Rakas Päiväkirja

Minähän tiesin tämän;
mutta koska kukaan ei kuunnellut, niin nyt hieman vituttaa.

Itse piirsin Johnnyn passikuvan

Elokuun alussa meni tukkoiseen oloon lopulta hermot, ja kehitin itselleni pikku paniikin. Paine poskionteloissa oli taas kasvanut tuskaisiin mittasuhteisiin, ja löysin reidestäni luomen jota en ollut omistanut koko elämääni. Kaikki maailman vaivat tuntuivat kaatuvan niskaani ja näin katastrofin toisensa perään kurkkivan nurkan takana, joten minä painoin paniikkinappulaa. Aikaistin kontrollitutkimuksiani Meilahdessa, tilasin ajan omalle lääkärilleni Klaukkalan terveysasemalle ja menin valittamaan naamaani työterveyslääkärille Vantaalle.

5.8.
Vuorossa oli kesän kolmas punkteeraus, koska työpaikkani lääkäri havaitsi röntgenkuvassa nestettä poskiontelossani. Siispä sain lähetteen nenälääkärille ja lopputulos oli tuttu:
tyhjä arpa - ei mitään tulehdukseen viittaavaa.

Etuovista ulos käveltyäni, tuntui että olin pyörinyt piennarta pitkin. Parkkipaikalta autoa etsiessäni, minä syljin verta ja melkenpä itkin.
(Oma lyriikka, sävel Leevi And The Leavings)

28.8.
Meilahdessa tapasin lääkärin, joka hoisi minua taudin vielä riehuessa pari vuotta sitten. Silläkin poskionteloni röntgenkuvattiin, nestettä ei enään näkynyt, mutta limakalvon turvotus kylläkin. "Antibioottikuuri voisi auttaa." Kerroin että olin tässä samaisessa rakennuksessa valittanut paineesta toukokuussa ja silloinen lääkäri kirjoitti reseptin Duact:lle. Mä vedin kuukaudessa melkein koko rasian - ainakin 70 kapselia, myöhemmin kuulin että niiden teho loppuu kolmenkymmenen jälkeen. Hetken lääkäri laskeskeli päässään, että syömäni kortisoni + mykofenolaatti + Duact joko supistavat tai laajentavat verisuonia (en muista kumpaa), ja aiheuttaisivat näin valittamania rintakipuja ja päänsärkyä. Kiva.

Eikä siinä vielä kaikki. Mä uskon, että jos ne perkeleen röntgenkuvat olisi otettu toukokuun lopussa, kun niitä silloin ehdottelin, niin ehkäpä turvotus olisi nähty omin silmin, ja olisin säästynyt parilta turhalta punkteerausreissulta. Tai jos edes työterveys olisi kiinnittänyt huomionsa turvotukseen sen nesteen sijasta omassa kuvassaan, olisin välttynyt edes siltä viimeiseltä naaman reitykseltä. Vittusaatanaperkele ja helvetti.

En ole rikkonut tekijänoikeuksia, ite oon piirtänyt.

Broken Dream
Helsinki City Marathon:han lopulta juostiin ilman minua. Käytännössähän poskiontelovaivat veivät puhdin pois koko kesältä, joten eipä tehnyt pahemmin mieli treenaaman. Lopulta totesin etten selviäisi neljää ja puolta tuntia juosten niin olemattomilla harjoituskilometreillä mitenkään, joten jouduin luopumaan ajatuksesta. Se oli katkeraa kalkkia, koska olen luvannut itselleni olevani lopullisesti terve, jos pystyn vielä joku päivä tuosta urakasta suoriutumaan.

Antibiootin takaa kurkkii mykofenolaatti.

Uusi antibiootti olikin aika jytkyä tavaraa, se vei sananmukaisesti jalat alta - ainakin päivän viiveellä. Vaikka tässä tapauksessa se oli kuitenkin yön yli nukuttuani. Heitin tabun naamariin ja lähdin Tuomon kanssa kevyelle lenkille. Ihan oikeasti oli kevyttä, vaikka lopussa mua vähän väsyttikin.

Seuraavana aamuna työterveyslääkärissä sanailimme taas sen saman kundin kanssa perinteiseen tapaan. "Miksi sinne lenkille lähdit?" "Ei kukaan kieltänyt." "Tätä lääkettä syödään tulehduksen laskemiseksi ja silloin kun on tulehdus ei voi urheilla." Mietin mielessäni että itsehän aikaistin lääkärin tapaamista, joten normiaikataululla en olisi häntä vielä tavannut, enkä olisi saanut Amoxin:a. Olisin lähtenyt lenkille, koska olisin ollut "virallisesti" terve. Back to the future ja sitä rataa...

Nyt kirjoitushetkellä olen sairaslomalla epämääräisen ajan. Sain kaksi "ulosajoa" töistä melkein pyörtymisen johdosta. Voimat olin ilmeisesti hukannut jonnekin matkan varrelle. Koska elokuvista vastaavalla henkilöllä ei voi olla filmi poikki työaikana, joutuu myös pelivastaavakin katsomaan samalla punaista korttia. Tässäpä sitten odottelen, että horisontti lopettaa keinuntansa.

Ainut mitä labra tällä kertaa löysi, olivat kohonneet valkosoluarvot. Terveellä ihmisellä ne ovat 3,4 - 8,2  Itselleni mitattiin toukokuussa 5 ja puoli, viime viikolla sain mittariin 9,8 ja laskin päässäni että sehän liki tupalaten normaaliin, mutta ei noita lukuja sitten voinutkaan niin verrata. "Yli yhdeksän tuloksella ei ole normaalisti mitään merkitystä" varmisti minulle myös Meilahden lääkärini. Jännä homma sinällänsä, ensimmäisissä verikokeissa, kun tauti puhkesi nuo samat arvot olivat yli kymmenen, joten kuinkahan lähelle sitä voi arvot nousta, ennen kuin alamme huolestumaan virallisesti.

Samalla puhelinsoitolla koottiin yhteen pikayhteenveto puolen vuoden ajalta kahden eri terveysinstanssin toimista, hoidoista ja lääkeistä. Kerroin että antibioottikuuri auttoi, mutta paineen tunne ei ole poistunut ihan kokonaan. Pikahoidoksi hän ehdotti kortisoniannoksen määrän nostoa kuudeksi päiväksi; kahden päivän jaksot määrillä 30/20/10 mg/vrk. Sitten jatkaisin normaalisti viiden mg:n napeilla. Yhden päivän kokemuksella on vaikea sanoa kuinka hyvin paine pysyy poissa, mutta mitä jos tämä temppu toimiikin? Miksi sama idea ei tullut mieleen silloin toukokuussa kuin Duacti:a määrättiin? Olisiko kolme eri punkteerausta ja useita sairaspäiviä jäänyt kokematta? Nyt on vähän paradoksaalista päättää haluanko parantua vaivastani näin yksinkertaisen helpolla tavalla. Mennyt kesäkin olisi täysissä voimissa kenties sisältänyt muutakin kuin jalkapalloa - pleikkarilla.

My Name is Bagh, Janne von Bagh
Inception

Linkki: tekstin Inception-otsikko

En odottanut yhtään mitään vaimon kovalevyltä valitsemasta leffasta, ja varsinkin sitten kun Leonardo DiCaprion naama lävähti ruudulle mä olin että: "Just-joo". Siitä rainastahan kehkeytyi kuitenkin niin hurja tarina, että oksat pois. Nyt ei varsinaisesti voida puhua aivottomasta action-pätkästä, ja onhan Leonardo kuitenkin ihan ammattimies, pirun ruma vaan. Kaikki te jotka tunnette kanssani jonkinlaista elämänkatsomuksellista sielujen sympatiaa tai olette henkisesti with me, niin katsokaa elokuva - ja hakeutukaan sitten hoitoon.

Samana iltana selvisi miksi puolestaan Johnny Depp:in äänitähdittämä Rango-animaatio ei ole myynyt kuin häkä. Meidän kovalevylle oli tarttunut suomeksi dubattu versio, eikä ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana tarinassa ollut mitään lapsille suunnattua. Kuulunko minä siis elokuvan kohderyhmään? Ehkäpä se selviäisi, jos sen katsoisi loppuun saakka.

Hyvää yötä
Ai niin ja se "syöpäluomi". Lääkäri kaapi sen samantien pois paikallispuudutuksella - eikä sitäkään oikestaan tuollaisiin rasvaluomiin tarvittaisi. "Näitä tulee kaikille iän myötä, ja se on ihan normaalia." Näihin juhlaviin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa. Pasila, soittakaa Porilaisten marssi.

Helsingin Sanomissa oli taannoin juttua siitä kuin bloggaajat käyttävät surutta toisten ottamia valokuvia ja muutakin materiaalia omissa tekeleissään, loukaten samalla tekijänoikeuksia. Itsehän en moiseen sorru, kaikki olen ihan ite piirtänyt ja tuo rokkivideokin kuvattiin meidän autotallissa.

Jos joku vielä haluaa olla mun kalsareissa, niin hyvännäköiset muijat voivat ottaa yhteyttä; muut voivat käydä lukemassa niistä pikku vastuksista joita wegener virittelee meidän sairaiden eteen:
Apua, minulla on Wegenerin granulomatoosi!
Ihan itte olen senkin kirjoittanut.

Kymmenen päivää myöhemmin

Tiistai 12.6.
Miten täällä on näin kuuma? Mä en saa henkeä ja kohta lähtee taju - mä tiedän sen, sillä kaikki merkit ovat jo ilmassa. Mitä mä teen? Pää polviin! Verta aivoille. Jep, enkä ainakaan lyö päätäni lattiaan kovin korkealta jos tipahdan penkistä. Vittu että on kuuma, mä joudun suorastaan huohottamaan ja jos olisi enemmän voimia mä hiljentäisin tuon äänen, joka käskee hengittämään rauhallisesti - kohta helpottaa. Ei muuten helpota ja mä tiedän senkin.

Kellon herättäessä ei varsinaisesti ollut voittajafiilis, tuntui vähän kuumeiselta ja nenäkin oli taas pitkästä aikaa tukossa. Aamupalalla oivalsin ettei kondis tule paranemaan, vaan muuttuu yhä vaan huonommaksi, joten tilasin työterveyslääkärille ajan. Sitä odotellessa katsoin digiboksin tallenteista kesken jääneen Sucker Punch -leffan loppuun. Minun työkuvaani kuuluu myös elokuvien esillepano myymälässä, eli pistän dvd-leffoja hyllyyn myyntiin. Sillä tavalla näen yhden jos toisenkin rainan kannet ja jotkut niistä jäävät mietityttämään elokuvan tarjoamaa sisältöä, mutta eivät sentään ihan innosta ostamaan sitä. Jos bongaan niitä tulevan joltakin tv:n kanavalta niin pistän ne boksille tallennukseen. Tämä ei ollut mitenkään huippusaalis, enkä suosittele sitä kenellekään.

Ensin mä luulin että tämä olisi tyttöjen leffa, koska sankareina seikkaili ryhmä teinityttöjä, mutta heidän yliseksikäs pukeutumisensa taistelussa mitälie örkkejä vastaan ja kohtalo mielisairaalassa joko miellyttää varakkaita miesvieraita tai joutua lobotomialeikkaukseen sai minun arvelemaan tämän olevan jonkun äärifeministiliikkeen tilaama Hollywood-mainoselokuva joka uppoaa kuitenkin vain teinipoikiin. Olihan siinä kai juonikin, mutta se jäi vähän mysteeriksi.

Terveystalon vastaanottoaulaussa katselen televisiosta raporttia Syyrian joukkoteurastuksista ja USA:n vaatiessa YK:ta hyväksymään uusia pakotteita. Vaikka mä olen kallistumassa assassin of al-Assad rauhan-projektin puolelle, niin siltikin mieleeni palautuu Fair Game -elokuva, jonka mukaan liitovaltion virkamies olisi tehnyt virheellisen tulkinnan Irakin ydinasevalmiudesta, eikä sittemmin suostunut pikkumaisuuttaan siitä enään tinkimään. Valkoinen talo käytti tuota väärää päätelmää yhtenä pääasiallisena tekosyynä aloittaa Irakin sota, vaikka loppupeleissä tiesivätkin ettei siellä mitään ydinaseita olisi.

Mä olen saanut kerättyä voimia sen verran että pystyn kiipeämään metrin päässä olevalle sängylle makaamaan. Paitakin on jo kastunut hiestä läpimäräksi, joten on parempi pistää silmät kiinni ja yrittää vain maata hiljaa. Olo on sen verran oksettava, että kohta voi uloshengityksen mukana tulla sattumia.

Työterveyslääkäri kysyy mikä minua vaivaa ja mä kerron aamun tuntemuksistani, sekä viikkoa aikaisemmin tehdystä punkteerauksesta.
"Mitä varten sinne Meilahteen menit?"
Kysymys tulee nopealla puherytmillä ja aavistuksen liian hyökkäävästi, joten vastaus tulee lähtee kuin miekan sivallus. Lauantai-aamu, loma, Wegener hoidetaan siellä - enkö mä juurikin kertonut tämän? Perinteinen sanailu lääkärin kanssa oli saatu hoidettua pois päiväjärjestyksestä.

Sucker Punch elokuvassa lobotomia tehtiin lyömällä "taltta" sieraimen kautta pään rustojen läpi etuotsalohkoon josta katkottiin hermoratoja. Vaikka tiedän sen olevan fiktiota, kohtaus pyörii mielessäni ajaessani kohti Tikkurilaa nenälääkärin vastaanottoa. Eihän se lääkäri mitenkään mua tutkinut, kuunteli vaivani ja lähetti punkteerattavaksi.

Vastaanottohuone on pienehkö ja näyttää toimistohuoneelta jonne on tuotu lääketieteellisiä tarvikkeita. Onneksi mieslääkäri, mutta ei niskatukea penkissä. Lyhyt tilannekartoitus ja tiukka kysymys:
"Miksi sinne Meilahteen menit?" Voi jumalauta!

Mun päälle laitetaan muoviesiliina suojaamaan vaatteita veri- ja limaroiskeilta, ja sitten kaveri rupeaa tunkemaan kaikenlaisia teräviä esineitä mun nenään. Tämä laittaakin ensin rasvan, jota olen luullut toiseksi puudutusaineeksi ja sitten vasta sen puudutusaineen. Tässä järjestyksessä ne molemmat tuntuvat erityisen vittumaisilta, kun taas aikaisemmin laitettu puudutusaine ehtii viedä rasvanlaitosta pahimman terän pois.
"Tekeekö tämä kipeää?" kysyy hän kun painaa piikin sieraimen "takaseinään" ja ottaa toisella kädellä niskan takaa kiinni.
"No ei. Eiku ootas...!" Ruts.
"Se paine tekee vähän sellaisen olon."
Niinpähän olikin. Huuhtelussa vasemmasta sieraimesta tulee yksi keltainen klöntti keräilyastiaan ja lääkäri kehoittaa puhaltamaan sieraimen tyhjäksi nenäliinaan. Mä puhisen ja puhkun kunnes tuotoksen väri muuttuu keltaisesta punaiseksi. Vähän hengästyttää ja alkaa hikeä puskemaan. "Miten täällä on näin kuuma? Mä en meinaa saada oikein henkeä..."

127 tuntia kertoo tyypistä joka oli yksinään kiipeilemässä Amerikassa hiekkakallioilla ja pienen lipsahduksen seurauksena hänen oikea kätensä jää kiven väliin puristuksiin. Jos joku aikoo katsoa tuon leffan niin varoitus, nyt tulee juonipaljastuksia. Se kivi ei päästä kättä vapaaksi, vaikka hän kuinka nostaa, potkii, repii ja riuhtoo. Näkyvissä oleva peukalo muuttuu vain siniseksi. Hän yrittää kiinalaisella "leatherman:illä" kilkutella kivestä palasia pois, mutta se aiheuttaa vain sen kiilautumisen tiukemmasti käden päälle. Ei tarvitse olla kovin einstein oivaltaakseen mitä on tehtävä ennen kuin kuolee janoon. Sen verran jäi kuitenkin huomaamatta, että kun kun sen työkalun oli iskenyt omaan käteensä, niin vasta siinä vaiheessa muisti että siellähän on pari isompaa luuta joita ei edes aidolla Leatherman:illa saa poikki. Sitten kun hän keksi miten luut katkotaan mä en voinut katsoa sitä. Marjon kanssa molemmat huudettiin hyitä ja yäkkiä televisiolle ja mun piti mennä välillä keittiöön jäähylle. Jotenkin tuo fiilis tuli nyt mieleeni.

Mä raotan silmiäni ja näen kuinka omaa oikeaa kättäni pitkin valuu hikinoro. Kauankohan mä olen maannut täässä. "Kuinka kauan tää puudutusaine vaikuttaa?" "Tunnin verran, ei tässä vielä mikään kiire ole." Hetken keskittymisen jälkeen nousen vuoteen reunalle istumaan. "Hoidetaan nyt sitten se toinenkin poskiontelo." Mä siirryn penkille istumaan.

Autossa mun pitää keskittyä ihan hemmetisti kaikkeen tekemiseeni. Tässä on vaihdekeppi ja ratti on tuo, mitä reittiä pitääkään ajaa, missä niitä nenäliinoja on, onko mulla turvavyö kiinni? Lääkäri kehoitti soittamaan jos oireet jatkuvat. Suoritetaan sitten kolmas mekaaninen puhdistus, eli juurikin tuo äskeinen toimenpide. Voit olla varma etten soita, ajattelen ja käynnistän autoni.

Himassa kävelen suoraan suihkuun ja sitten kaadun sänkyyn. Pari tuntia tiistai-iltapäivästä häviää jonnekin twilght zone:lle.

Kaivoinko verta nenästäni?

Muutoksen tuulet tuntuvat puhaltavan nopeasti, liiankin nopeasti. 
Edellisessä kirjoituksessa olin urheilusankari ja nyt laitoskierteessä oleva kivulias potilas.

Marian sairaalan hoitajia

MTV3.fi sivuilta löytyi tällainen uutinen: 
Marian sairaalan hoitajat ja lääkarit riisuuntuivat alusvaatteisilleen 
WHAT? Miksi minua hoidetaan Meilahdessa?! 
Älkää nyt kuitenkaan Maikkarilla haastako mua oikeuteen tekijänoikeuksista, en väitä ottaneeni kuvia vaan välitän vain uutistanne eteenpäin. Okei?


Puolimaratonin jälkeinen yö oli kuin aikamatka parin vuoden taakse. Hengittäminen oli työlästä ja päätä särki, tiedä sitten oliko mun keuhkoissa vikaa vai kävikö kaikille muillekin sama juttu. Pitkästä aikaa minun oli pakko turruttaa itseni kipu- ja unilääkkeillä uneen.


Liekö syynä sitten tuo rasitus vai harvinaisen kova siitepölykausi, mutta aloin puhelimessa valittamaan lääkärilleni poskionteloissa olevaa painetta joka aiheuttaa vimmatun kutinan ja säryn toisen puolen ylähampaisiin. Vaikka kipu oli kestänyt naamassa jo pari viikkoa, niin siltikin punkteerauksen tyrmäsin nopeasti, 
vaikka se olikin ensimmäinen hänen ehdottama hoitomuoto. Lopputuloksena hän määräsi poskionteloröntgenin ja Duact-allergialääkettä laskemaan limakalvojen turvotusta. 

Duunissa tunsin sitten kuinka kihinä tuli takaisin ikeniin samaa tahtia kun minuutit kuluttivat kellossa lääkkeen tehoa aamusta. Olin päättänyt ottaa helpottavan kapselin vasta ruuan kanssa ja siksi pääsinkin rikastuttamaan elämänkokemuksiani myös narkkarin näkökulmasta. En sentään käynyt parkkipaikalla pöllimässä kenenkään autostereoita (niitä olisi löytynyt varaston hyllystä alle kymmenen metrin päästä mun työpöydästä), mutta kymmenen minuutin varaslähtö lounaalle mahdollisti saada "fiksit" naamaan ennen kuin kynsisin huuleni verille. 

Seuraavana päivänä olin lähtenyt duunista aikaisemmin pois ja istuin Nurmijärven terveyskeskuksessa. Kiroilin mielessäni ja odotin. Tietenkin oli kiire ehtiä töistä ajoissa paikalle ja vielä tämän jälkeen parturiin Klakeen. Aikatauluthan kusivat tyypilliseen tapaansa, myöhässähän oli koko show. Eniten harmitti ettei ollut kirjaa jota lukea, näköjään olin jo unohtanut laitostumisen perusrutiinit. Toista se oli ennen, silloin mulla oli musaakin matkassa.

Aikavaraus ortopedille oli tilattu jo puoli vuotta sitten ja pääsin sisään 45 minuuttia myöhässä. Olin paikalla näyttämässä oikean jalan vaivaisenluun pahkuraa, jonka nähtyään herra pedi tuumasi ettei tuolle tarvi tehdä mitään. Nielin kaikki ärräpäät ja aloin selvittämään tilannetta; meinasin kato kuolla yhteen tautiin, mutta mulla oli niin kova kondis että selvisinkin hengissä ja nyt mun on pakko pysyä tikissä, että jos se tauti tulee takas niin en kuole uudestaan. Selitin kuinka patti hiertää pidemmillä lenkeillä ja on juurikin se kohta jolla potkaisen jalkapalloa, että tää olis nyt parempi hoitaa alta pois kun mä olen kykenevä siihen - tämähän ei käsittääkseni parane itsekseen vaan menee huonommaksi. Lopulta tyyppi pistää minut kävelemään edestakaisin lattialla ja alkaa tutkimaan pattia. "Eihän tämä mikään luu ole vaan joku rasvamöykky. Kyllähän tämä voidaan ottaa pois." Jonoa operaatioon on puolisen vuotta, mutta ei se haittaa koska 
Helsinki City Marathon pitäisi juosta elokuussa alta pois.

Pari päivää myöhemmin istun bussissa matkalla kohti tsadia jäädäkseni pois Mannerheimintien Shellin pysäkillä. Näin tapahtuukin ja lähden kävelemään kohti Meilahden sairaalaa. Huomaan että samaan aikaan bussista poistunut nainen kävelee edelleenkin muutaman askeleen edelläni, vaikka olemme jo sairaalan pihassa. Kiusaantunut fiilis pahenee kun seuraan häntä läpi sairaalan  aulakerroksenkin. Siinä vaiheessa kun tuo tuntematon nainen kääntyi portaisiin jotka vievät pari kerrosta alaspäin röntgeniin, niin olin varma että kun itse kääntyisin hänen peräänsä niin kohta olisivat vartiat paikalla kyselemässä: 
"Mikäs vitun stalkkeri sä oikein olet?" 
Se nainen pysähtyi vasta kymmenen ihmisen jonon hännille kerroksen ilmoittautumisluukulle - amatööri. Mä vedän jonon ohi ja käännyn oikealle ja ilmoittaudun suoraan röntgenin vastaanottotädeille ja pääseen nopeasti istumaan muiden röntgenpotilaiden sekaan.

Helatorstaina 17.5. pistettiin firma kiinni ja me työntekijät kokoonnuimme Porvoon skutsiin yhdelle tanssilavalle tsigaan Suomi-USA jääkiekon MM-välieräottelua. Ulkoilmatapahtumahan se oli, mutta sateesta huolimatta lavan suojissa tarkeni T-paitasillaan. Tuo pelihän ratkesi Suomen maaliin 9 sekuntia ennen ajan loppumista. Sen verran kovaa tuli huudettua, ettei ääni palannut entisekseen toukokuun aikana ja paljon tuli käteltyä, jopa halailtua lähes vieraita ihmisiä. Niinpä arvelin että kiusakseni ilmaantunut sitkeä pikku flunssa tarttunut sieltä mukaan. Parin viikon kesälomani alkoi viiden päivän kuluttua tuosta pelistä, enkä uskonut sen häiritsevän enää kovinkaan pitkään.

Toisin kuitenkin kävi. Kipu pakotti mut syömään särkylääkkeitä päivittäin ja yskä paheni uusiin sfääreihin. Sitkeän liman irroittaminen sisuksistani aiheutti voimat uuvuttavia yskänpuuskia, jotka välillä pudottivat mut polvilleni. Mä olin niiden jäljiltä hengästynyt ja ihan lopussa. Kuumeinen olokaan ei koskaan jättänyt mua rauhaan ja kipu suussa alkoi pahentua. Tässä touhussa alkoi olla jo jotain pelottavan tuttua.

Liki pari viikon kärvistelyn jälkeen parkkasin auton Meikun parkkipaikalle lauantaina 2.6. Ei mulla mitään lähetteitä ollut, mutta tänään en aikonut antaa sen estää mua pääsemästä lääkärin juttusille. Marssin tyhjän aulan läpi päivystykseen ja kohtasin ensimmäisen vastustajani - vastaanottovirkailijan. Ojensin Kela-korttini ja selitin kuinka poskionteloissa on painetta. "Tämä on lähtesairaala ja päivystyspolikliniikka, me emme hoida poskionteloita." "Minulla on Wegenerin granulomatoosi ja minua on hoidettu juurikin tässä sairaalassa." Kaipa hän tiesi taudin, koska otti kortin ja alkoi naputtaa konetta. Janne 1 - byrokratia 0. 

Kohta paikalle ilmaantui mies jonka oletin olevan lääkäri, joka pyysi minut odottelutilaan. Hetken päästä paikalle ilmaantui nainen jonka myöskin oletin olevan lääkäri. Hetken neuvottelun ja puhelinsoiton lopputuloksena he kertoivat soittaneensa nenä- ja korvaklinikalle. Siellä minut otettaisiin sairaalan lääkärikierroksen jälkeen vastaan puolenpäivän maissa. Kello ranteessani näytti yhdeksää - aamulla. "Kun tässä on aikaa niin kannattaisikohan mun käydä poskionteloröntgenissä?" Ei ollut kuulemma heidän päätettävissä se. Eipä silti, ystävälliseti he lupasivat minun jäädä heidän aulaansa odottelemaan jos haluaisin.

Mä menin kuitenkin siihen taloon johon en aikonut enään palata. Ne olivat uusineet odotustilansa, joka olikin ihan hemmetin hieno muutos siihen aikaisempaan karseaan bolsevikki-sisustukseen. 
"Moi, mun piti kysyä teiltä siitä röntgenistä..." "Mitäpä sitä turhaan säteilyttämään, kun sulla on punkteerauslähete." "Ai jaa?" 

Anyways, korvaklinikan henkilökunta oli ällistyttävän ystävällistä, vastaanoton tyttö jopa kertoi viereisessä huoneessa olevan sängynkin jos mä haluaisin mennä maate; naureskellen totesin ettei se ole tarpeen. Näin jälkeenpäin voin vain spekuloida oliko se joku nykyaikainen iskuyritys, joista en ymmärrä mitään. Minun nuoruudessa lähinnä pyydettiin tyttöä kämpille kuuntelemaan musiikkia: "Mulla on tosi isot kaiuttimet." Ihan vaan sivuhuomautuksena, niin nykyisellä vaimollani alkaa kuulo jo olemaan heikossa kunnossa, se huudattaa mun kaiuttimia aika kovalla. Vai onkohan sekin joku vinkki?

"Tarvitko särkylääkkeitä?" Silloin sekin tuntui viattomalta kysymykseltä, mutta voisihan tuonkin tulkita jatkoyritykseksi aikaisempaan iskurepliikkiin. Kaiken maailman raiskaushuumeitahan on olemassa ja on aika vaarallista olla näin hyvännäköinen.

Tunnin istuskelun jälkeen mä menen sitten pyytämään niitä särkylääkkeitä, naaman kipuraja on tullut vastaan. 
"Millä tulit? Meillä olisi Panacodia." 
"Joo mä vedin sitä ennen kuin lähdin tänne ja autolla ajoin."
"Sehän on kolmiolääke."
"Eihän ole."
"Onhan, katso täällä paketin takana on kolmio."
"Hups, en mä ole huomannut mitään."
"Tämähän vaikuttaa keskushermostoon, mutta voit sä ottaa tätä kuitenkin ja ota vielä Buranaa kyytipojaksi." 
(Nyt pervot lopetatte sen iskuyritys-jutun ajattelemisen)

Ne aineethan veti sitten multa jalat alta ja mä nuokuin penkissä, kunnes mun nimeä huudettiin lääkärin vastaanotolle. Unet karisi aika nopeasti silmistä. Lääkäri kokeili kaulaa ja naputteli sormellaan naamaani. "Auts." Rauhallisesti kundi kertoi mitä tulee tapahtumaan. "Vaikka kyllähän sä nämä aikaisemmilta kerroilta muistatkin." Mä olin aina luullut että puudutusaine on vain kastettu pumpulitikkuun, mutta nyt mä huomasin jonkun terän pilkistävän pumpulin keskeltä ja tunsinkin sen kun se upposi minuun. "Auts." Seuraavaksi hän pisti toisen puudutusaineen rehellisellä paljaalla neulalla myöskin nenän sisälle, vähemmän auts. 

Loppuoperaatio onkin sitten kivuton, eikä tuo esivalmistelukaan nyt mitenkään päätä räjäyttänyt. Onhan se aina jännä fiilis kun kaveri rupeaa painamaan voimalla piikkiä ruston läpi pään sisälle, rutinan kuulee kyllä. Huuhteluruutan aiheuttaman paineenkin tuntee, ennenkuin räkäklöntit lennähtävät keräilymaljaan vesisuihkun saattelemana. Nyt löytyi saalista ja vieläpä molemmista sieraimista! Poskiontelon tulehdus. Jee! Se ei ollutkaan Wegener.

Sitä en muistanut että kärsästä suihkuaa verta niin paljon operaation jälkeen. Sairaalan tarjoamat "nenäliinat" ovat ihan paskoja, niitä pitää ottaa kymmenen kerrallaan ja siltikin ne päästävät veret hetkessä läpi. Jos se tyyppi joka on niiden hankinnoista vastuussa lukee tätä, niin kandee ensi kerralla ottaa niitä vähän kalliimpia.

Pää oli vieläkin sekaisin punkteerauksesta (ja lääkeistä) jonglöteeratessani veristen paperiliinojen ja vaihdekepin kanssa keskustan liikenteessä. Mietin siinä samalla miten tämä kokemus poikkesi niin paljon edukseen niistä aikeisemmasta punkteerauksista from Hell. 

Erottava tekijä on, että ne aikaisemmat olivat naisten suorittamia. Femakot voivat heittää volttia mun puolesta, 
mutta nyt on todistetusti ihan okei jos kundeille maksetaan enemmän liksaa samasta duunista.

Myöhemmin samana päivänä Klaukkalan apteekin farmaseutti katsahti miestä, joka oli tunkenut valtaisat paperitollot sieraimiinsa ja jonka leualla ja paidan rintamuksessa oli kuivunutta verta. "Mä oddaisin dällista andibiooddia ja dedäsuhketta, mulla on dässä resebdi."

Helsinki City Run

Lauantai 5.5.
Aamu näytti juoksupäivänä kolean harmaalta, kun kurkistin ensimmäisen kerran ulos ikkunasta. Aamiaisella luin netistä mitä minun kuuluisi syödä näin suuren urakan aamuna, tarjolla olisi Helsinki City Run -puolimaraton (21 km). Enhän mä niitä kaikkia neuvoja noudattanut, koska ehtisin syödä vielä kerran ennen kuin Tuomo tulisi hakemaan minut. Se on se sama kaveri jonka kanssa olen useasti käynyt lenkillä ja jonka kissa oli meillä hoidossa. Sää ei näyttänyt muuttuvan luvatun aurinkoiseksi, joten minun oli pakko käydä ulkona testaamassa tarkenisinko ylipäätään aikomissani varusteissa viettää pari hikistä tuntia ulkosalla.

Valmiina siirtymään lähtöalueelle

Lähtöpaikalla tuulen tuivertaessa hiuksia arvon edelleenkin laittaisinko kuitenkin tuulitakin päälle, ja pitäisikö siniset kevyet kilpatossut vaihtaa järeämpiin lenkkareihin. 

City nimestä huolimatta tapahtuman juoksureitti on aika lande, koska ulkoilureittien sora/hiekka/luomu -pinnoilla taivalletaan melkoinen osa matkasta. Päätän jättää takin laukkuun ja pitää kilpurit jalassa, koska ne sointuvat paremmin juoksupaidan väreihin.

Omassa lähtökarsinassani seisoskellessani huomaan muutaman kaverin kusevan tyynesti kaiken kansan nähden tien viereen. Mietin pitäisikö minunkin, vaikka ei hätä olekaan, mutta ihan vaan kaiken varalta. Nestettä on kuitenkin tullut nautittua runsaammin jo pari päivää, eikä tänään olisi aikaa pysähdellä tarpeilleen. En kehtaa ja jään odottelemaan lähtöpaukkua muutaman venyttelyliikkeen siivittäminä. Hirveästi ei ollut tilaa huitoa, vaikka olinkin ryhmän peräpäässä jossa tungos ei ollut niin paha kuin keulilla.

Mä seison edelleenkin paikoillani, vaikka lahtölaukaus ammuttiin hetki sitten. Eteen ei pääse ja kaikki muutkin joutuvat odottamaan edessä olevien suman purkautumista. Kilpailun lopputuloksissa ilmoitetaan kaksi loppuaikaa: brutto ja netto. Bruttoaika alkaa siitä hetkestä kun lähtölaukaus ammutaan ja nettoaika kun juoksijan kenkään asennettu chippi ohittaa lähtöviivan anturit. Itselläni kesti yli puolitoista minuuttia päästä parin sadan metrin matka lähtövaatteen alta reitille.

Lähtöalue sijaitsi Vauhtitiellä, joka on normaali kaksikaistainen katu Linnanmäen kupeessa, ja oli sen verran täynnä juoksijoita (kaikkiaan liki 16.000), ettei kaasua voinut heti alusta alkaen kääntää auki. Homma muuttui tietenkin jo ennen kilometrin täyttymistä kaupunkimaiseksi ruuhkamateluksi Töölönlahden ympäri kiertävällä kevyen liikenteen väylällä. Minä ja monet muut puikkelehdimme ihmisten välissä, tonimättä kuitenkaan epäkohteliaasti ketään, mutta useasti jouduin odottelemaan selkämuurin takana ohitusmahdollisuutta. Kansaa oli edessäpäin suorastaan silmänkantamattomiin, joten valtaisaa vauhdin nousua ei olisi luvassa vaikka pari ohittaisinkin. Ja jengi höpötteli keskenään kuin oltaisiin jollain sunnuntailenkillä. 
"Nythän on perkele lauantai ja kilpailunumerot rinnassa!" 

Minä menin lähdossä kiltisti jonon hännille siksi, että tässä ryhmässä piti juosta tavoiteaikaan 1:40 - 1:50, ja itse tavoittelin vain kahden tunnin alitusta. Luulin että jäisin nopeampien jalkoihin, mutta nämä muuthan ovat ihan turisteja. Miksi helvetissä porukat ilmoittautuvat aikaryhmiin ihan miten sattuu? Ensi kerralla itse ilmoittaudun yleisen sarjaan, siihen ekaan settiin, niiden juoksioiden nyt ainakin luulisi singahtavan sellaiseen vauhtiin, ettei heidän selkiään ainakaan tässä kohtaa enään tarvitsisi näin lähietäisyydeltä katsella. 

Olin ladannut uuteen Garmin-sykemittariini tiedot kahden tunnin tavoiteajalle. Siihen päästäkseni tasaisen vauhdin keskinopeus pitää olla 5:42 min/km ja ruuhkassa oma vauhtini oli pahimmillaan yli seitsämän minuuttia. Virtuaalinen kahden tunnin juoksija saavutti minua jo takaa ranteessa olevalla näytöllä, nyt olisi pikku pakko löytää avointa väylää etten jäisi elektronisesta vastustajastani heti kättelyssä liikaa. 

Pieni katsaus realiteetteihin, eli kymmenen kilometrin testijuoksuun jonka sain puristettua juurikin alle viiteenkymmeneen minuuttiin, joten kilometrivauhti oli silloin sekunnin alle 5 min/km (4:59). Silloin vedin varsinkin viimeiset neljä kilsaa ihan tuskissani ja täysillä, enkä olisi jaksanut juosta enään yhtään maaliviivaa pidemmälle. Nyt olisi aikaa viipyä 43 sekuntia pidempään kilometrin matkalla, mutta matka olisi tupalaten pidempi plus yksi kilometri päälle. 

Jos haluat kuunnella musaa samalla kun juostaan niin paina play:tä. Mukana pirtsakka urhelujuomavinkki.

Viidennen km:n aikana saavutin jo toisen treenikaverini. Jos se ensimmäinen oli Jarmo, niin sitten tämä oli nyt sitten Jarno - tai toisinpäin. Vähän aikaa jutusteltiin, kunnes kiihdytin taas taivaltamaan omaa vauhtiani. Sosiaalisuus söi hiukan vauhtia (5:36), mutta kahden tunnin virtuaalijuoksija oli Garminin mukaan jäänyt minusta jo turvalliset pari-kolme sataa metriä.

Kuudesta kilometristä alkoi oikeastaan helpoin vaihe juoksuani, enkä muista siitä oikein mitään mainittavia yksityiskohtia - mä vaan juoksin tasisesti 5:21-5:28 tahtiin. Mäkiä ja mutkia riitti ja juoksioita myös mutta enään ei tarvinnut jäädä hidastelemaan ahtauden takia, nyt oli väljemmin tilaa mennä omaan tahtiin. Siinä oli muutamia samoja naamoja joiden kanssa tuli juostua vähän niin kuin kilpaakin. Ohittelimme toisiamme vuorotahtiin, minä ylä- tai alamäkeen ja he tasaisella. Aurinkokin oli paistanut jo melkeinpä alkumetreistä lähtien, joten asustevalintakin toimi moitteettomasti.

Kymmenen kilometrin kohdalla sykemittarin kello kertoo aikaa kuluneen siihen mennessä 54:24. Vain neljä ja puoli minuuttia hitaammin kuin täysillä yrittäen?! Ja aikomukseni oli juosta vielä ne puuttuvat yksitoista kilometriä. Olin alun ruuhkista huolimatta edennyt tänne paljon aiottua nopeammin. Enhän mä sitä siinä tajunnut että se tekee keskinopeudeksi 5:26 min/km, koska vilkaisin ainoastaan viimeisimmän täyttyneen kilometrin aikaa, kun kellon merkkiääni piippasi. Niin ja sitä virtuaalivastustajaa, joka alkoi olla jo puoli kilsaa perässä. Looser!

Reilut viisisataa metriä eteenpäin ja puolimatkan krouvin virallinen ajanotto rekisteröi minulle ajaksi 56:58. Kymmenen minuuttia myöhemmin lähteneessä ryhmässä juossut Tuomo nappasi samassa kohtaa väliajaksi 58:10 - Janne johtaa. JEE! 

Mäkien runsaus ja "metsässä" juoksemisen määrä alkoi hieman jo nyppimään: 
"Miten niin Helsinki City?" 
Niillä sorabaanoilla juostessa irtokivet ja muutkin pinnan epätasaisuudet tuntuivat keveiden kenkien pohjan läpi. Aloin pikkuhiljaa haikailla treenilenkkareiden perään, mutta kun ne jäivät laukkuun koska olivat typerän valkoiset.

Varsinaisesti ei vielä tässä vaiheessa alkanut askel painaa mitenkään hirveästi, mutta vääjämättä matkan pituus alkoi nakertamaan miestä, varsinkin kun jatkoin edelleen kuluttavaa kissa-ja-hiiri-leikkiäni. 
"Ja taas ylämäki? No mä ohitan sitten tuon muijan." 
Mä nakuttelin kilometrit 10-15 tasaisesti 5:27-5:28 min/km - trendi näytti olevan jo keskimäärin viisi sekuntia per kilsaa hitaampaa kuin ennen kymppiä. Poikkeuksena 13. km jolla syntyi 5:10 min/km, mun kisan nopein kilometri.

Kuudestoista kilometri tulikin sitten kalliiksi, koska mä sippasin siinä (5:43). Se muija karkasi tavoittamattomiin ja nyt rupesi lihakset hyytymään oikein huolella. Leuka alkoi väkisin painua rintaan ja loppukilometrit kasvovat mun mielessä turhan pitkiksi. 
"Janne! Mitä sä sössit hommat täällä?" 
Jarno saavutti minut, ja mä havahdun taas juoksemaan kunnon vauhtia hänen kanssaan 17:nen kilometrin (5:26). Sitten mä repsahdin taas (5:44), ja kaverin keltainen lippis alkoi loitota kauemmaksi minusta. Vaikka jengiä alkoi lappaa tasaisella ohi, ja mä jaksoin vastata tuleen silti ylämäissä. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta niissä mä vaan jaksoin pinnistellä, koska pääsin ohittelemaan. 

Yhdeksästoista kilometri (5:45) päättyi tuskaisen pitkän mäen päälle. Siinä kohdassa oli jo valutettu verta, hikeä ja kyyneleitä - paitsi ettei yhtään verta eikä kyyneleitä. Tuomon vaimo bongasi minut juoksioiden virrasta. 
"Hyvä Kekki! Mä olin jo vähän huolissani susta!" 
Heilautin hänelle kättäni ja annoin vauhdin kiihtyä alamäkeen. Virtuaalivastustaja oli jäänyt jo tyyliin yli seitsämänsataa metriä, joten siitä ei enään huolta. Vai olisiko sittenkin? Mä otin väsyneenä pataan melkein 20 sekuntia/km, siis aikaisempaan oman vauhtiini verrattuna. Kuitenkin olin "raahautunut" liki samaa tahtia näytöllä olevan elektronisen hahmon kanssa, vaikka jalat olivat jo ihan paskana ja vasen polvi oli kiukutellut jo pari viimeistä kilometriä.

Viimeinen nousu Olympiastadionille kääntyi ennen pääporteja vielä vasemmalle jyrkän kummun päälle, ja siinä sitten tuntui aika ja vauhti pysähtyvän. Siinnillä vedin ylös "juosten", enkä sortunut kävelemään muutaman muun tavoin. Loppulaskussa kohti stadionin porttia alkoi vauhti karata käsistä - tai siis jaloista. Kankeat loppuunajetut lihakset virttäytyivät viimeistä rynnäkköä varten. 

Muut maalia lähestyvät heittelevät ylävitosia keskenään ja hölkkäilevät kävelyvauhtia viimeistä paria sataa metriä stadionin mondolla, kun heidät ohittaa sininen salama Adidaksen kumipohjat vinkuen. Mä vedän kaarretta korva maata viistäen ja ampaisen loppusuorankin lähes äänen nopeudella. Yhtä naurettavalta kuin se kuulostaakin, niin vähintäänkin yhtä huvittavalta sen on täytynyt näyttääkin. Kun muu jengi pitää hauskaa niin kun yksi urpå painaa kieli poskella viimeistä kahtasataa metriä. 
"Hei haloo! Sulla oli kaikki 21 kilometriä mahdollisuus juosta sydämesi kyllyydestä, mutta vasta nyt sä heräät."

Näyttötaululle ilmestyi loppuajaksekseni 1:54:55. Garmin näytti kaksi sekuntia hitaampaa aikaa kuin chip:n antama, senhän olen tietysti ihan itse ryssinyt ennakoimalla ja myöhästymällä sekunnin napinpainalluksesta lähdössä ja maalissa.
Mutta ilman loppukiriä olisi varmana mennyt yli kaksi tuntia.

Maalialueella mussutan tarjolla olevasta "kisabuffetista" banaania, jugurttia, pari myslipatukaa, vettä ja sipsipussin! Sipsit olivatkin parasta sataan vuoteen ja samaa mieltä oli Tuomokin, joka pysäytti kellot ajassa 1:53:15 ja voitti minut. Kaveri oli pistellyt viimeiset 11,5 km melkein kolme minuuttia mua nopeammin. 

Oma jälkimmäinen puolisko matkasta taittui vauhdilla 5:32 min/km, joten koko reitin keskivauhdikseni tuli 5:29 min/km, keskisykkeellä 161 bpm. Nippelitietona mainittakoon että energiaa hukkasin reitin varrelle 1643 kaloria ja kahden tunnin virtuaalijuoksija oli jäänyt minusta jotain 900 metriä kun heittäydyin maaliin.

Kilpailun tulokset. 
Klaukkalaisten nelikymppisten miesten tuloksista löytyy juoksija-kuvakkeen takaa jokaisen väli- ja loppuajat bruttona ja nettona. Videoista ei näy mitään, mutta kamera-kuvakkeen takaa sitten puolestaan löytyy katsottavaa. Klikkaa kuvan alla olevaa enlarge:a niin kuva suurenee. Löytyipä sieltä 2009 maratoniltakin otettuja kuvia joissa juoksemme Tuomon kanssa kimpassa. 

Noiden kahden juoksukuvasarjan välille mahtuu yksi Wegenerin granulomatoosi, jonka kanssa olen käynyt oman versioni Tähtien sodasta. 
Ensin tuli pimeän uhka, sitten sytostaattien hyökkäys, jota seurasi Wegen kosto. Uusi toivo heräsi ja Rituksimabin vastaiskun jälkeen olen onneksi päässyt Jedin paluuseen.

Long time after in Klaukkala far, far away... 
Kotona hengitys oli vähän työlästä ja liikkuminen varsinkin portaissa sen verran tuskaista ja vaarallisen näköistä, että vaimo julisti minut käyttökieltoon navasta alaspäin - vaikka oli lauantai-ilta ja saunassakin juuri käyty. Siinä kymmenen uutisten ja tulosruudun välisellä mainoskatkolla olisi ehtinyt ihan hyvin vaikka mitä. 
"Hei siis com'on baby."

Ei mun pitänyt

Fire Run With Me

Osaan näköjään ennustaa asioita.
Kympin testijuoksussa kävi juurikin kuten arvelin.
Miso loittoni porukasta heti ensi askelista lähtien ja Harri alkoi häipyä maisemaan kilometrin taivalluksen jälkeen. Johannan kanssa juostiin Pekan peesissä kuuteen kilometriin saakka, jossa mun oli ihan pakko antaa periksi. Siinä samalla mut ohitti nainen jonka nimeksi voisin veikata myöskin Johannaa, koska kolme sellaista treenaa ryhmässä. En ole kuitenkaan asiasta ihan varma - mun varmaan pitäisi tutustua vähän paremmin näihin ihmisiin, joiden kanssa käyn viikottain lenkillä. Osan kanssa olen juossut jopa useamman vuoden.

Maaliin ehdin nippa nappa alle viidenkymmenen minuutin. Se on kolme minuuttia nopeammin kuin edellisessä vedossa syksyllä, mutta olen minä tämän juossut joskus kolme minuuttia nopeamminkin. Tästä on hyvä kuitenkin jatkaa kohti elokuista Helsinki City Marathon:ia.

Ei minun juoksutreeneistä kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, mutta käytiin me taas kokeilemassa ylämäkeäkin. Pojat korjasivat että se edellisessä kirjoituksessa vedetty treeni olikin 300 metriä pitkä siivu, mun väittämä 200 metriä oli siis turhaa vaatimattomuuttani. Nyt vaihdettiin mäki helvetin paljon jyrkempään, mutta matka oli sama - siis 300 metriä.

Ennen kuin päästän itseni matkaan, niin pieni valmentajamuutos. Menna joka normaalisti on ruoskan varressa, on myöskin musikaalisesti lahjakas. Hän käy paukuttamassa symbaaleja teatteriesityksen aikana orkesterissa, ja on siksi välillä estynyt pääsemästä lenkille kanssamme. Tuuraamassa käy yksi Aki, joka on kipaissut mm. puolimaratonin SM-hopeaa tänä vuonna.

Siinä mäessä oli sama meininki kun edellisessäkin; ensin loppui usko, sitten voimat ja lopulta koko touhu kävi jo hengen päälle. Meidän piti juosta kuusi kertaa ylös, joka kerta kovempaa. Päästiin viiden sekunnin päähän minuutista ryhmän kanssa, joten päätin rikkoa minuutin yksinäni - tai no, Akihan juoksi vierellä. Tasan minuutti napsahti tauluun. Muut olivat vähän niinkuin suuntaamassa jo himaan, kun Aki kysyi: "Vieläkö Janne lähtee?" Jannehan lähti, vaikka olikin aivan liian hengästynyt ja hyytynyt edellisestä noususta. Kuulemma kovaa olisi suotavaa lähteä heti ensi metreistä alkaen, ja mähän läksin. Sata metriä tuli vielä jotenkin inhimillisesti, mutta sen jälkeen alkoi polttaa keuhkoissa ja jaloissa. Aki alkoi juosta pari askelta edelläni, ja samalla se huusi: "Jaksaa, jaksaa!"

Kyllähän kaikki te viimeistään nyt tiedätte että mä olen vähän hölmö näihin yllytystouhuihin. Itse, näin pitkän tauon jälkeen, hölmistyin jalkojeni täydellistä ja tuskaista kangistumista viimeisellä sadalla metrillä.
Melkein itkua vääntäen huusin takaisin: "Ei pysty!"

Juoksin mä kuitenkin loppuun saakka, ja aika oli 54 sekuntia. Siinä ylhäällä spekuloitiin tulosta, ja Aki kertoi ettei se loppu tullut niin katastrofaalisen huonosti kuin miltä itsestäni tuntui. Vauhtia oli kuitenkin valmiiksi takana ja maitohappoiselle miehelle jokainen askel vain tuntuu rautakangen jäykiltä (ja painavilta). "Ja lähtöhän oli sulla tosi kova."

Mä meinasin sitten tulla naamallani sitten alas sen mäen, koska koko kroppa jäykistyi eikä jalat enään totelleet reaaliaikasesti. Pari kertaa notkahti polvet siihen malliin että kohta sattuu Jannea leukaan. Paluuhölkkä parkkipaikalle oli ihan vitsi. Muut menivät jo, ja mä pääsiin hädintuskin eteenpäin. Kilomerin kärsimyksen jälkeen sain kehitettyä hieman käveliöitä nopeamman vauhdin.

Eikä mun pitänyt kirjoittaa taudistakaan mitään, mutta lääkäri kertoi mun verikokeen tuloksista; lymfosyytit eivät olleet enään normaaleissa rajoissa. Tai siis olivat nyt taas, mutta eivät olleet pari viikkoa aikaisemmin kun silloiset kokeet olivat otettu.
"Mutta tämän päiväiset kokeet näyttävät taas normaaleilta."
"Mikähän on aiheuttanut niiden nousun."
"Vaikea sanoa, mutta nyt näyttää hyvältä. Katsotaan taas kuukauden päästä."

Toivottavasti ne lymfot eivät ole kauhean tärkeitä, sillä mä en varonut yhtään kroppaani silloin kun niiden arvot olivat poskellaan. Itse asiassa ylämäkitreenit taisivat osua tuohon "sairaaseen" ajankohtaan. Eikä mulla ole hajuakaan mitä mun pitäisi tehdä jos ne taas sekoavat. Toisaalta, jos kukaan ei kerro, niin en itse huomaa mitään jos ne taas tekevät saman. Eikun olihan mulla selkä kipeä muutaman päivän, ainakin viikon, mutta koskas se taas olikaan...

Siitä nyt en ainakaan kirjoita että minut on kutsuttu näöntarkastukseen ajokortin uusimista varten. Näin sitä pääsee kiinni näihin seniorikansalaisten iloihin.

Eikä Euroviisuista ollut tarkoitus kirjoittaa riviäkään, varsinkaan kun en ole vielä edes kaikkia biisejä kuunnellut. Edellisen kirjoitukseni alkuun liitin Loreen:in "Euphoria" -videon, ja jos sillä ei Ruotsi tänä vuonna voita, niin en enään taaskaan ikinä katso näitä typeriä viisuja.

Minun piti kirjoittaa Linnanmäen pysäköintivalvojien ajatuksen juoksusta. Ei, mä en ole saanut parkkisakkoa. Vein anopin Vapunpäivänä katsomaan tytärtään esiintymässä paikan uudella Estradi-esiintymislavalla. Pistin auton pysähdyksiin pääsisäänkäynnin portaiden juurelle ja samalla kun vedin pyörätuolin peräkontista kysäisin ohikävelevältä virkailijalta olisiko lähellä invapysäköintiä.
"Juu tuolla on invapysäköintitunnuksella varustetuille autoille."
Samalla kun taittelin tuolia auki totesin ettei meillä nyt sellaista ole matkassa. Sitten en kuulemma saisi parkata sinne, koska muuten kaikki muutkin pysäköisivät sinne.
"Ai kaikki, joilla on pyörätuoli kyydissä."
"Mistä me tiedetään kenellä on pyörätuoli."
"Onhan sulla silmät päässä."
Kaveri totesi että on parempi ettei sano enään yhtään mitään, ja minä olin yllättäen samaa mieltä.

Mä ymmärrän että se pysäköintilupa on merkki siitä että on oikeutettu invapysäköintiin, mutta käsittääkseni ruudut ovat palvelu invalideille ja tässä oli päivänselvästi kyseessä liikuntarajoitteinen henkilö ja hänen autokyytinsä. Minun mielestäni Marjatta ei saanut hänelle kuuluvaa palvelua, koska virallinen lätkä oli Ivalossa, eikä pysäköinninvalvoja uskaltanut uskoa silmiään, vaikka anoppi nojasi kyynersauvaansa kunnes istuutui tuoliin.

Jätin sitten Marjatan siihen yksikseen nököttämään, ja toivoin että tuolin jarrut pitävät sen aikaa kun etsin Seatille vapaata parkkiruutua. Meinaan että nimensä mukaisesti mesta sijaitsee mäen päällä, ja siitä mäestä saa ihan helvetin kovat vauhdit jos tuoli lähtee rullaamaan alas.

Samalla kun kirjoitan, silmäilen juurikin postilaatikosta löytynyttä
Helsinkin City Run -ohjelehtistä. Mä ostin Pekalta peruutuspaikan puolimaratonille. Hänen tyttärensä jalat eivät kestäneet treeniä, joten mä lähden matkaan hänen sijaansa. Lauantaina 5.5., mun sarja on miehet 40 vuotta, lähtöaika klo 15:10 ja lähtönumeroni on oranssi 4930. Väri viittaa juoksijan tavoiteaikaan, ja itse ajattelin koska pystyin vetämään täysillä kymmenen kilometriä viiteenkymmeneen minuuttiin, niin pienellä tuurilla saattaisin pystyä 21 kilsaa kahteen tuntiin. Pieni laskutoimitus kertoo kuitenkin että tuskan rajamailla pitää silti lähes koko ajan taivaltaa, mutta eihän yrittänyttä laiteta. Ja tuo oranssi värihän on ryhmän jonka tavoiteaika on siis, katsotaanpas lehdestä... tuossa: 1:40 - 1:50.
"TÄH! Pekka perkele sä ilmoitit mut ihan liian nopeaan ryhmään..."

Euforia

Tiistai on juoksupäivä, eikä 27.3. ollut poikkeus, vaikka lähteminen treeneihin onkin tuntunut parilla viime kerralla suorastaan ikävältä velvollisuudelta - vähän kuin töihin lähtisi. Jälkeenpäin on kuitenkin ollut aina ihan voittaja-olo, joten sitä odotellessa kapusin autoon ja hurautin Nurmijärvelle.

Alkuhölkän jälkeen aloitimme verryttelysession, ennen päivän päänäytöstä - ylämäkivetoja. Siinä me sitten seisoimme molemmin puolin pyörätietä ja pyöriteltiin käsiä ja heiluteltiin jalkojamme. Oli varmaan hieno kunniakuja pyöräilijöiden hurauttaa välistämme, ja toivoa ettei saa nyrkistä päähänsä tai tennaria pinnojen väliin. Yksi koira veti jarrut täysin kiinni, kun se ei uskaltanut kulkea meidän välistämme, onneksi sen ihminen oli jalan liikenteessä eikä ambulanssia tarvinnut tilata paikalle. Koira uskalsi jatkaa matkaa kunhan olimme kaikki siirtyneet tien toiselle puolelle seisomaan.

Kirjoitinkin reilu vuosi sitten "Terveisiä Marjatalle"-teksissä tästä samasta treenistä tässä samassa mäessä. Se ei oikein mennyt putkeen silloin, mä kun jäin joukon hännille, ja reilusti. Sen muistaminen alkoi jäytää sisälläni, ja tänään halusinkin näyttää närhen näppylät koko porukalle. Pähkäilin mielessäni että parin sadan metrin ylämäki sopisi meikäläisen kropalle paremmin kuin kenellekään muulle. Mä kun en paina juuri mitään.

"Kahdeksan kertaa ylös, palautuminen hissuhölkällä alas ja sitten nopeammin ylös kuin edellisellä kerralla." Käsky oli käynyt ja ryhmä lähti liikkeelle. Aloitin mukamas varovasti, vedin porukkaa puoleen mäkeen saakka, kunnes Pekka meni ohi. Mäen päällä oli täysin epäuskoinen olo: "Mähän kuolen tänne." Käsittämätöntä miten kroppa meni paniikkiin, eikä mikään tuntunut toimivan.

Oksennusta peläten hissuttelin alas ja päästin isot pojat näyttämään mallia. Harri on käsittääkseni treenannut triathlonia varten, ja luultavasti ihan järjettömästi. Miso on kuitenkin vuosien saatossa lyönyt pöytään kaikkein kovimman ajan meidän kymmenen kilometrin testijuoksussa. Hän voitti minut silloin viidellä minuutilla, kuin en ollut vielä edes tututustunut herr Wegeneriin. Käytännössä kaikilla matkoilla jotka ovat yli kahden sadan metrin pituisia, minulle on tarjolla näkymä Mison loittonevasta selästä. Eipä taida hänenkään kondis tulla ihan sovalla istuen.

Äijät edessä vetivät yllättävänkin hiljaa pari seuraavaa nousua, ja siinä peesissä me Pekan kanssa saatiin taas hengityksemme tasaantumaan. Neljännen vedon jälkeen kuitenkin alkoi taas hengästyttämään, kun vauhti rupesi kiihtymään. Mun piti oikein keskittyä juoksuasentoon, lantio eteen, polvia ylös ja kädet heilumaan. Jotenkin ne palaset alkoivat loksahdella kohdilleen, ja työnnyin minua isompien miesten selän takaa melkein jo rinnalle kärkkymään.

Seitsämäs nousu olikin sitten jo totista menoa, itse jouduin siirtymään pyörätien keskeltä reunaan, jossa ei ollut hiekotussoraa, joten tossut rupesivat hetkesi sutimaan. Sen verran aikaa tuhraantui että Miso pääsi jo parin metrin karkumatkalle. Muistan jo siinä pikku paniikissa ajatelleeni, etten pysty enään kuromaan matkaa kiinni, mutta kuitenkin lähdin kiihdyttämään. Samalla vauhdilla sitten pyyhkäisin ohikin ja pari viimeistä katulampun väliä tultiinkin meikäläisen johdolla. Alas mentäessä kuulin kuinka "Janne veti niin kevyesti ohi". Arvelin kuitenkin kyseessä olevan jokin ovela psykologinen juoni, ja keskityinkin lähinnä huohottamaan huomaamattomasti.

Viimeisen kerran singahdettuamme mäkeen mä olen päättänyt olla ensimmäisenä ylhäällä, jotenkin vain oli ihan pakko voittaa kaikki muut. It's payback time. Mä tiedän, ja niin tietävät kaikki muutkin, että mä olen nopee (kysykää vaikka vaimolta). Eihän se nyt mikään räjähtävä satasen startti ollut, pitihän mun runnoa tuplaten pitempi matka ja vieläpä ylämäkeen. Kuitenkin vauhti alkoi nopeasti lisääntymään, ja siinä vaiheessa kun kaverit hävisivät rinnalta mun kiihdytyksessä oli vielä pari pykälää jäljellä. Olin varma että kohta kuitenkin kuulen takaani lähestyvät askeleet, joten annoin itselleni luvan tykittää täysillä. Ihan täysillä. Tuntuikin että kroppa otti tilanteen haltuun, ja mä itse muutuin matkustajaksi. Se on makeeta, kun koko keho tärähtelee täydessä pikajuoksuvauhdissa jalkojen hakatessa asfalttia nopeaan tahtiin, eikä keuhkoja polttavaa kipua ihan vielä tunne. Pitää vain keskittyä pitämään sormet ja selkä suorina, sekä katse maaliviivassa. Ja itselle huutaa pään sisällä: "Kovempaa! Kovempaa!"

Huipulla löysätessäni vedon pois ensimmäisenä huomaan sormien kihelmöinnin, niiden päihin oli pakkautunut aika paljon verta käsien huidottua tahtia. Sitten mun pitääkin saada äkkiä happea keuhkoihin, ja alkaa vähän tuskaisempi vaihe tätä treeniä. Siinä irvistellessäni totean kuitenkin sen olleen kaiken tämän arvoista, ja mä leijun pitkästä aikaa lenkkarit jalassa. "Aivan älytön vauhti sulla" kaverit kehuvat puuskuttaen kun lähdemme hieman notkuvin polvin alaspäin.

Muutaman viikon päästä on tiedossa sitten kympin testijuoksu, ja osat tulevat vaihtumaan. Kaikki nämä kundit ja muutama mimmikin tulevat jättämään minut taaksensa, ja se veto on realistisempi mittari maratonia varten.

Mäen pohjalla saadaankin käsky lähteä hölkkäämään takaisin parin kilsan matka autoille. Kuulen siinä ohimennen vetäjän kertovan: "Onkin hyvä jättää vähän pelivaraa näihin mäkivetoihin, semmoinen 80% tehot riittävät." "Täh?"

Terve

Tänään naistenpäivän aamuna pysähdyin ohimennen katselemaan Marjon meikkausta, ja peilistä näin kysyvän katseen. "Jäin katsomaan kuinka kaunistut oikein silmissä ja perkele nyt alkoi pistään sydämmestä." Romantiikka häviää vaimon silmistä viimeistään siinä vaiheessa kun hän huomaa minun tipahtavan polvilleni ja kaatuvan irvistäen naamalleni lattialle. "Saitko sydänkohtauksen?" Sihisen jotain hampaitteni välistä ja painan otsani mattoa vasten. "Pitääkö soittaa ambulanssi?" "Älä häiritse, anna minun kuolla rauhassa." Elämä alkaa pyöriä filminä silmien edessä (se muuten pyörii takaperin nykyhetkestä lapsuuteen) ja mä näenkin jo lasikulhon pation penkin alla. Sehän tapahtui viime kuussa.

Vuosi sitten se oli talon tärkeimpiä esineitä, jota tarkkaili kolme silmäparia päivittäin. Nyt se lojuu hylättynä patiollamme pakkasessa, nimittäin Artun juomamalja. Sen pohjalla ovat vielä ne samat siniset ja keltaiset koristekivetkin, sävyt  olohuoneen värimaailman mukaan.

Viime vuosi, tuntuu kuin olisin elänyt sen kahden maailman välissä
- en ihan terveenä mutta en enään sairaanakaan.

Ennen mä huutelin surutta netissä rumia kaikille tautisille - tutuille ja tuntemattomille, mutta enään en kehtaa. Pyysivät mua osallistumaan wegener-seminaariinkin, mutta enhän mä edes ajatellut moista, jos vaikka joku oikeasti sairas tarvii sen paikan. Tuntuukin että mä olen vieraantunut sairaudesta, sairaista ja heidän jutuistaan, kliseisesti me olemme vain kasvaneet erillemme. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin tunnustaa; kaipaan jollakin oudolla tavalla sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka syntyy kun joutuu pelaamaan vähän isommilla panoksilla. Eihän kukaan oikeasti halua täyttää tämän jengin sisäänpääsyvaatimuksia, mutta että nyt mä alan kaiholla muistelemaan vanhoja hyviä pahoja aikoja, alkaa olla jo aika siirappista.

On vielä kuitenkin asioita, joiden muistelu ei ole liian makeaa.

Arttu ei välttämättä kuollutkaan kissatappelussa, siihen aikaan liikkui paljon supikoiria lähiympäristössä, ja muistelen yhtenäkin loppukesän aamuna töihin lähtiessäni nähneeni kaksi auton alle jäänyttä raatoa. Se tuntuisikin normaalimmalta kuolinsyyltä, vaikka on kai kissoja kuollut keskenäisissäkin kähinöissään. Eipä ole muuten näkynyt sitä harmaata kissaa Artun ajan jälkeen, ehkäpä se mielummin pysyttelee talvisin sisällä lämpimässä. Tai sitten sekin on kuollut, joko kissatappelussa tai supikoiran hampaissa.

Videotykki pimeni taas, ja mä kaivoin ruuvimeisselin esiin, räpläsin sen sisuskaluja hetken ja sain sen toimimaan, en vain ymmärrä miten. Tuskinpa tuo enään toimii kun seuraavan kerran käynnistän sen.

Marjo kävi taas vetämässä liikuntasalissa zumbaa, oli siellä muitakin vetäjiä ja tyylilajeja edustettuna, mutta tärkeintä oli että kaiuttimet kestivät koko päivän rääkin. Ne eivät olleet mun, vaan paikan omat.

Maalämpö toimii. Talon sisällä lämpöä piti vähän pudotella kovilla pakkasilla, koska hiki nousi pintaan samaan tahtiin kun elohopea ulkona laski. Nyt alkavat oikeat arvot löytyä, vähän niitä piti kuitenkin etsiskellä.

Seat on lähtenyt joka aamu Marjon kanssa kouluun (lämpimästä autotallista), ja tullut takaisinkin (lämpötolppa duunin parkkipaikalla). Ainut mikä ei kestänyt oli takalasi.

Se oli ehjä kun auto parkattiin omaan pihaan, mutta parin tunnin kuluttua ei enään. Kerroin vakuutusyhtiölle puhelimessa että auto oli tullut juuri pesusta, ei ollut pakkasta enkä löytänyt sisältä kiveä jolla se olisi heitetty rikki. "Itsekseen varmaan on helähtänyt." Se kommentti maksoikin minulle liki pari sataa, koska virkailija sanoi ettei kuulosta ilkivallalta, omavastuu 150 egee. Korjaus menisi autovakuutuksesta: omavastuu 350 egee + bonusmenetykset = reilut viisi sataa. Kävin sitten vaidattamassa sen tuossa parin sadan metrin päässä ja maksoin omasta pussistani reilut kolmesataa euroa, siis melkein kaksi sataa enemmän kuin ilkivaltavakuutuksen omavastuu.

Maanantaina 6.2.2012 lääkäri totesi mun taudin oireettomuuden, remission, kestäneen jo yli vuoden. Jos tämä vuosi jatkaa samaa rataa, niin päivittäisen lääkemäärän laskemista aletaan harkitsemaan. Hetkinen? Mä luulin vuosi sitten olleeni vielä jotenkin sairas ja elelin varovaisesti. Enhän mä vieläkään tunnu jaksavan vanhaan malliin, ja silti vuosi on menty ilman näkyviä todisteita Wegenerin läsnäolosta. Hän kertasi faktat. Vuosi 2010 romahdutti fysiikan, eikä 2011 ole vielä palauttanut atlettisen vartaloni valtaisia lihaksia normaaleiksi. Taudin hoitoon syömäni mykofenolaatti on omanlaisensa solumyrkky, eikä kortisonikaan varsinaisesti paranna suorituksia.

Silti mä jäin ihmettelemään, miten heikko fiilis oli vuosi sitten vaikka mikään ei enää jäytänytkään sisuksia. Nykyäänhän mä olen ihan kunnossa, vaikka vieläkin tuntuu miehestä puuttuvan jotain - se viimeinen puristus.

Juttelin tästäkin asiasta Päivin kanssa tavatessamme Forumissa kahvikupposen äärellä. Oltiin varmaankiin kuin kaksi mummoa vertailemassa vaivoja, lääkitystä ja sairaalakokemuksiamme. Hän kertoi seminaarista (johon en siis mennyt), ihmisistä ja heidän tilanteestaan. Päivin mielestä minunkin pitäisi osallistua seuraavalla kerralla, on kuulemma ihmisiä jotka kuuluvat facebookin Wegener-ryhmään ja haluaisivat tavata. "Sä kun olet tuollainen tahtoihminen - päätit että juokset taudista huolimatta."

Kuulemma melkein puolet seminaariin osallistuneistakin oli jo tervehtymässä hyvää vauhtia. Ainakin itselleni oli silloin joskus rohkaisevaa saada kuulla jonkun omakohtaisia tarinoita, että tästä kurjuudesta voi parantuakin. Ehkäpä mä kehtaisin sitten kuitenkin mennä näyttäytymään.

Mutta ei se juoksemaan lähteminen ollut mitään tahtoihmisen päätös, että näin se sairaus voitetaan. Silkkaa tyhmymyyttä vain. En vain tajunnut sen aiheuttamaa vaaraa itselleni, ja koska olin juossut ennenkin niin lähdin taas vaikka keuhkoista meinasi veto loppuakin. "Minuahan ei pienet flunssat pidättele, ja mähän juoksen vaikka henki menisi, perkele."

Epäilen zumba-ohjaajan käyttäneen minua seksuaalisesti hyväkseen jo vuosikausia, vaikka hän ei olekaan etelä-amerikkalainen kuten viimeaikoina uutisissa olleet kolleegansa. Mielestäni hänelle kuitenkin pitäisi siitä hyvästä antaa mitali. Seuraavassa valvontakameran ottamassa videossa esiintyy epäilty henkilö, jos arvelette hänen käyttäneen teitäkin hyväkseen, soittakaa minulle niin tulen käymään kylässä - ja vedän teitä turpaan.

Tässä kohtaa oma elämänkertafilmini katkeaa ja palaan takaisin valoon. Marjo jatkaa meikkauspuuhiansa. Nousen notkuvin polvin seisomaan, pyyhkäisen pölyt olkapäiltäni ja otan askeleen kohti portaita.
"Mä lähden nyt töihin."