kun tajuttiin mennä sisään ja lopettaa tyhjä pihalla pyöriminen. Muutaman jonotuksen jälkeen kävelimme kohti lähtöporttia, tullaksemme lentokoneen mittaiseen jonoon. Kiva. Onneksi Marjo osti leipää ja vettä, ja soimme varhaisaamiaista täydentävän lisäaamiaisen. Näimme että lastenratasjengi veti suoraan jonon keulille ja kävin sanomassa Jounille ja Mauralle, jotka olivat jääneet meistäkin vielä taaemmaksi kun unohtuvat katsomaan/ostamaan matkamuistoja, että sinne vaan kun muutkin menevät. Juu ei, perussuomalaiseen tapaan sinne jäivät kököttämään. Noh, samaan koneeseen kaikki loppupeleissa menevät,
joten ei kai siinä hittoakaan.

"No höh, eivät suudelleet asfalttia."

Lento edusti perinteistä kaavaa: alkumellakka käsimatkatavaroiden kanssa, joku natiainen (ei Nelli) huusi kuin palosireeni ekan ja vikan puolituntisen, tylsistymistä paikallaan istumiseen ja loppuottelu käytävällä kun kone rullasi Tampereen kentällä. Ai niin, ne matkalaukut vielä hihnalta, jonka eteen kaikki urpåt olivat kasaantuneet niin ettei takaa nähnyt minkälisia laukkuja lipuu ohi. Ja sitten kun eturivistä joku sai poimittua omansa, niin eihän se meinannut päästä siitä mihinkään, kun takaa oli rynnimässä puoli tusinaa heeboa sen jättämälle paikalle. Mahtavaa.

Kaija oli tullut Opelilla meitä vastaan, ja päästiin Ylöjärven kautta kotimatkalle. Kotimaassa.

20.000

Meinasi mennä aamukahvit väärään kurkkuun kun luin tämän päivän Hesarin D-osiosta kolmen bloggaajan elämästä, mutta onneksi ehdin kaatamaan viimeisen kupillisen itselleni ennen Marjoa. He kaikki kirjoittavat omaa tyyli/ lifestyle-blogiaan, ja parhaalla niistä on jopa 20.000 lukijaa/viikko. Mäkin haluun, siis lukijoita, mutta en sillai, paitsi jos on hyvännäkösii. Miten hemmetissä jengi jaksaa innostua jostain riepujen pukemisesta, sisustamisesta tai terveellisestä ruuasta niin että ne lukee niistä viikottain, saatikka kirjoittaisivat niistä. Toiset sentään kirjoittavat taistelusta elämän ja kuoleman välillä...

Lehtijutusta käy ilmi että heidän elämään kuuluu rokkari-poikaystäviä, shampanjaa, shoppailua, bileitä ja halauksia. Kirjoittajien mielestä blogin tulee olla ihanan rentoa ja kepeää, eikä ikävistä asioista kirjoiteta. Yksikin ottaa kodistaan valokuvia varastoon heti siivoojan käytyä.

Klikkaa ja lue itse:
hs.fi/verkkolehti/sunnuntai/16.1.2011/Bloggarin+ihana+elämä

Koko tuotantoni on siis näillä näkymin fundamentaalisella tasolla mennyt ihan päin persettä. Täytyy kääntää tämä kelkka ja myydä mielikuvia,
jotta suuret yleisömassat löytävät tämänkin blogin.
Loppuu tämä kituuttaminen; tänne mulle kaikki nyt heti.

suomalaista käsityötä by marjo-desing

Aamukattauksen jälkeen kävin hieman kilpailemassa autotallistani löytyvillä urheiluautoilla, ostin niinä samalla pari uutta Lamborghiniä ja ansaitsin voittorahoina pari miljoonaa Monzan ja Nurburgring:in radoilla. Mokkanahka-verhoillussa kuppipenkissä on kovin mukava istua, mutta kaikkien niiden
G-voimien puristuksissa treenattu pantterivartaloni joutui hikoilemaan hieman. Nyt suihkun raikkaana onkin rento olo,  ja taloudenhoitajani valmistaessa pihvi-ateriaa onkin hyvä hetki muistella vuoden paria ensimmäistä viikkoa.

love, peace and harmony

Ensimmäisellä viikolla kävin kuljettajan ajamalla limusiinillä keskustassa uudessa terveydenhuollon rakennuksessa keskustelemassa muutaman alansa huippulääkärin kanssa minua hieman häirinneestä pienestä kosmeettisesta haitasta keuhkoissa. He olivat ystävällisesti varanneet minulle huoneenkin, jos jäisin sinne bileisiin koko yöksi. Tarjoilut olisivat runsaat ja monipuoliset, vaikka itse olenkin vaihtanut shampanjan kemikaalipuristeisiin välttääksen turhaan otsonia tuhoavaa kaasua. Vaikka juhlan aihetta olikin, muutamaa pikku yksityiskohtaa korjaamalla olisin terve, livahdin kuitenkin tapaamaan itseäni huomattavasti nuorempaa rakastajatarta joka oli juuri käynyt kosmeettisessa parannusleikkauksessa (parturissa). Tapasimme salaisessa kartanossa Klaukkalassa, jossa hankkiuduimme nopeasti eroon tyylikkäistä muotivaatteistamme ja tutustuimme toisiimme intiimisti kolme minuu...tuntia.

ruusun terälehtiä tuplakuplan loisteessa

Vaimoni äiti poikkesi kylään matkallaan rentouttamaan vanhoja ja väsyneitä niveliään parin viikon täysihoidossa. Hänhän lentää nykyään joka paikkaan, joten halailemme paljon lentokentällä, se kuuluu jet-set elämään, kuten myös se ettei hänen tarvitse jonottaa koneisiin saatikka kävellä itse pitkiä käytäviä pitkin. Pyörätuolipotilaat viedään ensimmäisinä...

"Oh Lord, would you buy me a Mercedes Benz"

Siivoojaksi muuttunut taloudenhoitaja-rakastajar-vaimo pyytää minua auttamaan ja imuroimaan yläkerran. Haen voltan ja rupean huiskimaan. Entertainment-huoneen lattian keskellä nökötää Playstation:in ratti-penkki jonka joudun kytkemään irti ja siirtämään pois imurin tieltä.


Olen pelannut viime ajat Gran Turismo 5:ttä, harmi ettei kaikki ne tienatut rahat ja huikeat autot ole oikeita. Eikä mun ooppelissa ole edes tavallista nahkaa penkeissä, mutta tässä jakkarassapa on - mokkaa.

taidekriitikot voivat nyt kusta hunajaa

Päätän suoriutua siivousorjuudesta nopeasti, jotta ehdin vetäisemään vielä pari hätäistä varvia. Vien imurin pois ja palaan takaisin, vain huomatakseni että Arttu makoilee tuolilla. Tuo eksoottinen Afrikan savanneilta pitkäjännitteisellä työllä jalostettu ylväs petoeläin on niin hellyttävä näky etten raaski hätistää sitä pois.

Menestyksen avaimet on saatu ujutettua tämän best-sellerin juonen käänteisiin,
paitsi se rokkari-poikaystävä.
 "Marjo pelataanko Guitar Heroa?"

Sairaan huono tarina

Tähän väliin pieni uutisväläys:

Olen saanut kuulla useammaltakin kaverilta, että näytän pirteämmältä kuin mitä he ovat blogista lukeneet. Nyt täytyy muistuttaa että mä kirjoitan yleensä vain päivistä jolloin sattuu ja tapahtuu, koska normipäivistä ei saa oikein kiinnostavaa revittyä, ja saattaahan olla että joissain kohdissa
olen lipsunut pienen liioittelun puolelle.

En siis makaa tajunnan rajamailla sängyssä, jos joku niin luulee. Yleensä huono olo kestää puoli päivää - eikä silloinkaan puhuta mistään infernaalisesta tuskasta (eikä edes anaalisesta, vaikka ihan perseestä se onkin). Krapula lienee lähimpänä minun kivuliasta olotilaa, on vähän kevyempää ja sitten vähän hevimpää tarjolla. Yleisimmät oireet ovat yskä, päänsärky, katkonainen uni ja arka suun sisäpinta.
En kehtaisi kuitenkaan hirveästi valittaa katsottuani tämän dokumentin:

Pe 10.12. FST klo: 22:40 Dokumentti: Evan odotus
Seuraamme 23-vuotiasta Eva Markvoortia, joka bloggasi neljän vuoden ajan elämästään tappavan keuhkosairauden kanssa. Lopulta hän sai uudet keuhkot. Eva kuoli puolitoista vuotta elinsiirron jälkeen, maaliskuussa 2010.

Bloggaaminen on vaarallista puuhaa, toki kyseessä eri tauti kuin minulla, mutta silti... Mimmi oli taatusti syönyt aina aamupuuronsa ja totellut äitiään ja silti se meinasi tukehtua kuoliaaksi omilla keuhkoillaan jo parikymppisenä. Keuhkosiirrännäinen oli jonkun tupakoitsijan, ei paras mahdollinen, mutta oli karun näköiset ne sen omatkikin keuhkot kun lääkäri läsäytti ne siihen leikkauspöydän vieressä olevalle kärrylle. Sitten tyttö meinasi tukehtua niillä uusillakin keuhkoilla samantien sinne sairaalan, kunnes homma alkoi toimia ja lopulta hän pääsi vihdoinkin elämään omaa itsenäistä elämäänsä. Puolitoista vuotta sitä kesti, sitten elimistö rupesi hylkimään vieraita keuhkoja. The end.
Herra Evil-luutio on ollut ja tulee olemaan karun epäreilu.

6.12 Itsenäisyyspäivä oli maanantai ja pihaa kolatessa pisti ponnistelu hengästyttämään, tuntuu että pikku hiljaa joutuu antamaan vähän periksi kun joutuu ponnistelemaan. Ilmakin on toki koko ajan kylmempää, joten ulos ei tee hirveästi mieli mennä rehkimään ja äheltämään. (Valitin kuitenkin.)

Torstaisin on peli-ilta, silloin pelaan sisäjalkapalloa eli futsalia tosi pehmeällä pallolla. Aloin jo puoleta päivin vilkuilla kelloa ja odottaa illan hikisessiota. En tiedä kuinka säälittävää se on, jos puolitoista tuntia pallon perässä on on viikon kohokohta, mutta kaipa sen joku tietää. Kuudelta hölkkään liikuntasalille lumisateessa liiteristä ostetut urheilulasit (keltaisilla linsseillä) päässä. Enään ei sattunut hiutaleet öögaan, 5 euroa well spend. Pelissä vaihdon kerran puoltakin jotta puntit tasoittuisivat, sillä mä olen yks maalitehdas koko ukko kun vedän täböillä valkoiset Adidakset jalassa. Saisikohan Tikkurilalta töitä?

Pelin jälkeen katselin Pride And Glory leffan (Edward Norton, Colin Farrell), joka oli ihan turha, ja tein samalla tieteellisen testin. Alkoholittomat oluet maistuvat järjestään makeilta ja maksavatkin joskus jopa kepuakin enemmän, ja päätin selvittää paraneeko maku ykkösessä yhtään. Paras löytämäni alkoholiton bisse on liiterin sininen (hitto niiden pitäisi maksaa mulle tästä hypetyksestä) ja otin sille kaveriksi saman lafkan vihreän ykkösen - max 2,8%. Ensin join sen sinisen, max 0,5%, ja se maistui itteltään. Ykkönen puolestaan poltteli jo suussa ja nieltäessä kurkussa, alkoholin maistoin selvästi. Viiden minuutin ja noin desin hörppimisen jälkeen alkoi nupissa surrata ja vatsassa kiertää, ei perkele se meni päähän. Viimeksi olen tainnut alkoholia nauttia maaliskuun alussa 2010 (tai jotain), ja nyt desi ykköstä meinaa potkaista takaisin ja ilmeisesti koko purkki vetäisi äijän kanveesiin. Viemäriinhän ne loput joutui kaatamaan kun huomenna joudun menemään tiputukseen,
ei viitsisi olla krapulassa ennen niitä myrkkyjä.

Lääkäriltä kysyin tiputtelun lomassa että mitä mitä sanoisin kavereille jotka kysyvät: "Miten sulla menee? Itse kun en oikein tiedä missä mennään." "Ei oikein tiedetä mekään." Näillä eväillä sitten eteenpäin. Tämä oli toinen ja viimeinen erä Rituksimab-lääkettä. Palataan kuukauden päästä röntgenkuvan merkeissä asiaan ja toivotaan että lääke on toiminut.
Vau mikä diili!

Taas tuli torstai, ja kävin juoksemassa pallon perässä, sivulla ja edessä. Pelaajia oli yksi liian vähän - meidän puolella. Tuli rehkittyä sananmukaisesti enemmän kuin lääkäri määräsi, ja välillä piti maatakin lattialla ja vinkua kuin keltainen kumiankka, kun pallo pomppi toisessa päässä kenttää. Nopeus on tallella, mutta kestävyys ei. Kuntohan tunnetusti heikkenee, jos ei harjoittele tarpeeksi,
joten siitähän sen täytyy johtua.

Perjantain sitten maksoin hintaa siitä ylenpalttiseta kirmailusta. Hengittäminen oli nopeaa ja jouduin käyttämään vain keuhkojen yläosaa, koska en yrityksistä huolimattta pystynyt ylläpitämään syvää palleahengittämistä. Lopulta kävelin terveystalolle ja pyysin saada hengittää happea. Puhallustestien jälkeen totesivat että keuhkot toimivat hyvin eikä lisähapelle ole tarvetta. Kaipa se sitten on ihan hyvä juttu. Onneksi iltaa kohden hengitys alkoi kulkemaan normaalisti ja tämänkin pikku episodin voi unohtaa, kunnes tulee ensi torstain peli-ilta.

Joulua edeltävällä viikolla joudun syömään särkylääkkeitä liki päivittäin, tiistain linkutin ympäri taloa koska oikea nilkka ei taipunut ilman kipua ja rautakankea. Torstaina alkoi flunssa kovalla kurkku- ja selkäkivulla.  Muistelisin että se olikin ensimmäinen "sairastuminen" sitten ison sairastumisen, vaikka mun vastuskyky on käynyt nollilla ja suuri vaara on ollut läsnä useasti aiemminkin. Parasetamoli jatkaa lääkityksen listaykkösenä vielä viikon joulun jälkeenkin ja nukahtamistabletit tekevät myös kauppansa, niitä en olekaan tarvinnut pitkään aikaan.
Eikä sen pitäisi johtua siitä että vaimon joululoma alkoi,
tai että anoppi tuli parin viikon jouluvisiitille.


Marjon kommentti: Olin 7.-10.12. Tukholmassa ja silloin oli kuulemma nukkunut kuin vauva, joten ehkä sillä lomalla jotain vaikutusta kuitenkin on??? Mainittakkoon tässä vielä sellainen detalji, että Jannea kismittää ihan hirveesti, kun ei saa nukkua oven puolella - mikä siis on perinteinen miehen puoli - jotta voisi suojella vaimoaan mahdollisilta örkkien ja murtovarkaiden hyökkäyksiltä. Pitää varmaankin testata, että tuleeko uni paremmin, jos vaihdamme puolia...

Italiassa 9. päivä

29.6. Tiistai
Lazy day at the sun.

Viimeinen kokonainen päivä jäljellä, huomenna aikaisin kohti lentokentää ja kotisuomea. Vähärautiot lähtevät autolla päivä-retkelle Iseon kylään, ja me jäämme makoilemaan puutarhan varjoihin. Aurinko paistaa täydeltä terältä, ja hiki virtaa jos sen säteet osuvat liian pitkän aikaa.

Kello tikittää eteenpäin ja päivä vaihtuu illaksi. Aurinko katoaa pilvien taakse ja painostova tunnelma lupaa sadetta.  Iseon matkaajat palaavaat ja suoritamme autonvaihdon...auto pysyy samana, mutta matkustajat vaihtuvat. Me kaksi lähdmme illaksi Marinan ja jonkun vielä tapaamattoman opettajan kanssa uuteen merenrantaravintolaan. Tilasin mielestäni kokin suositteleman grillattujen kalojen lautasen. Pizzaa en enään jaksanut ja yleensä grillistä tullut on kuitenkin helppoa syödä – paitsi nyt. Lautasella oli kaksi kalan palaa ja kolmea erilaista rapua/äyriäistä, jokaista kaksi kappaletta.
Lautanen näytti ihan mun painajaisiltani,
kaikki kuluneelta vuodelta samassa läjässä.

Alkujärkytyksen jälkeen muistin taas hengittää ja huomasin koko pöydän tuijottavan minua ja lautasta. Rumat pirulaiset eivät mielestäni olleet grilliä nähneetkään ja ensituntuma kalan kanssa sai lisäsävärin jonkin ravun jalasta joka kulkeutui suuhuni ja rusahti nasevati hampaissa. Vaikka olen parissa rapujuhlissa repinytkin ruualtani perseen irti ja imeskellyt nesteet niiden sisältä, en keksinyt miten nähin isoihin panssarimatoihin pääsee käsiksi. Onneksi pöytäseurana on opetushaluisia opettajia, joista yksi näyttää oikein kädestä pitäen miten veitsellä painetaan mahasta kova kuori halki ja sitten saadaan takapää irti, poistetaan loputkin kovat kuoret ja siitä sitten vaan ääntä kohden.

Täällä pitää tilata lisukkeet kuten perunat erikseen, enkä sitä muistanut tehdä. Piti pölliä pari ranskalaista vieressä istuvan pikku-tytön lautaselta kun se ei katsonut, tasaisella purukaluston suorituksella sain lopulta kuitenkin lautaseni tyhjäksi. Tämä oli jo toinen kerta tällä reissulla kun kokeilin olla gastronominen kolumbus, ja taas osui omaan nilkkaan. Tilaan jatkossa pelkkiä pihvejä ja ranskalaisia,
tai käyn mäkissä. Ai niin, mehän lähdetään huomenna kotiin.

Italiassa 8. päivä

28.6. maanantai - Venetsia

"Eikö otettaisi taksia? Ilmastoinnilla, jooko"

Aamulla on vähän huonompi hetki tätä elämää, ja Jouni saa hiivatin ohjauspyörän suosiolla hallintaansa. Tarjolla olisi parisataa kilsaa autostradaa, jotta hullunkuriset perheet pääsevät pällistelemään romanttista kaupunkia veden varassa. Maisemat eivät innosta, joten luen Robert Ludlumin Imperiumia takapenkillä. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin saavumme kylille ja alkaa ajoreitti-arpajaiset navigaattorista huolimatta, ja kas kummaa lauttaranta löytyy eikä parkkipaikan saaminenkään ole ongelma.

Nousemme laivaan ja istua kökötämme kaikkien muiden kanssa kannella porottavassa auringonpaisteessa, jota tuuli hieman viilentää. Meillä on sotasuunnitelma laadittuna siitä miten lähdemme eri reittiä pitkin kiertämään nähtävyyksiä kuin karttaan on laitettu numerojärjestys. Näin vältämme tomppelituristien aiheuttaman ruuhkan, hah. Maihin päästyämme koko suunnitelma unohtuu koska naiset suuntaavat maksulliseen wc:hen,
vaikka parkkipaikan vessassa olisi saanut käydä ilmaiseksi.
Meidät niin ryöstetään tällä reissulla.

"Eihän tää mee mihinkään."

"Hyvä kun saatiin se lapsenvahti"

view from the bridge

Täällä on sattu-neesta syystä paljon kaarisiltoja joka tarkoittaa suomeksi portaita. Kannamme Jounin kanssa lastenrattaita vähän helvetin monta kertaa päivän aikana, arskan sunittaessa täboillä kivisiä taloja jotka estävät vilvoittavan tuulen vaikutuksen. Pyörimme sokkeloisilla kaduilla enemmän ja vähemmän valtavirran mukana (emme kanavassa veden varassa), kunnes joku hoksaa siestan lähestyvän ja ravintoloiden alkavan sulkea ovia. Nyt on se hetki jolloin pitää olla tarkkana ryöväri-ravintoloiden varalta. Ensimmäinen  paikka ei ota enään asikkaita sisään, siellä pasta-annos olisi kustantanut kympin. Kriteereinä on enään paikka josta ylipäätään saa ruokaa, ja löytyyhän sellainen vaikka sama annos maksaakin jo 16 euroa,
päätämme tarttua täkyyn.

Ahdasta on. Onkohan tämä yksisuuntainen kanava?

Pasta Carbonarat neljälle, lisälautanen Nellille, pieni viinikarahvi, kaksi kahvia ja kaksi jäätelöannosta oli päivän menu. Laskeskelin nopeasti että tästä voisi tulla liki satasen lasku, mutta kun heittää päälle coperton ja verot niin "130 egee gratzie". Kahvi maksoi vitosen kipolta (ilman mainittuja lisiä). Vittu että vitutti, vaikka terassi jossa syötiin olikin siisti ja hieno ja gondolitkin menivät ihan vierestä.

Ihan vain vertailukohtana, tämä yksi ateria kustansi puolet auton vuokrasta tai yhden ihmisen lentolipun verran. Jos ikinä enään tähän mitättömään -
tuskin tunnettuun tuppukylään jalkani kastan, otan omat eväät mukaan.

Tässä seison enkä muuta voi

Kierros jatkui, Markuksen aukiolla ei sentään ollut tungeksi ihmisiä älyttömästi, puluja oli senkin edestä paikalla siipeilemässä. Se tungos jonotti helteessä kirkkoon - piruparat. Me kierrettiin rannan kautta, jossa oli sama markkinahumu kuin aukiollakin, etsimään Huokausten siltaa. Maura piti siitä ja sen historiasta luennon, eikä mulla ollut siihen mitään lisättävää.

Huokausten silta

Löytyihän tuo mutta rakennustöiden vuoksi se oli peitelty Hollywood tyylisesti, ja siksi näytti animaatiosta karanneelta. Kunnon turistikulttuuriin kuuluen Maura osti hatun (fiksu veto aurinkoa vastaan), Jouni t-paidan (tavis) ja Marjo Italia verkkatakin lämpimällä vanutetulla sisäpinnalla (ääliö),
me syötiin Nellin kanssa gelatoa (älyttömmän viisaita molemmat). Täällä on kuumempi aurinko kuin Suomessa.

Rahat on tuhlattu - kotiin.

"Anna määkin hyppäytän"

Ja siellä (melkein) kaikilla oli niin mukavaa

Paluumatkalla olikin sitten meikäläisen vuoro sompailla auto kohti kotia. Moottoritiellä Fiat olikin ilmeisesti parhaimmillaan (ei toki paras, ei lähellekään), kunhan saatiin ensiksi vankkurit kiihdytettyä liikenteeseen. Ohituskaistalla 130-140 mittariin ja vakionopeus-säädin päälle; näin edettiin kunnes piti mennä tankkaamaan. Palvelumittarikin olisi ollut tarjolla, mutta itsepalvelussa oli halvempaa. Tempaisin dieselpistooliin autoon kiinni ja annoin mennä. Parin litran jälkeen tajusin että mittarista saa vain yhtä bensaa ja kolmea eri naftaa, ja tankkasin sitä kalleinta. "Perkele!" pistooli takas, uusi tykki tilalle ja sitten meni jumiin koko paska - toinen perkele. Palvelupuolen poika tuli selvittämään asiaa ja sai huidottua sisälle että avaavat pumpun, jotta saadaan ne halvimmat kiisselit tankkiin. Ja sit mentiin taas, ihan perille saakka ilman suurempaa draama ja vihaista naamaa.

"Tuolla välähti ja tuolla ja... kuuntele miten jyrisee."

Illalla Pisognen laakson ympärille nousi miljoona ukkosmyrskyä, taivas välkkyi kuin discossa ikään ja bassotkin olivat samaa luokkaa. Roikuttiin Nellin kanssa ikkunasta ja ihmeteltiin meteorologista spektaakkelia, sadetta ei kuitenkaan saatu - ilmeisesti vuoret pitivät pilvet kurissa.

Linnan juhlat 40

Tasavallan syntymäpäiväsankari puolisoineen

DArrasta on toivuttu viikonlopun yli ja fiilikset ovat hieman arpapeliä, bit of lows mutta ei mitään vakavaa. Päivät kuitenkin rullaavat eteenpäin, esimerkiksi tiistaina 30.11. heräsin kunnon päänsärkyyn ja selkäkin oli kipeänä jo toista päivää putkeen. Aamupäivä meni sängyssä tv:n, MacBookin, lehden, kirjan ja Artun kanssa. Iltapäivällä oli taas parempi olo vaikka lähteä ulkoilemaan, mutta mitä sitä aikuinen mies suotta pukemaan päällensä kun on kalsareissaan jo niinkin pitkälle päivää kitkutellut.

piece of cake

Perjantaina tarjolla hieman tukkoista oloa, joka voi johtua pölystä joka nousee autotallin lattiasta kun sitä lakaisen. Kovasti on hommaa tehtävänä ennen huomisia bileitä, vaan enpä se ole minä joka joutuu eniten rehkimään. Päivänsankari itse menee tehtävälistansa kanssa ympäri taloa ja imuritkin pääsevät vielä huutamaaan duettoaan.

Tervetuloa, ovet on avoinna, hyppää hurmioon...

Lauantaina 4.12. vietetään Kekkilässä linnanjuhlia; Marjo on kutsunut ystäviään juhlistamaan syntymäpäiviään (9.12) Itsenäisyyspäivävän (6.12.) juhlateemalla: Kotini on Linnani.

alkuillasta vielä katse terävänä ja sormet vikkelinä

Noudan veljeni työpaikalta viini- ja kuoharilaseja, sekä muita tarvikkeita ja tuon samalla koko miehen tänne meille hovimestariksi. Markku saapuu valokuvaamaan ja Ansku kotitalous-opettaja tuo makeaa syötävää kohta saapuville vieraille.

Vieraiden narikka on järjestetty autotalliin, jossa kaiuttimista soi Sibeliuksen tuotantoa mm. Finlandia. Sitten hyvin pukeutuneet vieraat pääsevät sisään, ja me olemme heitä kättelemässä vastaanottoaulassa (eteinen), Markku painaa laukaisinta ja Mika lyö lasin kouraan. Kansaa ilmaantuu paikalle sankoin joukoin eikä kenekään tarvitse palella, vaikka lämmitys on ollut pois päältä jo neljä tuntia.

"Käytteks te täällä usein?"

"Hoi laari laari laa..."

Siinä sitten itse kukainenkin syö, juo/ humaltuu ja keskus-telee omaan tahtiinsa, ja pikkuhiljaa yläkerran Guitar Hero alkaa kiinnostamaan. Täysi helvetti pääsee kuitenkin irti kun alakertaan viritetään Sing Star (joo meillä on kaksi PS3:sta), eikä siltä kailottamiselta enään pelasta edes garage-party autotallissa jossa jokainen voi olla dancefloor hero ilman ohjaimia.

This is my church, this is where I heal my hurts. God is a DJ

Minä syötän biittiä koneisiin ja bassot yskivät niin että kansalla tukka alkaa lepattaa.
"Kovempaa!" huutaa Marjo (vanhuksella alkaa kuulo heikentyä). Yritin pitää volyymit alle kuulovaurion, vaikka tehojen puolesta termi "blast doors" saisi uuden merkityksen - päreet vaan lentelisi pitkin hankia.
Jos 10 on nupit kaakossa, niin mä vedin kakkosella.

Sanoin Kimmolle alkuillasta ettei meillä taida enään olla klo 02 mitään actionia, kun hän palaa keikalta kotiin, mutta niin vain me kohdataan ulko-ovella kun olen menossa vetämään illan viimeisen setin. Sitten kello tulee melkein kolme, autotallin disco sulkee ovensa ja ainakin minun silmäluomet alkavat pikkuhiljaa painamaan, mutta eihän tässä metelissä voi edes harkita nukkuvansa.

"Kato, mä vedän tunteella silmät kiinni. Näätsä? Mä en."

Sing Star mikkien varressa tungeksii kaiken maailman agnetat, anttituiskut, dingot ja keijoannikit julistamassa ikihittien puhkisoitettua ilosanomaa, ja jotkut laulavat jopa kauheassa kaasussa. Kellon saavuttaessa ravintoloiden valomerkin onkin taksien saanti meille suoraan sanottuna helvetin hankalaa, onneksi odottaessa vaihdetaan Guitar Heroon. Itse jään kesken biisin tuijottamaan tyhjyyteen, eli torkahdan seisaalleni, nuotteja menee ohi eikä mies tai kitara reagoi mitenkään. Viimeiset vieraat saadaan ulos talosta klo 04:20.

M/S Autotalli seilaa tukevasti kivijalallaan, yökerhosta löydät kansainvälisen tunnelman.

Kiitoksia kuitenkin kaikille vieraille käynnistä, meillä olisi ollut kuitenkin tylsää kahdestaan pyöriä iltapuvuissa ympäri linnaa, juoda boolia ja seurustella sivistyneesti.

Sunnuntaina palautetaan astiat omaan ravintolaansa ja aloitetaan siivousurakka taas alusta. Se oli tylsää puuhaa, missäs helvetissä ne karaoke-sankarit nyt olivat?