Tämä talo on tyhjempi nyt

Lauantai - toinen päivä Artun jälkeen (2.jA)
Heti herättyäni eilispäivän muisto iskee raskaasti: kaveria ei enää ole, mutta silti silmät hakeutuvat parvekkeen tuolelle etsimään nukkuvaa kissaa. Tajuan kyllä tilanteen, mutta kävelen vielä patiollekin tarkistamaan tuolit. Ne ovat myöskin tyhjät, lukuunottamatta karvoja jotka ovat tarttuneet pehmusteisiin.

Musiikki
Torstaina, viimeisenä iltana kun näin Artun kävelevän olohuoneessa, levy joka silloin soi oli Eva Cassidy "Live At Blues Alley". Kyseistä levyä promotessaan vuonna 1996 Evan jo kolme vuotta aiemmin leikattu syöpänsä palasi ja johti hänen kuolemaansa myöhemmin samana vuonna. Tuohon videoon http://www.youtube.com/ on liitetty hänen tarinansa.

Lauantai jatkuu
Me aloimme keräilemään Artun tavaroita yhteen kasaan, koska arvelimme niiden olevan vielä käyttökelpoisia jollekin toiselle. Hygieniasyistä Marjo heitti ruokailuvälineet roskikseen ja minä kävin kantamassa kissan wc:n ulos roska-astiaan. Sisälle palattuani katson ulos puutarhaan toiveikkaana näkemään oranssi-valkoisen sankarin istumassa oven ulkopuolella - jospa se olisikin ollut joku toinen kissa joka eilen löytyi. Vaan eipä ketään näy, eikä kuulu enään tassujen töminä portaissa.

Marjo on lähdössä kaverinsa kanssa päiväksi jonnekin höpö-höpö-puistoon, ja kehoittaa minua sillä aikaa käymään vaikka Kimmon luona vierailulla. Normaalisi en olisi viitsinyt edes moista voimanponnistusta harkita, mutta nyt se tuntuu varteenotettavalta vaihtoehdolta. Maailman paras paikka ei tunnu juuri nyt houkuttelevan jäämään yksin. Toisin oli Artun kanssa, kun rouva on ollut useamman viikkoreissun poissa, kotona oli silloin mukava olla ihan rauhassa.

Arttu tekemässä sitä, minkä osasi parhaiten.

Roskakorissa lojuva kissan ruokakuppi on niin lohduton näky, että joudun viemään puolikkaan pussin  ulos roska-astiaan. Mä olisin valmis käymään vaikka koko sairaalarumban uudelleen läpi, jos vain saisin kissamme takaisin. Edes päiväksi. Mitään sanottavaa ei varsinaisesti jäänyt, mutta paljon rapsuteltavaa, silittelyjä ja kehräyksiä kuulematta. Tai edes tunniksi.

Ennen lähtöä entiselle naapurillemme Kimmolle käyn eläinlääkäri / lemmikkitarvikekaupassa kysymässä voinko palauttaa pari päivää aiemmin ostamani Fortekor lääkkeet. "Voimme ottaa lääkkeet takaisin, mutta emme periaatteessa anna rahoja takaisin." Tavallaan odotettu vastaus, mutta ei sitä mitä halusin. "Periaatteessa en jätä niitä sitten teille." Nappasin rasian naisen kädestä ja lähdin ruokakauppaan. Hain sieltä tuliaspullaa ja vähän täydennystä kotiin. Mietin käynkö heittämässä tavarat himaan ennen kuin jatkan matkaa kohti Lauttasaarta. "En viitsi ettei Arttu herää ja kenties tule surulliseksi kun lähden saman tien... ai niin."

Mukavan jutustelun aikana huomaamme että meillä molemmilla on päivän eväänä makkaraa jotka tulemme grillaamaan Klaukkalaan. Sosiaalinen kanssakäyminen helpottaa tuskaa, vaikka huomaan rutinoituneiden ajatusten välhtävän päässäni: onko ruokaa kupissa, ovatko ovet auki, nukkuuko se tuossa, lääkeaika... Makkarat syömme puutarhassa, noin kymmenen metrin päässä kompostin ja raparpereiden välissä olevata alueesta, sinne olen molemmat "poikani" haudannut. Kimmon lähdettyä minulla on ikävä Artun lisäksi jo Marjoakin - nyt täytyy ryhdistäytyä, joku raja se tälläkin haikeudella pitää olla.

Sunnuntai (3.jA)
Soitin Hyvinkään eläinsuojeluyhdistykseen http://www.hyvinkaanesy.fi​/, koska he hoitavat Klaukkalan ja koko Nurmijärven löytökissat, ja tarjosin Artun perintöä heillle. Kantokoppaa, Jounin tekemää kiipeilyteline/mökkiä, kissanruokaa ja lääkkeitä. "Ai teille kelpaa myös ruokailuastiat ja vessa?" Itse asiassa heille kelpaa myyntiartikkeliksi melkein mikä vaan, koska varoja hankitaan pyörittämällä kirpputoria. Nämä tavarat luultavasti menisivät kuitenkin suoraan asukkaiden käyttöön tai kissalle kodin tarjoavan matkaan. Käyn kaivamassa vessan ja ruokakupit roskiksesta mukaan lastiin. Se ruokakuppi tuntui olevan minulle se vaikein esine heittää pois, mutta nyt olin iloinen että siitä olisi taas iloa ja hyötyä jollekin toiselle kissalle.

Perillä käymme katsomassa myös kissoja. Perinteisiä arkajalkoja osasinkin odottaa, mutta sieltä löytyi aivan upeita, ihmisiä pelkäämättömia ja seurallisia eläimiä. Linkkiä klikkaamalla voitte katsoa kissoja jotka etsivät kotia. Stara oli aivan upean kiiltävä musta pantteri joka kehräsi ja venytteli kun rapsuttelimme sitä kesken sen ruokalevon. Myös Sanni oli oikein sympaattinen tuttavuus ja vähän Vellun näköinen kaveri luuli olevansa koira - niin innokkaasti se halusi meidän huomiota. Ja sitten siellä oli vielä.... "Joo, se oli hieno ja entäs se...."

Kissojen silittäminen ja sylissä pitäminen oli hyvää terapiaa ja mielikin parani (ainakin hetkeksi). Olisi ollut niin helppo pelastaa edes pari niistä ja ottaa ne mukaamme, mutta Marjo muistutti että pysymme jo vuosikausia uhotussa periaatteessamme - ei enään lemmikkejä. Täältä löytyisi kuitenkin valmiiksi helppoja ja sosiaalisia kaverita kissaa halajaville, ei tarvitsisi läpikäydä pentujen pissa- ja kakkaleikkejä ja huonekalujen repimistä, eikä tarvitsisi arvuutella minkä luonteiseksi kissa kasvaisi.

Palattuamme kotiin huomaamme että Naapurin Anna-Kaisa ja Jokke olivat tuoneet ovellemme kukkalähetyksen ja kortin: "Kauniita unia Artulle."

Kuningas Arttu on kuollut

Arttu 1993-2011

Olin juonut ensimmäisen kuppini aamukahvia puutarhassa, ja lähdin hakemaan täydennystä, kun kiinnitin huomioni maassa oleviin karvatuppoihin. Niitä oli ihan liikaa ollakseen jostain hiirestä tai päästäisestä ja seassa oli myös tutun oranssejakin värejä. Käveltyäni keittiöön huomasin liian täyden ruokakupin, ja muistin etten ollut löytänyt kissaamme askettäin lääkkeiden syöttämistä varten.

Paha aavistus henkihieverissä makaavasta verisestä kissasta makaamassa jossain pusikossa pakotti minut etsimään. Astuin takaisin ulos ja kurkistin keittiön oven vieressä olevan ensimmäisen pensaan alle ja löysin Artun. Se makasi vasemmalla kyljellään ja oikean korvan takana oli ilmeisesti hampaan tekemä reikä josta oli vuotanut runsaasti verta, tuhrien niskan ja oikean korvan. Vaikka jo sisimmässäni tiesinkin Artun kuolleeksi, kokeilin tuntuuko pulssia. Ei tuntunut, kissa oli jo jäykistynyt kankeaksi, silti karva tuntui yhtä pehmeältä kuin ennenkin. Silittelin kyyneleet silmissä vanhaa kaveriani viimeisen kerran ja lähdin herättämään Marjon.

Arttu tuli taloon muistaakseni keväällä -94, silloin ei vain ollut facebookia eikä digikameroita, joten tapahtumat täytyy kaivaa oman hataran muistin kätköistä. Asuimme silloin Tampereella ja Marjon kaveri Vammalasta kertoi nuoresta kissasta joka oli kävellyt heidän pihaansa ja jäänyt taloksi. Koska se oli sisäsiisti ja selkeästi tottunut ihmisiin, sen omistajaa huhuiltiin viikon verran paikallislehden kautta. Ainut joka ilmaantui paikalle oli allerginen reaktio perheessä ja kissalle oli tulossa lähtö - tavalla tai toisella.

Vuotta aikaisemmin meidän oli pitänyt saada kaksi kissaa, mutta luovutuspäivän aamuna joku sen talon vieras oli aamu-unisena astunut sen toisen kissanpennun vahingossa kuoliaaksi. Saimme onneksi mukamme pentueen pienimmän ja surkeimman räähkän. Nyt päätimme ottaa omaksi tuon kodittoman Vammalasta Muksu-kissan kaveriksi.

Arttu Livingstone otaksun. (kuvattu 6.7.2011)

Artun piti kuolla jo 11.6.1994 kun se yllytti minua jahtaamaan itseään ympäri asuntomme. Sen piti käydä parvekkeen kaiteella kääntymässä ja ampaista taas matkaan, mutta tällä kertaa takatassut lipsahtivat kaiteelta. Näin kun kissa hävisi, ja ehdin juosta reunalle näkemään kieppuvan ilmalennon jälkeisen ensimmäisen pompun maasta. Me asuimme seitsämännessä kerroksessa ja juoksin sukkasillani portaat alas vain löytääkseni tyhjän nurmikon. Kissa oli ryöminyt pusikkoon josta  Marjo kuuli sen surkean naukumisen. Kannoimme sen ensiksi varovasti sisään ja sitten autoon ja eläinlääkärille.

Röntgenkuvista ei löytynyt luunmurtumia, mutta lääkäri pelkäsi virtsarakon rikkoutuneen ja sitä kautta aiheuttavan myrkytyskuoleman. 24 tuntia oli armonaikaa käydä kissan pissalla, eikä se käynyt. Aikarajan umpeudutta olimme ulko-ovella jo menossa kohti viimeistä piikkiä, kun Arttu raahautui vessaan tekemään odottamamme tarpeen. Hyvinkin lyhyen ajan sisällä se oli tuhlannut useamman yhdeksästä elämästään.

Uudenvuodenpäivänä 2008 Muksu kuoli munuaisten petettyä. Ensiksi se sai kohtauksen lattiallamme ja tärinänän lakattua sen tuskainen karjahdus teki selväksi että matka eläinlääkäriin oli pakollinen. Sain kuitenkin hyvästellä kissan joka oli valinnut minut ihmisekseen, silittelin ja juttelin sille kun nukutusaine alkoi tehdä tehtäväänsä.

Koirilla on omistajat, mutta kissoilla palvelijat ja ne itse valitsevat sen johon he mieltyvät - Muksu mieltyi hieman enemmän minuun ja Marjo oli Artun valinta. Muksu oli ollut supersosiaalinen kansan suosikki ja huomion kohde, kun taas Arttu syrjäänvetäytyvä ja äkkipikainen luonne. Vähän kuten heidän omistajansakin - siis palvelijat. Nyt kuitenkin estradi oli vapaa Artun hitaammalle esiinmarssille, mutta niin vain turha kiukuttelu oli vaihtunut sympaattiseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Charmantti herrasmies alkoi tulla pikkuhiljaa juttuun vähän kaikkien kanssa.

Arttu oli periaatteessa sisäkissa koko elämänsä ja kesäiset ulkoilut se suoritti valjaat päällä meidän valvovan silmän alla, kunnes tämän vuoden talvella aloin päästää sitä vapaasti pihalle - pakkanen huolehtisi nopeasta paluusta kotiin. Laskeskelin, että vanhuus tekee tehtävänsä ja halusin antaa sille rikkaamman elämän ennen kuin se kokisi tuskaisen virtsamyrkytyskuolema kuten "veljensä". Päivät lämpenivät ja retket pitenivät ja me pelkäsimme että se jää joku päivä auton alle. Kissa kuitenkin tuntui nauttivan olostaan, eikä sillä ollut aina hinku päästä pois pihapiiristä. Puutarhatuolien päällä näytti olevan mukava nukkua. Yöksi jätimme pation oven auki, jotta hän saisi tulla ja mennä mielensä mukaan.

Viimeiset kolme vuotta Arttu söi lääkkeitä kilpirauhasen ja munuasten vajaatoiminnan korjaamiseksi, silti se laihtui melkeinpä käveleväksi luurangoksi. Viimeiset aikansa, varsinkin viimeisen viikkonsa, se vaikutti voipuneelta ja nukkui paljon. Tuntui hetkittäin ettei kuulo eikä muistikaan enään ihan pelannut normaalisti. Viimeisenä keskiviikkoaamuna Marjo odotteli kissaa kotiin koko yön kestäneeltä retkeltä. Vasta klo 11:00 herra suvaitsi saapua, kävellen katsomatta puutarhassa istuvan rouvan ohi samalla kuitenkin kovaäänisesti selittäen myöhästymisen syytä. Syötyään ruokakiposta se nukkuikin koko päivän. Minusta tuntui että se oli hyvin tyytyväinen elämäänsä. Eläinlääkäri arvio joskus kauan sitten sen olevan puoli vuotta Muksua nuorempi, joten Arttu olisi täyttänyt 18 varmaankin ihan lähipäivinä.

Eipä tiennyt Arttu vielä 12.6. että tällä paikalla...

Mikä eläin sitten koitui sitten Artun kohtaloksi jää luultavasti arvailujen varaan, jos se olisi ollut viilipeto kuten kettu, niin kaipa raato olisi hävinnyt tai tullut edes osittain syödyksi. Oma arvaukseni on se suuri harmaa kissa, jonka itse kävin yhtenä yönä hätistämässä pois pelkissä boksereissa alkavan tappelun ääniin heränneenä. Tällä kertaa en herännyt, ja nyt minua kalvaa ajatus etten pystynyt suojelemaan pienintä ja heikointamme edes omassa pihapiirissä.

Vaikka viimeinen taisto oli julma ja verinen, en usko Artun pelänneen alkaessaan puolustaa reviiriään, sen voimat eivät vain enään olleet riittävät. Kuningas Arttu lähti täältä saappaat jalassa - eläköön kuningas Arttu.

Elämisen sietämätön keveys

Tämä on niin tätä. Ihminen joutuu väkisin heräämään jo kymmeneksi töihin ja pukemaan valkoisen kauluspaidan sekä vetämään tummat kulmahousut jalkaan. Kädetkin varmaan pitää pestä - just joo. Entäs sitten nää muut hiihtäjät täällä, nehän... nehän tervehtii kaikki minua. "Hei haloo tajuatteko kuinka raskasta on sanoa huomenta yli viisi kertaa?" Ilmeisesti ette kun jatkatte vain ja vielä hymyilette päälle - turha kieltää, minä näin. 

Alakerrassa myymälän puolella meininki menee jo henkilökohtaisuuksiin: "Moro Kekki!" -huudot raikuvat ja Lauri ja Joni heittävät mulle high fivejä, vai mitä lie jengitervehdyksiä - joka tapauksessa epäilyttävää toimintaa. Yritän paeta paikalta, mutta joudun ojasta allikkoon. Nailia tulee jo kädet levällään kohti ja halaa. "Kiva nähdä sinua." Onneksi Miika ja Valtsu eivät halaile, mutta Nita ja Jenny kuuluvat epäilyttävään riskiryhmään. Kyllähän te tiedätte kuinka kamalaa sellainen halailu on, vähintään syntiä ymmärrättekö. Jouni ymmärtäisi, mutta se on lomalla. Toivottavasti edes sataisi paljon, mutta ei siellähän on hieno auringonpaiste. 

Lounaalla Tero ja Mikko puhuvat milloin mistäkin asiasta, ja muidenkin osastojen tyypit ottavat osaa keskusteluun, hetkinen enhän mä edes tiedä niiden kaikkien nimiä. Us-ko-ma-ton-ta. Näitä tyyppejä pitää jatkossa varoa, ettei vaan joudu ryhmään mukaan ja syntyy  sosiaalisia kon... kontak... kontaksteja tai jotain muuta iljettävää. 


Entäs ne mun asiakkaat sitten? Onneksi osa ymmärtää jurottaa koko ajan, mutta jotkut suorastaan ilahtuvat kun näytän mitä hyötyä on valita joku parempi laite, osa jopa haluaa puristaa kättäni (iik bakteereja) kaupanteon jälkeen. "No mutta kai sä tajuut että se maksaa enemmän?" Juu ei niitä haittaa, vaan aikovat tulla jopa uudestaan. Tavaratalon päälikkökin pysähtyy hetkeksi kohdallani, "Kunka voit, miten menee?" ja sitä rataa. "Joo, eihän tässä mitään." Huomaan että pakollinen neljä tuntia on kulunut ja pääsen kotiin tästä murheen laaksosta. Kello on kuitenkin jo 14:05 ja päivä on pilalla, mitään hyödyllistä en kuitenkaan enään ehdi tekemään.

Suurinpiirtein tällainen se sitten on.

Parkkipaikalla odottaa viikko sitten ostettu musta, meille uusi auto. Golf sai kenkää, mutta voi sitä nykyisen velan määrää. Tuskainen kuumuus kuitenkin häviää ilmastoinnilla ja radio osaa itse laskea volyymiä liikennevaloissa. 185 turboleonvoimaa sinkauttaa kotteron vaikka stratosfääriin jos sinne saakka tulisi kiire, eikä kaasuakaan tarvitsisi itse painaa, kun voi laittaa säätimen päälle. Mutta ohjata pitää itse, ja se on ihan tyypillistä leväperäistä suunnittelua, koska olisin halunnut ottaa nokoset moottoritiellä. 

Tämänkin kurjuuden eteen joudumme istumaan minun syntymäpäivän autossa; omassa ja koeajettavissa. Tokihan viikonloppuna oli kakkua ja vieraita, mutta ei mennä ikäviin yksityiskohtiin.  Kun Seat sitten lopulta tuli pihaamme niin Marjolla kastui välittömästi pikkuhousut, eikä siinä sitten riittänyt enään pelkkä pyykkäysreissu - ehei, vaan tilanne kannattaisi kuulemma käyttää nopeasti hyväksi (vaikka tv:tä tulisi säätiedoitus), ja kohta minulle tuli hiki ja kävi kovasti hengästyttämään. Siis voitteko kuvitella. Hei seis! Nyt lopettatte sen kuvittelun, tää on ihan hanurista kirjottaa kaiken maailman pervoille tällaisia blogeja.

Marjo haluaisi siitä tällaisen

Saavun kotiin ja avaan ulko-oven, vaimo on käynyt kaupassa, siivonnut, käynyt kampaajalla ja  laittanut ruokaa. "Voi ei! Taas pihviä ja punaviintä." Toki muistan ettei elämässäni ole sairauden myötä enään mitään iloa ja joudun juomaan maitoa. Rasvatonta. Koeta siinä sitten saada kiva bukee ja arvailla vuosikertaa. Anna mun kaikki kestää, mutta kun ei (tai siis kyllä), hän on päättänyt "hemmotella" miestään uudella frisyyrillä ja muulla pikkutuhmalla, ja kohta taas ollaan makuuhuoneessa. "Nainen etkö ymmärrä että minulla raskas päivä takana ja huomenna joudun taas heräämään aikaisin?" Ei ymmärtänyt ja taas mä hengästyin.

Te varmaan ymmärrätte, ettei ole mukavaa tällainen touhu.

Jotain hyvää kuitenkin tässä elämässä, lämpöpumppudiileri aikoi palata myöhemmin asiaan viilennysyksikön asentamisen tiimoilta, mutta miehestä ei ole kuulunut muutamista sähköposteista huolimatta mitään. Jos kesäksi saatiin lämmitys, niin ehkäpä viilennys jouluksi. No eipähän tule helteellä vilustuttua. Keep up that good work man.

Minä haluasin siitä tällaisen.

Auton nokalta ei sitten löytynytkään lohkolämmitintä, vaan aikaisempi omistaja (joku turkulainen) on sniiduillut ja kuitenkin ryypännyt nekin rahat. 

Viidessä pakkasasteessa espanjan ihmeen keskuslukko kuitenkin jumittaa eikä ovet suostu avautumaan. Mitä väliä kun konekaan ei käynnistyisi niin arktisissa olosuhteissa. Säästyypähän kalliit talvirenkaat, tai tässä tapauksessa halvat. Tuli talvi halla, ja liirum laarum paska Barum.

Running Up That Hill

Tiistaina 5.7.

Hikisen nihkeänä iltapäivänä olen juurikin palannut töistä kotiin, mutta jotenkin olo tuntuu tavallisesta poikkeavalta; minun on nyt pakko päästä juoksemaan. Suunnon sykemittarista on taas vaihteeksi paristo loppu (mistäköhän niitä saisi lisää?). "No jos syke loppuu kesken matkan niin enköhän huomaa sen ilman mittariakin." Vedän kaapista ensimmäiset käteen sattuvat sporttiset rievut päälleni, harmaat korissordet, valkoisen futispaidan ja siniset höyhenenkevyet Adidakset jalkaan. Nyt ei ole niin nökön nuukaa, koska olen ollut liki viikon äijäporukalla Artun kanssa kaksin himassa. Marjo on ollut Lapin reisulla sukulaisissa sukkuloimaissa, mutta palaa huomenna kotiin, mutta vielä aion ehtiä vielä jotenkin järjestämään syntyneen kaaoksen. Vaan eipä Rocky:kaan vaatteilla koreillut kun treenasi.

En juoksekaan normaalia kympin lenkkiäni jossa sahataan ekaa (ja vikaa) kolmen kilometrin pätkää edestakaisin ennen kuin pääsen itse kierrokselle, vaan kierrän kylän takaa peltojen ja metsien välistä Klaukkalan kylän toiselle puolelle. Klaukkalantieltä käännyn Shellin kohdalla Metsäkyläntielle, ohitan Ducati-liikkeen ja aloitan nousun ylämäkeen. Lantio eteen, ryhti suoraksi, lyhyempi askel ja kädet korostetusti heiluttamaan tahtia ja tunnen kuinka voima välittyy selän lihaksista saakka tiehen. Pari kilometriä on jo takana ja juoksu tuntuu hyvältä ja pääkin toimii harkitummin kuin aikaisemmin, ilmeisesti 14 kilometriä, mikä tulee olemaan kokonaismatka, herättää tervettä pelkoa välttää ylimääräinen hötkyily.

Kolmessa ja puolessa kilometrissä huomaan taas olevani jonkinlaisessa vuoristoradassa ja pudotan nousussa kämmenet lantion korkeudelle ja ojennan sormet suoriksi. Kyynerpään kulma loivenee ja heiluvan massan vipuvarsi pitenee, joten saan käsistä lisää voimaa. I still got it. Käännös vasempaan pois Metsäkylätieltä tapahtuu 5,4:n kilsan kohdalla, ja nyt pitää aloittaa henkisten voimavarojen käyttö. Tähän mennessä olen mielessäni soittanut hysteerisiä trance&techno biisejä (no iPod for me thank's), mutta tästä eteenpäin rynnistän päässäni voittajana maaliin Lontoon ja New Yorkin maratoneilla - hurjalla loppukirilla ja jumputtavan taustamusiikin saattelemana. Taasko joku hemmetin mäki painaa päälle?

Käännös seuraavassa risteyksessä kohti Klaukkalaa tapahtuu 6,8:n kilometrin kohdalla. Siihen päästäkseni on minun pitänyt nousta pitkää ja sopivan inhottavaa ylämäkeä, eikä juoksuasento meinaa enään pysyä kasassa. Lantio, selkä, jalat ja kädet vaativat aktiivista paimentamista. Huomaan ettei palautuminen tasamaalla meinaa tapahdu mitenkään nopeasti ja kohta taas kivutaan joku töppäre ylös. Nyt alkavat vasen polvi ja oikea lonkkanivel vittuuntumaan tähän typerään jolkotteluun. "Jos vähän muuttaisin yläkropan painopistettä enemmän taakse, niin helpottaisikohan..." Hätkähdän ajatuksistani koirien vihaiseen haukkumiseen. Tässä puutavaraliikkeen kohdalla on susikoiria aidan takana ja ne aina kuulostavat siltä että haluaisivat käydä kurkkuuni kiinni.

7,7 km takana ja eteeni avautuu pitkä alamäki ja sen jälkeen yhtä pitkä ylämäki - ei ylämäki jatkuu vielä mutkana takana. Vaikka alamäkijuoksu on "palauttavaa" rasittaa se inhottavasti etureisiä ja pohkeita, nyt siis sattuu kroppaan jokaisella alustan muodoilla ja kallistuksilla. Keskityn ryhtiin sitten siinä saamarin ylämäessä ja harkitsen samalla muuttoa Hollantiin tai Pohjanmaalle.

Nyt saattuu miestä jo sisällekin. "Ethän sinä mikään terve ole. Sinulla raskas lääkitys nyt koko ajan päällä ja vaikea sairausaika takana." Muistelen viime torstaista puhelinsoittoa Meilahdesta samalla kun raskaasti huohottaen, enkä niin kovin lennokkaalla askeleella enään edeten, ohitan Klaukkalan taajamakyltin. Tunti ja kaksi minuuttia on kulunut 8,8 kilometriin ja tässä kohtaa tilaisin mielelläni taksin, mutta eihän mulla ole kännykkää, juomapullosta nyt puhumattakaan. Tiedän että jos nyt annan periksi ja otan yhdenkin kävelyaskeleen, saan kävellä loppumatkan kotiin. Jatkan nousemista vielä pari sataa metriä ennen kuin tie kääntyy alas kohti Haikalan ghettoa.

Heinäkuuksi lääkäri laski kortisonin, joka on toinen meidän jengin "avainlääkeistä", määrän 12,5 mg:stä 10:een. Muistelen että Wegener-taistelutoverini Päivi http://sairastuinvaskuliittiin.blogspot.com/ lähetti taannoin viestiä aiheesta:

Prednisolon tms kortisoni

Moi Janne! 

Aattelin kertoa tämmöisen tiedon, jonka opin just amerikkalaiselta wegeihmiseltä. Monelle tulee kovat nivelkivut, kun Prednisolonia tms kortisonia lasketaan alle 20 mg:aan. Nivelkivut ovat siis vierotusoireita. Suomalaiset lääkärit eivät ilmeisesti varoita niistä ollenkaan. 

Lisäksi kun kortisonin määrä laskee about alle 5 mg:aan, USAssa tarkistetaan tuottaako oma keho enää ollenkaan kortisonia. Joskus oman kortisonin tuottaminen alkaa vasta parin kuukauden päästä, ja koska kortisoni vaikuttaa mielialaan, tuo väliaika kuluu masentuneena. Kortisonin laskeminen on siis haasteellista, vaikka mielettömän hienoa sinänsä. Aattelin keroa sullekin, koska ainakin mun lääkärit ovat jättäneet kertomatta kaikki kortisonin haitat.
Terv. Päivi

Eipä varoittanut ei, ja nyt sattuu niveliin niin saatanasti - ihan joka ikiseen. Joku perkeleen mäkikin on kasattu tänne ihmisten asuinalueelle ja vieläpä keskelle tietä. Kymmenen ja puoli kilsaa on nyt matkaa takana, ja jos ei vielä masenna niin elokuussa sitten viimeistään, silloin Prednisolonia syödään enään 7,5 mg/vrk. Mä voisin vetää just nyt purkillisen, koska niistä napeista saa levottomat jalat. Jaa mutta, eihän nämä jalat ole lepoa nähneet pitkään aikaan, siispä lisätään homman haastavuutta. 11:sta kilsassa nimittäin alkaa erittäin jyrkkä nousu Haikalasta ylös ihmisten ilmoille Klaukkalantielle ja hikiset sortsin lahkeet tarttuvat poviin kiinni ja meinaavat vetää housut joka askeleella mukanaan jalasta. Mulla on niin väärä varustus.

Minä lyhennän askeleeni lyhyeksi töpöttelyksi ja etenemistäni voi juuri ja juuri sanoa juoksemiseksi. Ensimmäisen tyrmäävän sadan metrin jälkeen mäki loivenee "normaali" jyrkkyyteen, eikä liki puolen kilometrin matkalla ole mitään helpotusta. Sähkökaapin "Come on Boyz" graffiti saa kuitenkin vanhan ja väsyneen miehen hymyilemään. Ylihuomenna (7.7.) syntyy Kekkilään neloset ja vaimo synnyttänee omansa muutaman vuoden kulutta. Siis syntymäpäivä pöljät, iän saatte arvata. Sadan metrin alamäen ja alikulkutunnelin jälkeen jatkan tuskaista nousua vielä pari sataa metriä Teboilille. Irvistys tuntuu jo jähmettyneen naamalle ja henkeen pistää kuin Moralla.

Teini-iässä jäi Ivalon elokuvateatteri Aslakissa (Inarissa vittu ollut mitään sellaisia ylellisyyksiä) pyörinyt leffa nimeltä Streets of Fire ( Diane Lane, Michael Paré) mieleeni kummittelemaan - poika löytää tytön ja yhdessä he pyrkivät kohti auringonlaskua, ja sitä rataa. Mä tiesin haluavani jonnekin kauas pois sieltä ja löytää sen tytön sitten, ja tämä leffa jotenkin sytytti sen ajatuksen lopullisesti palamaan sieluuni. Kävikin niin että tyttö löytyi sieltä ja hänen kanssaan karistimme pohjoisen tomut jaloistamme ja suuntasimme kohti aurinkoa. 

Sama tyttö osti tuon leffan sittemmin VHS-kasettina syntymäpäivälahjaksi about 25-vuotisbileisiin. Toisella katselulla itse elokuva olikin aika paska, mutta tuo biisi sykähdytti edelleen. Alun ylidramaattinen kaikubasso ja tuskainen naisvokaali kasvaa uusilla elementeillä pitkin kappaletta, päätyen hurjaksi instumenttien ja kuoron äänimyrskyksi. Itse jaksoin katsoa leffan muutaman kerran aina päivää ennen synttäreitä, kunnes hävitin videonauhurit naurettavan vanhanaikaisina keksintöinä taloudestamme noin viitisen vuotta sitten. Ehkäpä ihan hyvä etten ole nähnyt rainaa sen koomin. Tonight is what it means to be young, ja mä hoipertelen kuin ankka apteekin kohdalla. 12,4 km mittarissa. Liikennevalot näyttävät punaista, mutta millään ei ole enään mitään väliä. "Ajakaa saatana vaikka päälle, mutta minä en pysähdy!"

Citymarketin kohdalla ei ole kotiin enään kilometriäkään, pitää vain selvittää suhteellisen jyrkkä alamäki ja piinaavan pitkä tymäkästi jyrkkenevä loppu kotiin. "Nämä sinun vasta-ainearvot ovat nyt 4,2, kun ne pahimmilaan ovat olleet kuluneen vuoden aikana 26,2. Laboratorion raja-arvo "terveelle", heikoksi saadulle Wegenerille on 4,0. Eli lääkkeet ovat tainnuttaneet sen todella rauhalliseksi." Kertoi lääkärini puhelussaan edellisenä torstaina. JESH! Mä olen kotona ajassa 1'44"10 ja mittariin kertyi 13,9 km, ja siis vain 0,2 yksikköä sairas. Kädet ilmaan.

Vähän kuuma, keskikokoisissa häissä

Meikussa
Kuulin lääkärini sanovan minulle: "Sinulla voi olla munuaisvaurio ja pahimmassa tapauksessa wegenerin lääkitys pitää lopettaa etteivät ne vaurioidu lisää. Sitten on suuri mahdollisuus että tauti puhkeaa uudelleen kun odotetaan munuaisten paranemista. Nämä arvot..." Sinä vaihessa alkoi korvissa suhista, kylmä hiki puski otsalle ja silmissäni ehti vilistä filminä koko sairausaika, kun hän tutki tietoja ruudultaan.

Juhlavat vieraat: Riikka, Merja, Kumpula ja Katri

Aikaisemmin tapahtunut
Serkkuni Merja, sekä Katri ja Riikka ja tällä kertaa myös herra Kumpula rantautuivat tiistaina kukonlaulun aikaan Klaukkalaan, he olivat ajaneet kellon ympäri ja varhaisaamiaisen jälkeen pienet nokoset olivat enemmän kuin paikallaan.

Päiväksi lähdimme Jumboon hoitamaan viikonloppuna tulevan hääjuhlan edustusvarustuksen kuntoon. Naispuolisilla jäsenillä homma oli pientä viilausta vaille valmis, mutta herrat joutuivat ostamaan koko riikinkukkovarustuksen.

Omaa asukokonaisuutta kokosi kasaan selkeästi asioista perillä oleva naismyyjä, jonka vahva venäläinen korostus hieman vaikeutti minun ymmärtämistäni hänen sanomisiinsa. Eipä hänkään aina ollut ihan kärryillä mitä minä halusin sanoa: "Ei tarvitse avata rintataskua." "Et tarvitse taskuja." "En" Raps, raps ja hän leikkasi taskujn neuleet kuitenkin auki. "Saat liinan kaupanpäälle nyt kun tasku on avattu.""No niin kai se sitten?" Lopputulos kuitenkin kaikesta huolimatta istui päälläni paremmin kuin omat vanhat kaapissa roikkuvat kyhäelmät. Luisa otti läpsystä vieraat haltuun samalla kuin me Marjon kanssa poistuimme kohti muita hommia. Minä menin suorittamaan kunnon veronmaksajan velvollisuutta työmaalle.

Keskiviikkona jätin väliin lähes jokavuotiseksi muodostuneen retken tyttöjen kanssa Linnanmäelle, olihan heillä nyt isä ja äiti matkassa ja minun agendassa oli nelituntinen häppeninki työyhteisössä. Porukka palasi huvipuistosta kämpille punaisena kuin keitetyt ravut, aurinko oli värjännyt helteeseen tottumattomat seikkailijat.

Takaisin alkujuontoon
Torstaina pistäydyin sitten lääkärin juttusilla ja kerroin että olin meinannut pyörtyä yhtenä päivänä. "Kuuma oli, enkä ollut juonut juurikaan sinä päivänä" (siis vettä rakkaat urpåt). "Sinulla voi olla munuaisvaurio ja..." jne. Loppupeleissä ei siinä kohtaa ainakaan vielä näkynyt mitään valtavan hälyttävää sisuskalujen oloa mittaavissa luvuissa, mutta ohje oli juoda tasaisesti pitkin päivää. "Niin käytkö vielä lenkillä?" "No ei se ole mennyt ihan putkeen viime aikoina." Liikunta tekisi kuulemma hyvää taudin kanssa, toisin kun viime vuonna jolloin jouduin oikein ruinaamaan heiltä lupaa juosta. Vettä ja leipää...eiku liikuntaa, näillä eväillä liikenteeseen. Samaan aikaan äMMät & Kumpulat olivat hakemassa Tallinnasta viime hetken täydennyksiä häitä varten.

Perjantaina kävimme porukalla pistämässä hääjuhlapaikan pydeen, siinä sitä pikku puuhaa riitti kaikille pitkälle yöhön. Huomenna vedettäisiin ykköset päälle ja suunnistettiin kirkkoon, paikkaan jonne menoa olin vältellyt onnistuneesti jo ainakin kymmenen vuotta? Tätä nuolta en kuitenkaan pystynyt väistämään, ja sinne joutuisin muiden mukana helvetin kuumana päivänä uusi musta puku päällä.

Kaaso varmistaa Luisan ja Mikan selustan.

The Show, The Show 11.6.2011

Kumpulan kanssa jäätiin sitten muista jälkeen, kun pysähdyimme kirkon eteiseen säätämään viime hetken virityksiä Luisan kanssa/käskystä. Kun viimein kaikki kolisevat tavaratkin olivat saatu kiinnitettyä hääauton takapuskuriin, kävelimme vesipullot kädessä kirkon käytävän läpi paikoillemme, minä eturiviin ja Kumpula taakseni, jengi varmaan luuli että olimme krapulan takia "myöhässä". Heitin takin pois päältäni, otin pullosta hörpyn ja huomasin että veljenikin hikoi myös, luultavasti kuumuudesta. Ehdin tarjota kuitenkin bestmanille huikan kun show alkoikin ja morsian käveli sisään. Siinä sitten seisoin paitahihasillani ja selkä märkänä (ihan oikeasti). Itse höpinät olivat sitä itteänsä, ja jossain kohtaa kun ainakin pappi rukoili (taas), niin juomapullon korkki lipsahti sormistani ja alkoi pomppia jaloissani. Sen sijaan että se olisi pysähtynyt kenkäni alle kun tallasin sen päälle, lähtikin se kuin nato-ohjus ja kimpoili ympäri alttaria. "No hups." Tästä hyvästä palan helvetissä, joten eipä sitä kannata tässä elämässä sen enempää surra, vahinkohan se oli.

Miniät piirittivät appiukkonsa, Ristoa jännitti.

Minä, Kumpula ja Marjo lähdimme etuautona juhlapaikalle, jotta saisimme kaiken tikkiin ennen kuin juhlaväen bussikuljetus kaartaisi pihaan. Kumpulan kanssa vedimme juurikin lippua salkoon kun linjuri sitten kaarsikin pihaan. "Mitä pirua?" Bussi ilmeisesti pääsee Helsingissä ajamaan nopeampia reittejä kun me henkilöautolla, siksipä minut yllätettiin tänään jo toisen kerran häävieraiden edessä paitahihasillani. Eihän siinä isompia päässyt tapahtumaan, rotsi niskaan, irmat riviin tervetuliasdrinkkitarjottimen kanssa ja seurakunta skoolaamaan. Siitähän se lähti vääjäämättömästi kohti maailmanlopun meininkiä: ruokaa, juomaa, puheita, hyvää seuraa, joku bändi ja siis niin kaikkien odottama dj - eli mä.

Seuraavana aamupäivä kului puutarhassa loikollen ja meillä yöpyneiden vieraiden lähtöselvitystä seuraten. Risto oli vaimoineen jo aikaisin poistunut keskustan hotellistaan ja noussut junaan, näinpä heitä kuitenkin eilisissä juhlissa, joten meidän hyvät välit (reilut 1000 km) pysyvät ennallaan.

Maanantaina olikin sodoma ja gomorra ihan lasten leikkiä, kun edustamani firma avasi pienehkön televisiokaupan Vantaan Tammistoon tukkien liikenteen koko päiväksi. Avajaispäivänä säästettiin parkkitilaa ja me kaikki tulimme töihin taksilla, firman piikkiin. Itse jouduin hyppäämään pirssistä ulos liikennevaloissa ja kävelemään perille n. 400 metrin asiakasjonon ohitse. Tunsin ihmisten epäilevät katseet niskassani suunnatessani henkilökunnan sisäänkäynnille. "Perkele, aikookohan tuo juippi etuilla."

Samana päivänä myöskin anoppi saapui parin viikon pikavisiitille - mahtavaa.

Sairaan keho ei tervettä päivää näe
Päivänä eräänä lähdin sitten toteuttamaan lääkärin määräystä. Alla oli itsesäälissä rypemisen hetki, kun olin tuntenut oloni niiiiiiiin hyödyttömäksi pitkin viikkoa ruuhkaisessa myymälässä. Hirveällä kiukunpuuskalla lähdin sitten juoksemaan, ja muistan kyllä ajatelleeni että alkuun vedän hiljaa ja pyrin juoksemaan niin pitkään kuin mahdollista. En kuitenkaan mahtanut keholleni mitään, vaan jouduin palaamaan kävellen kotiin. Lenkkareihin en ole sen koomin koskenut, eikä kipinä oikein meinaa enään syttyä. Tästäkö alkaa alamäki, ruumiin rappio ja henkinen tylsämielipuolisuus

Kovaa vauhtia paikallaan istuen
Marjatan ja Marjon ollessa kolmen päivän vierailulla Ruotsissa, minä kannoin kuppipenkin tv:n eteen ja aloin tahkoamaan rataa ympäri. 1000 km:n kilpailu vei reilun kuusi ja puoli tuntia ratin takana. En nyt sentään yhdellä istumalla sitä sipaissut, vaan pistin pelin pauselle kun kävin töissä, syömässä tai nukkumassa. Kolme vuorokautta pleikkari hyrisi. Juhannuksena neljän tunnin veto meni yhden yön nukkumisella, joten seuraavan yhdeksän tunnin kisan jälkeen on jäljellä vielä kaksi 24:n tunnin koitosta. Jos en apuja saa, niin tällä tahdilla yhdessä vuorokauden kisassa pitää pleikkarin huutaa liki pari viikkoa putkeen, mutta sittenhän ne olisi kaikki ajettu pois.

Kyllä lähtee
Havahduimme Marjon kanssa yksi yö ulkoa kuuluvaan kissojen sähinään ja tappelun ääniin. Molemmat loikkasimme sängystä ylös ja syöksyimme kohti ulko-ovea, koska Arttu oli pihalla. Joku harmaa kissa lähti tonttia kiertävän pensasaidan juuresta helvetin kovaa karkuun, kun loikkasin kung-fu tyylillä valtaisan huudon saattelemana sitä kohti - ihan pelkissä boksereissa muuten. Onneksi kaikki naapurit olivat jo nukkumassa, tai sitten ne heräsivät ja kurkkivat verhojensa takaa häiriön aiheuttajaa. Arska oli saanut huulensa haavan ja sotki Marjon lakanan vereen, mutta se oli ihan ok - kissahan oli tehnyt velvollisuutensa ja pitänyt tunkeiljan pois omalta pihalta.

Vaara ohi
Maanantaina 27.6. tuli soitto ja lääkäri kertoi että munuaisten arvot ovat viimeisimmissä labranäytteissä normaaleja, joten ne eivät sittenkään bragaa heti huomenna. Hän määräsi kuitenkin kaliumia korjaamaan kortisonin aiheuttamaa kehon kuivumista, joka kuumuuden kiihdyttämänä vei silloin melkein tajuni töissä. Yksi pilleripurkki lisää ei tässä konkurssissa kai enään tunnu missään, kunhan vain muistaa nappailla ne oikeaan aikaan oikeassa järjestyksessä. Mutta jos munuaisarvot ovat normaalit, niin voisiko vetää kunnon kännit? Lentäisinköhän vastaanotolta pihalle jos ehdottaisin sitä Meilahdessa?

Toukokuu

Keskiviikko 4.5.

Aamulla herättyäni kävin heittämässä vettä autotallissa uudelle lattialle, eihän se mitenkään suora tai tasainen ollut, mutta kyllä kai siihen uuden vesisäiliön uskaltaisi roudata. Sumutinpullon tajusin täysin turhaksi kapistukseksi, joten heittelin ämpäristä reilumpia vesiroiskeita ympäriinsä ennen töihin lähtöä. Sieltä palattuani näin että lattia on kuiva liian monesta kohtaan, joten paiskoin H2O:ta isolla kädellä pitkin seiniä, itse asiassa kaadoin sitä niin paljon kuin sitä vain pysyi huoneessa lainehtimatta muualle autotalliin. Matalampiin kohtiin jäi ainakin sentin vesikerros seuraaviksi päiviksi, eipähän halkeilisi ainakaan kosteuden puutteesta.

Seuraavana päivänä piti turvautua pariin pain killeriin duunin jälkeen, neljässä päivässä olin vetänyt itseni piippuun ja oli tullut maksun aika. Tästä eteenpäin hidastaisin tietoisesti askelten tahtia ja lopettaisin ylimääräisen kimpoilun työpaikalla. Niin varmaan.

Lopputulos on parempi kuin entinen.

Helvetinkoneasentajatkin oleilivat tontilamme muutaman päivän ja lopputulema oli että lämmin vesi palasi hanoihin ja pattereihin. Olisi enään huoneiston viilennysyksikköä, siis ilmastointia vaille valmista tämän urakan kanssa. Sitä sitten odottelemaan, koska kesä tekee tuloaan; rouva tonkii puutarhaansa, Markku on tullut moottoripyörällä kyläilemään ja minä pystyin tuomaan pyykit ulos auringon-paisteeseen kuivumaan. Se olikin temppu joka sai Marjon pikkuhousut kastumaan välittömästi, ne nimittäin tipahtivat johonkin hemmetin lintujen juoma-altaaseen, jossa ei kylläkään tirpat hillu koska meidän Arttu juo siitä.

Seuraavalla viikolla oli maratonryhmän kauden viimeinen treeni ja siellä oli ohjelmassa "leikkimielinen" sukkulaviesti, n. 80 metrin pätkä osui jokaiselle neljä kertaa juostavaksi. Minä sain vastustajakseni kurssin vetäjän, vuoden 2009 MM-kisojen hopea- ja pronssimitalistin 1500 ja 800 metrin matkoilta.
nurmijarvenuutiset.fi/juha-menna-juoksi-kaksi-mitalia-veteraanien-mm-kisoissa

Parin vedon jälkeen kaikki alkoivat olla jo enemmän ja vähemmän puhki, mutta kun kädet läpsähtivät yhteen jokainen runttasi kaikella sillä voimalla mitä ikinä oli tarjolla. Ja minä myös - mä suorastaan lensin, olin nopein koko porukasta. Vaikka vähän epäilen että Juha antoi tahallaan minun voittaa, oli kuitenkin hienoa leijua ainakin hetken aikaa. Viestin jälkeen lähdettiin hölkkäämään pururataa ympäri ja siinä sitten wegenerin vaikutukset tulivat parhaiten/pahiten esiin. Aloitin jonon keulilla, mutta en pystynyt juurikaan kävelyvauhtia kovempaan vauhtiin, elimistö ei pystynyt palautumaan viestistä vaan jatkuva "maitohappoefekti" tuntui jylläävän jaloissa. Tietenkään jos keuhkot eivät pysty kuljettamaan riittävästi happea lihaksille, niin hapoillehan ne menee. Tultiin sitten Tuomon kanssa viimeisinä perille.

Mika kiipeää mustissaan oikealla ennen saunaa

Veljeni Mikan polttareissa huomasin olevani tilanteessa, jossa mielestäni kiteytyy aika monta kliseistä suomalaista miesenergiaan liittyvää asiaa yhdellä kertaa: ryhmä alastomia humalaisia miehiä huutamassa Suomen MM-jääkiekko-ottelulle. Juhlapaikan saunassa oli nähkääs tv, enkä ihan heti keksi minkä maalainen kaveri olisi edes uskaltanut yrittää tulla mukaan vaikka olisi kutsuttu. Ehkäpä joku venäläinen, mutta kun niitä vastaan juurikin pelattiin ja ruotsalaisethan ovat saaneet ikuisen porttikiellon tällaisiin kekkereihin. Aioin fiilistellä koko pelin löylyissä, mutta jo ensimmäinen erä meinasi viedä tajun kankaalle, joten loppupelin huusin sitten vaatteet päällä muiden kanssa ruokailutilan puolella.

Arttu sai laastarin jalkaansa

Arttu kävi eläinlääkärin kontrollikokeessa tarkistuttamassa nostetun lääkemäärän vaikutuksen kilpirauhasen toimintaan. Kuukausi takaperin lääkärin mittari oli painunut pohjaan (max 120), kun nyt pysähtyi 78:aan. Normaaliarvo taisi olla 65, mutta koska herra oli joutunut aamun paastomaan enkä ollut antanut lääkettäkään liki vuorokauteen, tippuisivat luvut liki normaaliin. Munuasarvotkin olivat zonella, joten näillä lääkemäärillä kissa hiippaileekin seuraavan puoli vuotta.




Pistetään tähän väliin treenausmusaa, koska kohta hiki lentää.

Mä olen lenkillä, olen ollut jo puoli tuntia ja hiki virtaa kuin vanhoina hyvinä aikoina. Askel on kepeä, maisemakin vaihtuu ja puuskuttaminen tuntuu hyvältä pitkästä aikaa. Olen onneni kukkuloilla ja kiristän tahtia ja alan huohottamaan. Marjokin huohottaa kun aloitan loppukirin, nyt nyt nyt... Hetkinen, muistiinpanoista on tainnut jäädä sivu välistä ja hypättiin vähän asioiden edelle. Se juoksu nimittäin loppui 35:ssä minuutissa kuin seinään. Jalat saivat tarpeekseen, eivätkä suostuneet juoksemaan ilman ikävää kankeuden tunnetta yli sataa metriä, lopulta eivät enään metriäkään. Vitux mänt, vaikka kaikki palikat tuntuivat olevan kohdallaan. Kylläpä otti pattiin, ja muijakin varmaan näytteli.

Toukokuun alkaa vedellä viimeisiään, enkä kuitenkaan käynyt juoksemassa Töölönlahtea ympäri. Marjo kävi neljän päivän työmatkalla Tsekeissä. Miten niin te ihmettelette, ja niin minäkin tätä nykyajan koulumeininkiä, missä on se ylenpalttinen asioiden jankkaaminen ja ulkomuistista opettelu. Kaiken maailman kansainvälistymistä ja ihmissuhdetaitoja englanniksi puhuen. Pyh, pih ja pah, ei perus suomalainen moista hapatusta ymmärrä, pääasia että asioihin tulee muutos heti ja mielellään ilman ulkopaikkakuntalaisia. Tuon reissun ajan rattipenkki muuten sitten majaili keskellä alakerran olohuonetta ja palkintoautojen kokoelma garagessa karttui.

Piti minun kerran tulla kolmen tunnin jälkeen duunista kesken pois kun tavaratalopäälikkö ei ollut ihan varma pysynkö useista tauosta huolimatta pyörtymättä pystyssä, en ollut kyllä minäkään. Helteet olivat saapuneet ja kravatti kaulassa ei hirveästi auttanut tukalaa oloa. Yritin kyllä hakeutua ilmastointiputken alle, mutta asiakkaat tulivat kyselemään milloin mitäkin, tai sitten tuli jotain muuta puuhaa. Paskat minä sen putken alla kerennyt paljoa seisoskelemaan, tukka ehkä oli putkella kun kaahasin talossa ympäriinsä.

Yksi toinen päivä näkökenttääni ilmestyi laajeneva kaleidoskooppimainen kuvionti, samanlainen joka enteilee migreenikohtausta. Siinä vaiheessa kun en enään oikein selvää ihmisten kasvoista, saatikka tietokoneen näytöstä ja jonkun dvd-elokuvan hinta näytti olevan 178 miljoonaa, lähdin hapuilemaan kohti taukotiloja. "Sä lähdet sitten nyt kotiin" oli tuomio, mutta vartin istuskelun jälkeen palasin silmät kirkkaina takaisin lattialle. Hah, siitäs saitte! Älkää kuitenkaan ihmetelkö, jos minun näköiseni mieshenkilö tuijottaa joskus tyhjyyteen eikä siinä metrin päässä olevaan ihmiseen, minä vain näen kuvia joita muut eivät näe.

Helatorstai oli firman virkistyspäivä, ja tänä vuonna minäkin pääsin mukaan. Olipa siellä paljon vanhoja tuttuja, ja uusiakin kavereita tuli varsinkin bailatessa ihan hemmetisti lisää. Terveisiä kaikille.

Valtterin kanssa biletetään. Kuvan otti Jenny.

Ja sain vihdoinkin juostua 9 km lenkin kävelemättä läpi. Napakka kusihätä piti huolen siitä ettei viivyittely ollut optio, se viimeinen tappajamäkikin tuli heittäen ylös. Kuka on kingi? Kuka?

Ensi lauantaina on on Luisan Ja Mikan hääjuhla, ja Merja-serkku, Katri, Riikka ja herra Kumpula saapuvat meille tiistaina asustelemaan loppuviikoksi. Vierailua ennen on tehtävä vaikka mitä, kuten siivota ja maalata se vesisäiliöhuone. Niin, se on tosi tärkeää.

EPILOGI
Kun Marjo sitten siivosi sitä uutta hienoa vastamaalattua pannuhuonetta, ja samalla koko autotallia, löysi hän työmiehiltä jääneen tilauspaperin. Nimien viereen oli käsin kirjoitettu päivämääriä ja muistiinpanoja: ei yhteyttä, odottaa ja toimitettu. Luin puolihuolimatta yhden asiakkaan tiedot: Carmen, 28 vuotta, 173 cm, 68 kg, hetero, blondi, suuret rinnat, kiinteä peppu, tarjoaa seksiseuraa..."mitä hemmettiä?" Kolme A4 paperia täynnä muijien tietoja puhelinnumeroineen. Hmm, Irmalla on näköjään suuseksitarjous 30 euroa (halpaa kuin saippua) ja muutkin palvelut kuukautisten hellitettyä (ei ehkä iskevin mainoslause). "Vai onko tää sinun?" kysyy tuttu ääni vieressäni ja näen jo sieluni silmin itseni vaatimassa vahingonkorvauksia oikeudessa laitteiden myyjältä. "Tuli ero, enkä saa enään edes teoriassa puolta vaimon tuloista ja se saatanan talo johon nää pellet just asensi maalämmön pitää laittaa nyt myyntiin."

Vähän aikaa pähkäiltyämme tulimme siihen tulokseen, että sähkömies on löytänyt paperin repiessään vanhoja romuja seinästä. Joku talon aikaisempi omistaja on sen sinne ilmeisesti piilottanut. Naapurimme ovat kertoneet meille että tässä talossa on asunut kymmenen vuoden aikana ennen meitä neljä eri perhettä ja kaikki ovat eronneet. Toivottavasti ne työmiehet ovat edes lukeneet laput ja luulleet niitä minun panolistaksi, olisinpa tosi sonni edes jonkun mielestä.

Syöksy sementtiin

Tiistai 3.5.

Vähän tehokkaampi sauvasekoitin.

Töitten jälkeen syhkäisin saksalaiselta kuulostavaan rautakauppaan haalimaan Golfin tavaratilan täyteen lattian rakennusmateriaalia. Myyjä kertoi ettei heillä ole pikabetonia, joten plan-B käyttöön ja tavallista kyytiin. Päätin pelata sen rastin varman päälle ja otinkin eilen suositellun kolmen sijaan neljä säkkiä matkaani.

Kotona sitten vedimme parhaat paskavarusteet päällemme ja aloimme Marjon kanssa väsäämään ekaa omaa lattiaamme.



Hirveän tomupilven keskellä sotkimme poravasaralla sankossa lälliä, jonka kävimme hartaassa tunnelmassa yhdessä kaatamassa huoneeseen. "Siitähän tuli kärpäsenpaskan verran" kommentoi rouva. "Jos tehtiin liian paksu satsi" valoin uskoa joukkueeseen.

Toinen pussillinen = toinen sangollinen oli tosi löysää litkua, mutta sen levitettyäni olin pakoitettu laskemaan määrät uusiksi. Huone on kaksi metriä leveä ja 1,7 metriä pitkä, ja puolet käytettävästä olevata määrästä riitti 15 sentin viipaleeseen, 1,55 metriä siis jäljellä - eikä korkeus riittänyt kunnolla edes raudoitukseen saakka. Kolme säkkiä my ass. Onko se pikabetoni muka niin paljon riitoisampaa?

Tasoittelen hiekkaa, sitten styrox ja raudoitusverkko...

Ehdin hakemaan paikallisesta rautakaupasta 12 lisäsäkkiä ennen sen sulkeutumista, jotta saataisiin hommat loppuun. Jossain kohtaa sitä pölyä yskiessäni huomasin ettei minulla ole hengityssuojaintakaan enään mukana.



Yhteensä 13 säkin nostelun, sekoittamisen, yskimisen ja lopputuotoksen lankunpätkällä levittämisen jälkeen selkämme olivat ihan rikki, mutta pannuhuoneeseen oli kuitenkin ilmaantunut selvästi havaittava harmaa massa jota jotkut jopa lattiaksi nimittävät. Me puolestamme raahauduimme naapuriin Katin luokse suihkuun - meillähän ei tullut lämmintä vettä, koska ei ole lämminvesisäiliötäkään.

...ja lopuksi betonit päälle ja viihtyisä huone on valmis.

Ennen nukkumaanmenoa luin ehjän pussin kyljestä, että uusi betonipinta pitää pitää kolme vuorokautta kosteana joko muovilla päällystämällä tai kastelemalla.

"Hah, mehän tehtiin niiiiiiin märkää litkua lopuksi ettei se kuivu viikkoon."


Omaan nerouteeni luottaen pirskottelin kannusta armollisesti vähän vettä peränurkkaan, ja hain lisäsi tarkkuustyöhön vessasta säälittävän sumutepullon jolla Marjo kastelee hiuksensa. "Kyllä onnistuu, asiantuntija palveluksessasi ja ennen kaikkea, se nyt vaan on tyhmää maksaa kun voi tehdä kaiken itse."