Jalkaleikkaus

Tiistai 30.10.

"Rasvapatti se on, mutta samalla mä voisin ottaa tuosta luusta tuon ulokkeen pois." Toteaa valkotakkinen naiskirurgi katsoessaan röntgenkuvaa oikesta jalkaterästäni. 

"Koska joudun ottamaan luusta palan pois, tätä operaatiota ei voi tehdä paikallispuudutuksella vaan spinaalipuudutuksella. Käykö se sinulle?" 

Jaa että käykö? 
Pelkkä patin poisto olisi tarkoittanut ortopedin olleen oikeassa, mutta luun höylääminen tekee tästä vaivasenluu-operaation (ei oikeasti), joten mä olisin sittenkin oikeassa. "Totta kai se sopii."

Meno on kuin tv-sarjassa, kun kävelen muoviverhojen välistä leikkaushuoneeseen. Eräs hoitaja kehoittaa minua menemään makuulle ja kertoo, ettei  paikallispuudutusta voida käyttää, vaan... 
Spinaalipuudutusta, joo joo, kato mä tiedän - vaikka en tiedäkään. 

Mä olen tullut Hyvinkään sairaalaan aamuyhdeksältä, enkä ole syönyt aamiaista, ainoastaan lääkkeet ja lasin vettä. Nyt kello on varmaankin yli kymmenen, joten edellisestä syömisestäkin alkaa olla kohta kaksitoista tuntia. 

Ensimmäinen puudutusaine pistetään käsivarresta, ja joku sitä aikansa yritti sinne tuhertaakin. Minä mutisin, ettei siinä ennen ole noin kauaa mennyt. Piikittäjä vaihtui ja sitten osui laakista suoneen.

Hoitajat ovat pyytäneet mua kääntymään kyljelleni ja köyristämään selkäni ihan sängyn reunalle. Samalla kun he kyselevät toisiltaan oikean neulan olinpaikkaa, voin vain ihmetellä miksi olen tässä. Kukaanhan ei mua tänne käskenyt tai kehoittanut tulemaan, itseäni vain härnäsi se patti jalassa. Ärtyihän se juostessa tai pelatessa punaiseksi, mutta melkeinpä kuitenkin voitaisiin puhua jonkin sortin kauneusleikkauksesta. Onneksi sitä luutakin otetaan pois, ja siksi on tämä puudutushässäkkä. "Spinaali, spinaali... hmmm." Minä hoksaan, että spinal tarkoittaa selkärankaa samalla hetkellä kun hoitaja tarraa minua hartiasta ja lantiosta kiinni. "Ja nyt liikkumatta." 
Hei vitsi, vitsi, vitsi, päästäkää irti niin lähdenkin tästä kotiin. 

"Ei saa jännittää selkää!" 
(Perkelettäkö sitten sinne sohit neulallasi.) 
Mä yritän olla liikkumatta ja rentona, mutta vähän vaikeaa se on. 
Hoitaja tiukentaa varmuudeksi otettaan. 

Puudutustaistelun jälkeen he kehoittavat minua suoristamaan jalkani, koska kohta minulle tulisi tunne, että ne ovat kokoajan koukussa. Kuuliaisesti ojennan jalkani oikoseksi, 
mutta ei saa kuulemma jännittää. 

Koko alakroppaa rupeaa kihelmöimään ja varsinkin oikea jalka on kuin tulessa. Se jäi sittenkin koukkuun ajattelen, joten nousen istumaan. Hämmästyksekseni näen, että jalka on tikkusuorana sängyllä. Yritän vakuutella itselleni että tämä on vain sellainen harhainen olotila, eikä puuduttavasta tunteesta pidä välittää. Maakaan paikallani mahdollisimman pitkään ihan rauhassa, mutta joudun vakuuttamaan aivoni katsomalla fudua silloin tällöin. Nousen istumaan ja huomaan, ettei sängyllä olekaan enää mitään jalkaa. Hoitaja on nostanut sen olkapäälleen ja vetänyt siihen ruskean ideaalisiteen? Ihan reidestä varpaisiin. Ei hemmetti, nehän voivat vaikka varastaa koko koiven, enkä huomaisi mitään. 

Seuraavan istumaan nousun jälkeen totean jalan nostetun katosta roikkuvan telineen varaan. Vai oliko se kiinni sängyssä? No teline joka tapauksessa. Mun olo oli ihan tuskainen, tuntui kun jalkaa olisi pidetty ainakin vuorokausi koukussa. Onneksi joku vihdoinkin soitti kirurgille. "Täällä olisi kaikki valmista." Mä olin jo ihan finaalissa. 

Aika matelee eteenpäin ja jalka tuntuu puutuneelta - edelleen. Mä vain odotan että tästä pääsisin pois. Yhtäkkiä tunnen tärähdysten sarjan, ja se saa minut hymähtämään - vihdoinkin jotain tuntoärsykkeitä. Oivallan pian, että kirurgi naputtelee "taltalla ja vasaralla" luusta siivuja pois, ja tärähdykset siirtyvät selkärankaa pitkin navan yläpuolelle, jossa tuntoa alkaa löytyä. Enään ei hymyilytä.


Vihdoinkin show on ohi, ja minut nostetaan lakanan sisässä renkailla varustettuun sänkyyn, ja työnnetään heräämöön. Oikea jalka peitetään kylmäpusseilla, mutta loput miehestä peitellään lämpimästi. Saan lisäksi lämpöpeiton jonka putkiin kone puhaltaa 42 asteista lämmintä ilmaa. Saan särkylääkkeitä ja yritän liikutella pikkuhiljaa jalkojani. 

"Jokos täällä jalat liikkuvat?" kysyy hoitaja, joka on huomannut liikettä peittoni alla. Fysioterapeuttikin tulee paikalle ja kysyy haluanko kokeilla kävelemistä. Suhteellisuudentaju ei koskaan ole ollut vahvoja puoliani: "Tottakai." Hoitaja alkaa poistaa vilttejä päältäni, ja yritän auttaa häntä nostamalla hieman paketoitua oikeaa jalkaani. Kaikkien hämmästys on suuri, kun jalka osuu häntä korvaan, vaikka hän onkin vasemmalla puolella sänkyä. "Onko se noin holtion?" Minäkin olen ihan äimän käkenä, mutta kampean siitä huolimatta itseni sängyn reunalle. 

urheilullinen ajopeli

Huomaan kyllä heidän epäluuloiset katseensa. Minäpä en olekaan mikään peruspapparainen, joka mielummin ottaa varovasti ja varman päälle. Kurotan kohti kävelytukea ja naiset syöksyvät auttamaan, koska muuten olisin naamallani lattialla. Eihän siitä kävelystä mitään tullut, jalka ei liikkunnut ainakaan suoraan minne halusin, vaan kiertäen kaartaen sinne päin ja aina liian pitkälle. Kahden metrin jotoksen jälkeen he käänsivät minut takaisin, ja lopulta peittelivät sänkyyn - ja veivät tuen varmuden vuoksi kauemmaksi. 
Minä nukahdin.

Herättyäni jalan toimivuutta tarkastellaan hieman huolellisemmin, kuin edellisellä kerralla. Hauskutan itseäni nostamalla jalan suoraksi noin 45:n asteen kulmaan ja pitämällä sen siinä kymmenisen sekuntia. "Ei tunnu missään." Kokeilkaapa vaikka itse suoristaa toinen jalkanne. Sekunnissa tiedätte että se väsyy, ja kymmeneen sekuntiin pitääkin jo pinnistellä. Puudutusaineen vuoksi mä en tuntenut väsymystä enkä kireyttä lihaksissa, vaikka testasin sitä useita kertoja.

Nyt kävely oli pala kakkua, ja kiirehdin syömään ensimmäisen ateriani seitsämääntoista tuntiin. Tuoremehua, jugurttia, leipää, kahvia, kaikki kelpasi ja lisääkin sain - ja kepitkin. Hoitaja antoi taas särkylääkettä palan painikkeeksi, ja kertoi että vessassa pitää käydä ennen kuin pääsen kotiin. 

Kusihätää odotellessani kävelin kepeillä edestakaisin huoneessa ja käytävällä, kunnes alavatsaa alkoi kipeästi vääntämään. Menin vessaan, koska nyt tuntui tulevan vähintääkin paskat housuihin. Siellä sitten istuin ja ihmettelin kun mitään ei tapahtunut, kunnes liikahdin sen verran että huomasin että perse on tunnoton. Vehjekään etupuolella ei oikeastaan tuntenut mitään, mutta sehän taas voi olla jo iän tuomia ongelmia. Puudutusaine kuitenkin vaikutti edelleen, ja nestettä olisi tulossa; kunhan vain saisin oikean käskyn välitettyä "alakertaan". Aikani tiruteltuani, olin suhtellisen varma, että olin saanut tarpeeni toimitettua, joten kotimatka voisi alkaa. Ennen lähtöäni hoitaja kysyi, onko minulla täysi-ikäinen seuralainen kotona odottamassa. "Ei kun vaimo, mutta voin mä johonkin seuralaispalveluunkin soittaa." Sain luvan vetää omat hyntyyt niskaani ja hypin keppien avulla taksiin. 
Tack och adjö.

tunattu sideharso by Marjodesing

Matkaevääksi olin saanut pari pussia särkylääkkeitä, niitä pitäisi syödä kolmen päivän ajan, vieläpä aika montakin pitäisi vetää leikkaushaavan takia. Suunnitelma oli napata aamulla ja illalla Panacod, joka on kolmiolääke, ja siinä päivän mittaan kolmesti tonninen Burana. Tykytys jalassa oli parina ensimmäisenä päivänä sitä luokkaa, että kaikki tuli syötyä.

Ensimmäisenä aamuna nautin maailman hitaimman aamiaisen; kesti vähän helvetin kauan saada saada kaikki tavarat poytään, ja lopuksi takaisin kaappiin.

Mä yritin jo torstaina vähentää kipulääkitystä enkä ottanut aamun annosta heti. Polttava tunne haavan sisällä alkoi tuntumaan sen verran sukan läpi, että kävin nappaamassa kiltisti pillerin. Illalla olinkin fiksumpi ja jätin Panacodin syömättä, koska eihän se nukkuessa haittaa. Vai haittaako?

Laitan tähän facebook päivitykseni seuraavalta aamulta, se kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa.

3. päivä leikkauksesta

perjantai 2.11. 

AARRGH! Valtava pistävä kipu jalassa, edellinen särkylääke otettu 13 tuntia sitten ja nyt ilmeisesti pääsin "al naturalimente -tilaan". Voi saamari, tässä suurinpiirtein tärisen ja odotan että aamulääkitys alkaa vaikuttamaan. Herranjumala että olen ollut tiistaista lähtien niiiiin aineissa, kun ei ole tuntunut juurikaan missään - tämän rinnalla.

Elämä jalan kanssa sujui hyvin, kunhan maltoin olla hosumatta. Luonnollisesti varvasta ei olisi pitänyt kolhia mihinkään, vaikka sitäkin tuli kokeiltua. Enemmän säikähdin, kun oikeastaan satutin itseäni. Varvas ei tykännyt paljoa taivuttelemisestakaan, portaissa sain olla tarkkana. Erityisen herkkua olivat kuitenkin refleksinomaiset varpaannostot, joita näköjään teen huomaamattani; tai siis ennen en huomannut. Taisi olla se ensimmäinen yö kun heräsin vihlaisuun, kun tein sen nukkuessani.

Sunnuntai 4.11.
Viides päivä leikkauksesta ja kalenterin kääreen alta paljastui kivan näköinen "yllätys". Samana aamuna kääreiden kanssa nurkkaan lensivät kävelemisen apuvälineet, kepit ja kantakenkä. Niillä oli kahden viikon laina-aika, mutta minä mitään apuja tarvi, paitsi särkylääkkeitä. Niitä joutuikin syömään yllättävän pitkään - viikon verran. Näin jälkeenpäin ajateltuna jyskyttävä päänsärky ei välttämättä liity jalkaan millään lailla.

Hätätilanteessa vedä sinisestä langasta.

Keskiviikko 8.11.
Kaverini Timo käy Hyvinkäällä töissä, ja koukkasi minut kyytiinsä, jotta pääsin sairaalaan palauttamaan heidän romunsa, ja ajamaan itse oman romuni kotiin.

Räkäpää

Maanantai 29.10.

Tämä päivä on roikkunut meidän kylmiön ovessa magneetilla jo ihan hemmetin kauan, lähetteenä nenä-korvaklinikalle jatkotutkimuksiin. Tämä on se päivä, johon olen viimeiset kaksi kuukautta pannut toivoni siitä, että paine poskionteloissa vihdoinkin hellittäisi. Toisaalta sisäinen pessimismini muistuttaa, ettei kukaan lääkäreistä ole aikaisemminkaan uskonut nenästä löytyvän mitään, joka ei lähtisi punkteeramalla.

Mä soitin bussista ajanvaraukseen, etten välttämättä ehdi vastaanotolle tasan klo 12:00.
"Jos ajasta myöhästyy kymmenen minuuttia lääkäri ei enään ota vastaan."
"No mä olen tässä bussissa istumassa, en voi tulla nopeammin."

Klaukkalan kuhisevasta metropolista vaihtoehdot julkisilla tsadiin ovat, että perillä Meilahden pysäkillä olen joko klo 10:55 tai 11:55. Mielestäni bussi lähti myöhässä, ja poistuttuani siitä minun olisi juostava vielä liki puoli kilometriä.

Muistatteko kun keväällä kehuin että olivat muuttaneet sisustuksen sillä viihtyisämmäksi? Unohtakaa se, viihtyisämpi olikin kiirellisten tapausten puoli. Saavuin hengästyneenä klo 11:58 siihen samaan ankeaan neuvostoliitto-desing odotusaulaan, jossa olen aiemmin tuskaillut tunnin jos toisenkin.

Joku muukin oli tuskastunut, nimittäin heleäääninen pikkupoika selitti ja kyseli läpitunkevalla äänellään äidiltään kaikkea typerää. Juurikin kuin kersan kälättäminen alkoi kasvattaa kyrpää häritsevästi otsaani,
tuli hoitaja selittämään äidille:
"Me saimme vasta nyt päivän ensimmäinen potilaan hoidettua, ja lähdemme nyt lääkärin kanssa syömään. Tehän voisitte sillä aikaa käydä vaikka kahvilassa."
"Kävimme siellä jo, me olemme odottaneet täällä koko aamun."
"Olen pahoillani."
Samalla kuin hoitaja käveli pois, kuulin poika ilmoitti ettei halua olla täällä enään ja ehdotti että hekin lähtisivät pois.

Mun vuoronumero kilahti tauluun, ja noustessani ylös mietin kuinka hurjan blogitekstin tuo äiti pystyykään tästä päivästä vääntämäänkään, mulla ei ole mitään mahkuja panna paremmaksi. Vittu tätä pajaa, ja varsinkin sitä ämmää joka vastasi mulle puhelimeen.

Nenälääkärin kanssa katsoimme röntgenkuvia, ja kertasimme ihmeelliset seikkaluni punkteerauksien maailmassa. Selitin hänelle että jotenkin koen kaiken pahan alun ja juuren olevan mun poskionteloissa, ja minusta tuntuu että "se" on ajanut minut tähän voimattomuuteen ja sairaslomaan.
Lääkäri selitti sellaisen olevan tavanomaista wegenerin kaltaisissa autoimmuunisairauksissa, joissa kehon oma puolustusjärjestelmä alkaa tuhota taudinaiheuttajien lisäksi myös terveitä kudoksia. Jäin siihen uskoon, että hän epäili tuollaisen "pesäkkeen" jääneen poskiontelooni. Se kävi minunkin järkeen ja päästin helpotuksen huokauksen. Vihdoinkin joku kuunteli mua loppuun saakka,
ja jopa ymmärsi hakemani ajatuksen - jesh!

Lääkäri ilmoitti suihkuttavansa puudutusainetta sieraimiini ennen toimenpidettä, ja hetkellinen lejumisen tunne vaihtui nopeasti hermostuneeksi pähkäilyksi evoluution peruskysymyksen tiimoilta -
pakene tai taistele. Minä kuitenkin jähmetyin paikalleni, ja sain siitä hyvästä molempiin sieraimiini suihkauksen helvetin pahan makuista ainetta.
Voisin kuvitella että itse pääsisitte samaan makuelämukseen suhkuttamalla Raid-hyönteismyrkkyä nenäänne. Kannattaa kokeilla - hieno fiilis.

Yllätyksekseni hän tyytyi vain työntämään sieraimeeni ohuen valolla varustetun tähystyspuikon, joka ei siis tuntunut miltään, ja totesi että vasemmalla puolella näkyy "jotain". Puhdistusoperaatio tapahtuisi paikallispuudutuksessa, mutta ei kuitenkaan tänään. Jonotusaika olisi pari kuukautta ja nukutettaessa kolmisen kuukautta, koska toimenpide tarvitsee ylibuukatun nukutuslääkärinkin.

Tuo pieni juttu, nukutus, pisti minut kysymään että kuinka paljon tämä operaatio on pahempi kuin punkteeraus. Onhan se suurempi kun
joudutaan tekemään asiota nenän sisällä, hän vastasi.
"Puuduttaminen on inhottavin osa, mutta sen jälkeen ei enään satu."
"Puudutetaanko se samalla lailla kuin punkteerauksessa?" Neula olisi samanlainen, mutta niitä tarvittaisiin kolme kappaletta. Vaikka vain vasen puoli operoidaan, niin myös oikeakin sierain pitäisi puuduttaa - kolmella neulalla. "Sinä vaikutat kuitenkin rauhalliselta tyypiltä, joten en usko että siinä mitään ongelmaa on."

Mä etäisesti aistin, että kaksi minua katsovaa naista haluaa kuulla huolettoman ilmoitukseni paikallispuudutuksen onnistumisesta,
mutta kuitenkin muistelin mielessäni kaikkia niitä aikaisempia punkteerauksiani. Aika tuntui hidastuneen ja kylmä hiki hiipi paidan selkämykseen.

Lopulta en saanut sanotuksi oikein mitään rohkeaa, joten kerroin kuinka olin melkein pyörtynyt eräässä punkteerauksessa yhden piikin jälkeen, enkä tietäisi miten selviäisin sen jälkeen viidestä, jos taas kävisi samalla lailla.
"Pistetään sinut sitten nukutukseen" totesi lääkäri, ja tuntui kuin minulta riisuttiin jo harteilleni sovitettu sankarin viitta ja supervoimat. Jäljelle jäivät ainoastaan kalsarit, joihin olin juurinkin paskonut alleni.

Joskus tammikuussa olisi tarkoitus käydä nukkumaan, ja mä odotan herääväni parempaan kivuttomampaan maailmaan sen jälkeen. Tämä poskiontelohelvetti on kestänyt jo liian kauan, muistelen kärsineeni siitä jo reilun pari vuotta, periaatteessa koko Wegener-toipumisaikani. Jotenkin nyt tuntuu, että nyt tähän ongelmaan on joku lääkäreistä todella herännyt ja käyttänyt syy-seuraus -ajatusmallia, eikä vain siirrtänyt ongelmaa jollekin erikoislääkärille, joka puolestaan ei tiedä tai halua tietää Wegestä mitään, vaan keskittyy omaan osaamiseensa - punkteeraukseen.
Sormet ristiin ja toivotaan parasta.

Seuraavana päivänä minulla olisi edessä vierailu Hyvinkään sairaalaan jalkaleikkaukseen. Sen verran illalla jännitti, että otin nukahtamislääkeen - sen mun oman, en sitä joka parantaa mielenterveysongelmatkin.

Yksi lensi yli Kekin pesän

Nurse Ratched

"Täällä on joku entinen työntekijä." 
"Oletko sä vielä meillä töissä?" 
"Eikös sun työpaikka ollut Hesarissa haussa?" 

Tällaisia kommentteja ja kysymyksiä kuulin, kun metsästin uutta pesukonetta useammasta firmamme myymälästä. 
Mun omalla duunipaikalla osa työkavereista oli saanut vain tiedon, että mä olen saikulla - mikä siis pitää paikkansa. Uskaliammat kysyvät nyt minut nähdessään, että mikä olo ja mikä minua vaivaa. Syrjäisemmillä paikkakunnilla tulikin jo vähän kirjavampia kyselyjä ja kommentteja. 

Perusongelma on, ettei minussa ole paukkuja toimia kahdeksaa tuntia tehokkaasti. Syy moiseen ei ole selvinnyt, mutta muutamalla viranomaisella on omat epäilyksensä, sekä itselläni oma silminnäkijäkertomukseni.

Olen siis samalla sairaslomalla, joka alkoi edellisen kirjoituksen aikoihin, noin puolitoista kuukautta sitten ja tätä riemua jatkuu vielä ainakin kuukauden verran, kunnes marraskuun puolivälissä tulee tietoa Meilahden kontrollikäynnin tuloksista. 

Mitäkö on tapahtunut? En nyt muista kaikkia juttuja tästä matkan varrelta, tai missä järjestyksessä niitä on sattunut, mutta sen tiedän, että ihan helvetin tyhjinä mun säiliöt ovat pari kuukautta sitten olleet (paitsi poskionteloissa). Flunssakin iski silloin jossain vaihessa, ja sain uuden antibiottikuurin, tällä kertaa Doximed-merkkisen, koska vaihteeksi olikin taas naama kipeänä. Turvotus mun poskionteloiden limakalvoilla tulee ja menee, mutta on läsnä joka päivä. Joku ranskalainen museo kaupittelee netissä jotain giljotiiniä, sillä kuulemma lähtisi kovempikin päänsärky.

Työterveyslääkäri on puhunut työuupumuksesta ja työpsykologi lisää vielä siihen eteen sanan vakava, sitten vielä masennuksen. Ei kuulosta kovin sankarilliselta, koska uupuneet tulevat leimatuksi mielenterveysongelmaisiksi.  iltalehti.fi/23.10.2012 
Helvetin hieno homma Wegener! Ensin terveys ja sitten järki.

Viime viikolla työpsykologi kysyi: "Miten sulla menee? 
"Kerro sinä minulle", vastasin ja levitin Helsingin Sanomien kokosivun työpaikkailmoituksen pöydälle. "Tässä on mun duuni haettavana." 

Olihan se ensilukemalta melkoinen pommi, mutta kyllä kai mun duunit jonkun täytyy hoitaa. Eikä siihen ilmeisesti voi loputtomiin irroittaa ihmisiä muista hommista, varsinkin kun minun kohdalla on suuri vaara pidemmästäkin saikusta. Joulukiireetkin ovat tulossa, joten päättivät sitten kerralla hankkia siihen pätevän kaverin (vihdoinkin) hoitamaan tonttia. 
Ensi kerralla kuitenkin soitatte ja varoitatte etukäteen, jooko? 
Ettei tule taas paskahalvausta.

Erään tapaamisen yhteydessä työterveyslääkäri puolestaan pyysi minua täyttämään yhden kyselyn. Siinä oli mm. kysymys: 
"Oletko harkinnut itsemurhaa?" 
Sanoin lääkärille lukeneeni jostakin, että kaikki ihmiset ajattelevat sitä joskus, mutta kirjoitin silti: "en". Kyselyn päätteeksi hän laski minun vastausteni pisteet yhteen ja suositteli mulle lääkettä; saisin sillä paremmat unet. 

Tuona päivänä olinkin todella väsynyt, enkä juurikaan muista kaikkia keskustelun yksityiskohtia, mutta vasta apteekissa havahduin todellisuuteen; kyseessä oli mielialalääke. Varmaankin olisin normaalissa olotilassani heti lääkärin selityksestä sen jo hoksannutkin, ja luultavasti kilahtanutkin välittömästi. Nyt kuitenkin menin kiltisti kotiin paketin kanssa.

Enhän mä aikonut niitä kuitenkaan syödä, mutta kolmen päivän paketin tuijottamisen jälkeen kokeilin puolikasta nappia nukkumaan mennessäni. Väsyttämäänhän se rupesi (kuten normaali nukahtamislääkkeeni), mutta ei nukahduttanut (kuten normaali nukahtamislääkkeeni). 

Mä olin ihan sekaisin vielä seuraavan päivänkin, Marjo kertoi mun olleen ihan zombina klo 17:aan saakka, jolloin napin vaikutus vihdoin alkoi loppumaan.

Myöhemmin tuoteselosteesta kävi ilmi etteivät lääkkeet sopineet munuaissairaille (miksiköhän mä en voi dokata enään?), alentuneen vastustuskyvyn omaaville (mun taudin lääkitys), eikä itsemurhaa ajatteleville (olisi pitänyt vastata "kyllä" siihen kysymykseen). 

Amerikkalaisista elokuvistahan käy ilmi, etteivät mielisairaspotilaat koskaan halua syödä heille määrättyjä lääkkeitä, ja lääkärithän ovat heidän mielestään aina väärässä. Yksi plus yksi päässälaskun jälkeen, lähdenkin ihan varmuuden vuoksi kauppoihin katsomaan jotain kivaa pakkopaitaa syksyn uusissa muotiväressä.

Ensi viikolla on lokakuun viimeinen viikko, ja tiistaina lähden Hyvinkään sairaalaan leikkauttamaan jalastani ortopedin mukaan rasvapatin, joka omasta mielestäni on vaivaisenluu - katsotaan sitten kumpi oli oikeassa. Kepeillä joudun kuitenkin kulkemaan useita päiviä, jopa viikkoja, joten avalen tässä jo ääntäni valmiiksi: MAAARJOO, tuo mehua! 
MAAAARRJOO, tuo sipsejä! MAAARJOOOO, saa tulla pyyhkimään!

_____________________________________________________

Seven Pounds / Seitsämän elämää
Kekkilän leffaraati valitsi Will Smith:n tähdittämän elokuvan must-see listalle. En spoilaa enkä kerro juonesta yhtään mitään; mutta älkää hyvät ihmiset ruvetko kiireessä sitä katsomaan. Eikä se ole mitenkään hauska leffa, mutta lopuun saakka kannattaa pinnistellä.

Hereafter
Ei varsinaiseti ollut mitenkään kovasti suositeltava, mutta tässä oli sellainen kohtaus, jossa pariskunta on kävelemässä kadulla. He näkivät tsunamiaallon nousevan kadun toisessa päässä ja tulevan kohti. 

Katseluaikana Marjo joutui kulkemaan pari päivää kepin kanssa, ja jäätiin siinä pohtimaan miten meidän perhe toimisi tuossa tilanteessa. Jalka(puoli)vaimo luultavasti kuolisi; mutta pitääkö minunkin jäädä siihen odottamaan urheasti vesimassaa, vai kuinka raukkamaista olisi yksinään lähteä juoksemaan karkuun? Toisaalta Marjo on taas parempi uimari kuin juoksija, toisin kuin minä. Entäpä kun roolit vaihtuvat?

Snow Cake

Carrie-Ann Moss (s.1967)

Oikeastaan tämäkin pitää laittaa pakko katsoa -leffalistalle. Aloin taas ihan sokkona ja nolla-odotuksin katsomaan. Hassua sinällänsä, että ensimmäisissä kuvissa luulin näyttelijä Alan Rickman:ia Dustin Hoffman:ksi - elokuvassa joka kertoo autismista. Rain Man elokuvaan viitattiin myös Snow Cake:ssa, kun yksi rouva väitti tietävän kaiken taudista, koska oli nähnyt SEN elokuvan.

Näyttelijäkaartista Sigourney Weaver oli helppo tunnistaa, mutta Carrie-Ann Moss:in nimi ei tullut millään mieleen, vaikka tutun näköinen kaunis naama olikin. Muistini lokeroista en nimeä löytänyt, joten piti turvautua nettiin. 

Lisa Edelstein (s.1967)

Googlasin summanhutikassa kaikkia tummatukkaisia, vähänkään hyvännäköistä naisia - nyt en siis mitään tyttösiä, ja löysin samalla pari vanhaa, lähes unohtunutta ihastustani.

Rena Sofer (s.1968)

Jos Marjo siis luet tätä; minua näy missään, eikä valitsemaanne numeroon juuri nyt saada yhteyttä - olen lähtenyt Hollywoodiin. 
Flaksin käydessä saat pitää kaiken, paitsi uuden pesukoneen, 
jonka joku tulevan vaimoni henkilökunnasta tulee limusiinillä noutamaan.

Terveisin Janne - aviomiehesi (toistaiseksi).

Rakas Päiväkirja

Minähän tiesin tämän;
mutta koska kukaan ei kuunnellut, niin nyt hieman vituttaa.

Itse piirsin Johnnyn passikuvan

Elokuun alussa meni tukkoiseen oloon lopulta hermot, ja kehitin itselleni pikku paniikin. Paine poskionteloissa oli taas kasvanut tuskaisiin mittasuhteisiin, ja löysin reidestäni luomen jota en ollut omistanut koko elämääni. Kaikki maailman vaivat tuntuivat kaatuvan niskaani ja näin katastrofin toisensa perään kurkkivan nurkan takana, joten minä painoin paniikkinappulaa. Aikaistin kontrollitutkimuksiani Meilahdessa, tilasin ajan omalle lääkärilleni Klaukkalan terveysasemalle ja menin valittamaan naamaani työterveyslääkärille Vantaalle.

5.8.
Vuorossa oli kesän kolmas punkteeraus, koska työpaikkani lääkäri havaitsi röntgenkuvassa nestettä poskiontelossani. Siispä sain lähetteen nenälääkärille ja lopputulos oli tuttu:
tyhjä arpa - ei mitään tulehdukseen viittaavaa.

Etuovista ulos käveltyäni, tuntui että olin pyörinyt piennarta pitkin. Parkkipaikalta autoa etsiessäni, minä syljin verta ja melkenpä itkin.
(Oma lyriikka, sävel Leevi And The Leavings)

28.8.
Meilahdessa tapasin lääkärin, joka hoisi minua taudin vielä riehuessa pari vuotta sitten. Silläkin poskionteloni röntgenkuvattiin, nestettä ei enään näkynyt, mutta limakalvon turvotus kylläkin. "Antibioottikuuri voisi auttaa." Kerroin että olin tässä samaisessa rakennuksessa valittanut paineesta toukokuussa ja silloinen lääkäri kirjoitti reseptin Duact:lle. Mä vedin kuukaudessa melkein koko rasian - ainakin 70 kapselia, myöhemmin kuulin että niiden teho loppuu kolmenkymmenen jälkeen. Hetken lääkäri laskeskeli päässään, että syömäni kortisoni + mykofenolaatti + Duact joko supistavat tai laajentavat verisuonia (en muista kumpaa), ja aiheuttaisivat näin valittamania rintakipuja ja päänsärkyä. Kiva.

Eikä siinä vielä kaikki. Mä uskon, että jos ne perkeleen röntgenkuvat olisi otettu toukokuun lopussa, kun niitä silloin ehdottelin, niin ehkäpä turvotus olisi nähty omin silmin, ja olisin säästynyt parilta turhalta punkteerausreissulta. Tai jos edes työterveys olisi kiinnittänyt huomionsa turvotukseen sen nesteen sijasta omassa kuvassaan, olisin välttynyt edes siltä viimeiseltä naaman reitykseltä. Vittusaatanaperkele ja helvetti.

En ole rikkonut tekijänoikeuksia, ite oon piirtänyt.

Broken Dream
Helsinki City Marathon:han lopulta juostiin ilman minua. Käytännössähän poskiontelovaivat veivät puhdin pois koko kesältä, joten eipä tehnyt pahemmin mieli treenaaman. Lopulta totesin etten selviäisi neljää ja puolta tuntia juosten niin olemattomilla harjoituskilometreillä mitenkään, joten jouduin luopumaan ajatuksesta. Se oli katkeraa kalkkia, koska olen luvannut itselleni olevani lopullisesti terve, jos pystyn vielä joku päivä tuosta urakasta suoriutumaan.

Antibiootin takaa kurkkii mykofenolaatti.

Uusi antibiootti olikin aika jytkyä tavaraa, se vei sananmukaisesti jalat alta - ainakin päivän viiveellä. Vaikka tässä tapauksessa se oli kuitenkin yön yli nukuttuani. Heitin tabun naamariin ja lähdin Tuomon kanssa kevyelle lenkille. Ihan oikeasti oli kevyttä, vaikka lopussa mua vähän väsyttikin.

Seuraavana aamuna työterveyslääkärissä sanailimme taas sen saman kundin kanssa perinteiseen tapaan. "Miksi sinne lenkille lähdit?" "Ei kukaan kieltänyt." "Tätä lääkettä syödään tulehduksen laskemiseksi ja silloin kun on tulehdus ei voi urheilla." Mietin mielessäni että itsehän aikaistin lääkärin tapaamista, joten normiaikataululla en olisi häntä vielä tavannut, enkä olisi saanut Amoxin:a. Olisin lähtenyt lenkille, koska olisin ollut "virallisesti" terve. Back to the future ja sitä rataa...

Nyt kirjoitushetkellä olen sairaslomalla epämääräisen ajan. Sain kaksi "ulosajoa" töistä melkein pyörtymisen johdosta. Voimat olin ilmeisesti hukannut jonnekin matkan varrelle. Koska elokuvista vastaavalla henkilöllä ei voi olla filmi poikki työaikana, joutuu myös pelivastaavakin katsomaan samalla punaista korttia. Tässäpä sitten odottelen, että horisontti lopettaa keinuntansa.

Ainut mitä labra tällä kertaa löysi, olivat kohonneet valkosoluarvot. Terveellä ihmisellä ne ovat 3,4 - 8,2  Itselleni mitattiin toukokuussa 5 ja puoli, viime viikolla sain mittariin 9,8 ja laskin päässäni että sehän liki tupalaten normaaliin, mutta ei noita lukuja sitten voinutkaan niin verrata. "Yli yhdeksän tuloksella ei ole normaalisti mitään merkitystä" varmisti minulle myös Meilahden lääkärini. Jännä homma sinällänsä, ensimmäisissä verikokeissa, kun tauti puhkesi nuo samat arvot olivat yli kymmenen, joten kuinkahan lähelle sitä voi arvot nousta, ennen kuin alamme huolestumaan virallisesti.

Samalla puhelinsoitolla koottiin yhteen pikayhteenveto puolen vuoden ajalta kahden eri terveysinstanssin toimista, hoidoista ja lääkeistä. Kerroin että antibioottikuuri auttoi, mutta paineen tunne ei ole poistunut ihan kokonaan. Pikahoidoksi hän ehdotti kortisoniannoksen määrän nostoa kuudeksi päiväksi; kahden päivän jaksot määrillä 30/20/10 mg/vrk. Sitten jatkaisin normaalisti viiden mg:n napeilla. Yhden päivän kokemuksella on vaikea sanoa kuinka hyvin paine pysyy poissa, mutta mitä jos tämä temppu toimiikin? Miksi sama idea ei tullut mieleen silloin toukokuussa kuin Duacti:a määrättiin? Olisiko kolme eri punkteerausta ja useita sairaspäiviä jäänyt kokematta? Nyt on vähän paradoksaalista päättää haluanko parantua vaivastani näin yksinkertaisen helpolla tavalla. Mennyt kesäkin olisi täysissä voimissa kenties sisältänyt muutakin kuin jalkapalloa - pleikkarilla.

My Name is Bagh, Janne von Bagh
Inception

Linkki: tekstin Inception-otsikko

En odottanut yhtään mitään vaimon kovalevyltä valitsemasta leffasta, ja varsinkin sitten kun Leonardo DiCaprion naama lävähti ruudulle mä olin että: "Just-joo". Siitä rainastahan kehkeytyi kuitenkin niin hurja tarina, että oksat pois. Nyt ei varsinaisesti voida puhua aivottomasta action-pätkästä, ja onhan Leonardo kuitenkin ihan ammattimies, pirun ruma vaan. Kaikki te jotka tunnette kanssani jonkinlaista elämänkatsomuksellista sielujen sympatiaa tai olette henkisesti with me, niin katsokaa elokuva - ja hakeutukaan sitten hoitoon.

Samana iltana selvisi miksi puolestaan Johnny Depp:in äänitähdittämä Rango-animaatio ei ole myynyt kuin häkä. Meidän kovalevylle oli tarttunut suomeksi dubattu versio, eikä ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana tarinassa ollut mitään lapsille suunnattua. Kuulunko minä siis elokuvan kohderyhmään? Ehkäpä se selviäisi, jos sen katsoisi loppuun saakka.

Hyvää yötä
Ai niin ja se "syöpäluomi". Lääkäri kaapi sen samantien pois paikallispuudutuksella - eikä sitäkään oikestaan tuollaisiin rasvaluomiin tarvittaisi. "Näitä tulee kaikille iän myötä, ja se on ihan normaalia." Näihin juhlaviin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa. Pasila, soittakaa Porilaisten marssi.

Helsingin Sanomissa oli taannoin juttua siitä kuin bloggaajat käyttävät surutta toisten ottamia valokuvia ja muutakin materiaalia omissa tekeleissään, loukaten samalla tekijänoikeuksia. Itsehän en moiseen sorru, kaikki olen ihan ite piirtänyt ja tuo rokkivideokin kuvattiin meidän autotallissa.

Jos joku vielä haluaa olla mun kalsareissa, niin hyvännäköiset muijat voivat ottaa yhteyttä; muut voivat käydä lukemassa niistä pikku vastuksista joita wegener virittelee meidän sairaiden eteen:
Apua, minulla on Wegenerin granulomatoosi!
Ihan itte olen senkin kirjoittanut.

Kymmenen päivää myöhemmin

Tiistai 12.6.
Miten täällä on näin kuuma? Mä en saa henkeä ja kohta lähtee taju - mä tiedän sen, sillä kaikki merkit ovat jo ilmassa. Mitä mä teen? Pää polviin! Verta aivoille. Jep, enkä ainakaan lyö päätäni lattiaan kovin korkealta jos tipahdan penkistä. Vittu että on kuuma, mä joudun suorastaan huohottamaan ja jos olisi enemmän voimia mä hiljentäisin tuon äänen, joka käskee hengittämään rauhallisesti - kohta helpottaa. Ei muuten helpota ja mä tiedän senkin.

Kellon herättäessä ei varsinaisesti ollut voittajafiilis, tuntui vähän kuumeiselta ja nenäkin oli taas pitkästä aikaa tukossa. Aamupalalla oivalsin ettei kondis tule paranemaan, vaan muuttuu yhä vaan huonommaksi, joten tilasin työterveyslääkärille ajan. Sitä odotellessa katsoin digiboksin tallenteista kesken jääneen Sucker Punch -leffan loppuun. Minun työkuvaani kuuluu myös elokuvien esillepano myymälässä, eli pistän dvd-leffoja hyllyyn myyntiin. Sillä tavalla näen yhden jos toisenkin rainan kannet ja jotkut niistä jäävät mietityttämään elokuvan tarjoamaa sisältöä, mutta eivät sentään ihan innosta ostamaan sitä. Jos bongaan niitä tulevan joltakin tv:n kanavalta niin pistän ne boksille tallennukseen. Tämä ei ollut mitenkään huippusaalis, enkä suosittele sitä kenellekään.

Ensin mä luulin että tämä olisi tyttöjen leffa, koska sankareina seikkaili ryhmä teinityttöjä, mutta heidän yliseksikäs pukeutumisensa taistelussa mitälie örkkejä vastaan ja kohtalo mielisairaalassa joko miellyttää varakkaita miesvieraita tai joutua lobotomialeikkaukseen sai minun arvelemaan tämän olevan jonkun äärifeministiliikkeen tilaama Hollywood-mainoselokuva joka uppoaa kuitenkin vain teinipoikiin. Olihan siinä kai juonikin, mutta se jäi vähän mysteeriksi.

Terveystalon vastaanottoaulaussa katselen televisiosta raporttia Syyrian joukkoteurastuksista ja USA:n vaatiessa YK:ta hyväksymään uusia pakotteita. Vaikka mä olen kallistumassa assassin of al-Assad rauhan-projektin puolelle, niin siltikin mieleeni palautuu Fair Game -elokuva, jonka mukaan liitovaltion virkamies olisi tehnyt virheellisen tulkinnan Irakin ydinasevalmiudesta, eikä sittemmin suostunut pikkumaisuuttaan siitä enään tinkimään. Valkoinen talo käytti tuota väärää päätelmää yhtenä pääasiallisena tekosyynä aloittaa Irakin sota, vaikka loppupeleissä tiesivätkin ettei siellä mitään ydinaseita olisi.

Mä olen saanut kerättyä voimia sen verran että pystyn kiipeämään metrin päässä olevalle sängylle makaamaan. Paitakin on jo kastunut hiestä läpimäräksi, joten on parempi pistää silmät kiinni ja yrittää vain maata hiljaa. Olo on sen verran oksettava, että kohta voi uloshengityksen mukana tulla sattumia.

Työterveyslääkäri kysyy mikä minua vaivaa ja mä kerron aamun tuntemuksistani, sekä viikkoa aikaisemmin tehdystä punkteerauksesta.
"Mitä varten sinne Meilahteen menit?"
Kysymys tulee nopealla puherytmillä ja aavistuksen liian hyökkäävästi, joten vastaus tulee lähtee kuin miekan sivallus. Lauantai-aamu, loma, Wegener hoidetaan siellä - enkö mä juurikin kertonut tämän? Perinteinen sanailu lääkärin kanssa oli saatu hoidettua pois päiväjärjestyksestä.

Sucker Punch elokuvassa lobotomia tehtiin lyömällä "taltta" sieraimen kautta pään rustojen läpi etuotsalohkoon josta katkottiin hermoratoja. Vaikka tiedän sen olevan fiktiota, kohtaus pyörii mielessäni ajaessani kohti Tikkurilaa nenälääkärin vastaanottoa. Eihän se lääkäri mitenkään mua tutkinut, kuunteli vaivani ja lähetti punkteerattavaksi.

Vastaanottohuone on pienehkö ja näyttää toimistohuoneelta jonne on tuotu lääketieteellisiä tarvikkeita. Onneksi mieslääkäri, mutta ei niskatukea penkissä. Lyhyt tilannekartoitus ja tiukka kysymys:
"Miksi sinne Meilahteen menit?" Voi jumalauta!

Mun päälle laitetaan muoviesiliina suojaamaan vaatteita veri- ja limaroiskeilta, ja sitten kaveri rupeaa tunkemaan kaikenlaisia teräviä esineitä mun nenään. Tämä laittaakin ensin rasvan, jota olen luullut toiseksi puudutusaineeksi ja sitten vasta sen puudutusaineen. Tässä järjestyksessä ne molemmat tuntuvat erityisen vittumaisilta, kun taas aikaisemmin laitettu puudutusaine ehtii viedä rasvanlaitosta pahimman terän pois.
"Tekeekö tämä kipeää?" kysyy hän kun painaa piikin sieraimen "takaseinään" ja ottaa toisella kädellä niskan takaa kiinni.
"No ei. Eiku ootas...!" Ruts.
"Se paine tekee vähän sellaisen olon."
Niinpähän olikin. Huuhtelussa vasemmasta sieraimesta tulee yksi keltainen klöntti keräilyastiaan ja lääkäri kehoittaa puhaltamaan sieraimen tyhjäksi nenäliinaan. Mä puhisen ja puhkun kunnes tuotoksen väri muuttuu keltaisesta punaiseksi. Vähän hengästyttää ja alkaa hikeä puskemaan. "Miten täällä on näin kuuma? Mä en meinaa saada oikein henkeä..."

127 tuntia kertoo tyypistä joka oli yksinään kiipeilemässä Amerikassa hiekkakallioilla ja pienen lipsahduksen seurauksena hänen oikea kätensä jää kiven väliin puristuksiin. Jos joku aikoo katsoa tuon leffan niin varoitus, nyt tulee juonipaljastuksia. Se kivi ei päästä kättä vapaaksi, vaikka hän kuinka nostaa, potkii, repii ja riuhtoo. Näkyvissä oleva peukalo muuttuu vain siniseksi. Hän yrittää kiinalaisella "leatherman:illä" kilkutella kivestä palasia pois, mutta se aiheuttaa vain sen kiilautumisen tiukemmasti käden päälle. Ei tarvitse olla kovin einstein oivaltaakseen mitä on tehtävä ennen kuin kuolee janoon. Sen verran jäi kuitenkin huomaamatta, että kun kun sen työkalun oli iskenyt omaan käteensä, niin vasta siinä vaiheessa muisti että siellähän on pari isompaa luuta joita ei edes aidolla Leatherman:illa saa poikki. Sitten kun hän keksi miten luut katkotaan mä en voinut katsoa sitä. Marjon kanssa molemmat huudettiin hyitä ja yäkkiä televisiolle ja mun piti mennä välillä keittiöön jäähylle. Jotenkin tuo fiilis tuli nyt mieleeni.

Mä raotan silmiäni ja näen kuinka omaa oikeaa kättäni pitkin valuu hikinoro. Kauankohan mä olen maannut täässä. "Kuinka kauan tää puudutusaine vaikuttaa?" "Tunnin verran, ei tässä vielä mikään kiire ole." Hetken keskittymisen jälkeen nousen vuoteen reunalle istumaan. "Hoidetaan nyt sitten se toinenkin poskiontelo." Mä siirryn penkille istumaan.

Autossa mun pitää keskittyä ihan hemmetisti kaikkeen tekemiseeni. Tässä on vaihdekeppi ja ratti on tuo, mitä reittiä pitääkään ajaa, missä niitä nenäliinoja on, onko mulla turvavyö kiinni? Lääkäri kehoitti soittamaan jos oireet jatkuvat. Suoritetaan sitten kolmas mekaaninen puhdistus, eli juurikin tuo äskeinen toimenpide. Voit olla varma etten soita, ajattelen ja käynnistän autoni.

Himassa kävelen suoraan suihkuun ja sitten kaadun sänkyyn. Pari tuntia tiistai-iltapäivästä häviää jonnekin twilght zone:lle.

Kaivoinko verta nenästäni?

Muutoksen tuulet tuntuvat puhaltavan nopeasti, liiankin nopeasti. 
Edellisessä kirjoituksessa olin urheilusankari ja nyt laitoskierteessä oleva kivulias potilas.

Marian sairaalan hoitajia

MTV3.fi sivuilta löytyi tällainen uutinen: 
Marian sairaalan hoitajat ja lääkarit riisuuntuivat alusvaatteisilleen 
WHAT? Miksi minua hoidetaan Meilahdessa?! 
Älkää nyt kuitenkaan Maikkarilla haastako mua oikeuteen tekijänoikeuksista, en väitä ottaneeni kuvia vaan välitän vain uutistanne eteenpäin. Okei?


Puolimaratonin jälkeinen yö oli kuin aikamatka parin vuoden taakse. Hengittäminen oli työlästä ja päätä särki, tiedä sitten oliko mun keuhkoissa vikaa vai kävikö kaikille muillekin sama juttu. Pitkästä aikaa minun oli pakko turruttaa itseni kipu- ja unilääkkeillä uneen.


Liekö syynä sitten tuo rasitus vai harvinaisen kova siitepölykausi, mutta aloin puhelimessa valittamaan lääkärilleni poskionteloissa olevaa painetta joka aiheuttaa vimmatun kutinan ja säryn toisen puolen ylähampaisiin. Vaikka kipu oli kestänyt naamassa jo pari viikkoa, niin siltikin punkteerauksen tyrmäsin nopeasti, 
vaikka se olikin ensimmäinen hänen ehdottama hoitomuoto. Lopputuloksena hän määräsi poskionteloröntgenin ja Duact-allergialääkettä laskemaan limakalvojen turvotusta. 

Duunissa tunsin sitten kuinka kihinä tuli takaisin ikeniin samaa tahtia kun minuutit kuluttivat kellossa lääkkeen tehoa aamusta. Olin päättänyt ottaa helpottavan kapselin vasta ruuan kanssa ja siksi pääsinkin rikastuttamaan elämänkokemuksiani myös narkkarin näkökulmasta. En sentään käynyt parkkipaikalla pöllimässä kenenkään autostereoita (niitä olisi löytynyt varaston hyllystä alle kymmenen metrin päästä mun työpöydästä), mutta kymmenen minuutin varaslähtö lounaalle mahdollisti saada "fiksit" naamaan ennen kuin kynsisin huuleni verille. 

Seuraavana päivänä olin lähtenyt duunista aikaisemmin pois ja istuin Nurmijärven terveyskeskuksessa. Kiroilin mielessäni ja odotin. Tietenkin oli kiire ehtiä töistä ajoissa paikalle ja vielä tämän jälkeen parturiin Klakeen. Aikatauluthan kusivat tyypilliseen tapaansa, myöhässähän oli koko show. Eniten harmitti ettei ollut kirjaa jota lukea, näköjään olin jo unohtanut laitostumisen perusrutiinit. Toista se oli ennen, silloin mulla oli musaakin matkassa.

Aikavaraus ortopedille oli tilattu jo puoli vuotta sitten ja pääsin sisään 45 minuuttia myöhässä. Olin paikalla näyttämässä oikean jalan vaivaisenluun pahkuraa, jonka nähtyään herra pedi tuumasi ettei tuolle tarvi tehdä mitään. Nielin kaikki ärräpäät ja aloin selvittämään tilannetta; meinasin kato kuolla yhteen tautiin, mutta mulla oli niin kova kondis että selvisinkin hengissä ja nyt mun on pakko pysyä tikissä, että jos se tauti tulee takas niin en kuole uudestaan. Selitin kuinka patti hiertää pidemmillä lenkeillä ja on juurikin se kohta jolla potkaisen jalkapalloa, että tää olis nyt parempi hoitaa alta pois kun mä olen kykenevä siihen - tämähän ei käsittääkseni parane itsekseen vaan menee huonommaksi. Lopulta tyyppi pistää minut kävelemään edestakaisin lattialla ja alkaa tutkimaan pattia. "Eihän tämä mikään luu ole vaan joku rasvamöykky. Kyllähän tämä voidaan ottaa pois." Jonoa operaatioon on puolisen vuotta, mutta ei se haittaa koska 
Helsinki City Marathon pitäisi juosta elokuussa alta pois.

Pari päivää myöhemmin istun bussissa matkalla kohti tsadia jäädäkseni pois Mannerheimintien Shellin pysäkillä. Näin tapahtuukin ja lähden kävelemään kohti Meilahden sairaalaa. Huomaan että samaan aikaan bussista poistunut nainen kävelee edelleenkin muutaman askeleen edelläni, vaikka olemme jo sairaalan pihassa. Kiusaantunut fiilis pahenee kun seuraan häntä läpi sairaalan  aulakerroksenkin. Siinä vaiheessa kun tuo tuntematon nainen kääntyi portaisiin jotka vievät pari kerrosta alaspäin röntgeniin, niin olin varma että kun itse kääntyisin hänen peräänsä niin kohta olisivat vartiat paikalla kyselemässä: 
"Mikäs vitun stalkkeri sä oikein olet?" 
Se nainen pysähtyi vasta kymmenen ihmisen jonon hännille kerroksen ilmoittautumisluukulle - amatööri. Mä vedän jonon ohi ja käännyn oikealle ja ilmoittaudun suoraan röntgenin vastaanottotädeille ja pääseen nopeasti istumaan muiden röntgenpotilaiden sekaan.

Helatorstaina 17.5. pistettiin firma kiinni ja me työntekijät kokoonnuimme Porvoon skutsiin yhdelle tanssilavalle tsigaan Suomi-USA jääkiekon MM-välieräottelua. Ulkoilmatapahtumahan se oli, mutta sateesta huolimatta lavan suojissa tarkeni T-paitasillaan. Tuo pelihän ratkesi Suomen maaliin 9 sekuntia ennen ajan loppumista. Sen verran kovaa tuli huudettua, ettei ääni palannut entisekseen toukokuun aikana ja paljon tuli käteltyä, jopa halailtua lähes vieraita ihmisiä. Niinpä arvelin että kiusakseni ilmaantunut sitkeä pikku flunssa tarttunut sieltä mukaan. Parin viikon kesälomani alkoi viiden päivän kuluttua tuosta pelistä, enkä uskonut sen häiritsevän enää kovinkaan pitkään.

Toisin kuitenkin kävi. Kipu pakotti mut syömään särkylääkkeitä päivittäin ja yskä paheni uusiin sfääreihin. Sitkeän liman irroittaminen sisuksistani aiheutti voimat uuvuttavia yskänpuuskia, jotka välillä pudottivat mut polvilleni. Mä olin niiden jäljiltä hengästynyt ja ihan lopussa. Kuumeinen olokaan ei koskaan jättänyt mua rauhaan ja kipu suussa alkoi pahentua. Tässä touhussa alkoi olla jo jotain pelottavan tuttua.

Liki pari viikon kärvistelyn jälkeen parkkasin auton Meikun parkkipaikalle lauantaina 2.6. Ei mulla mitään lähetteitä ollut, mutta tänään en aikonut antaa sen estää mua pääsemästä lääkärin juttusille. Marssin tyhjän aulan läpi päivystykseen ja kohtasin ensimmäisen vastustajani - vastaanottovirkailijan. Ojensin Kela-korttini ja selitin kuinka poskionteloissa on painetta. "Tämä on lähtesairaala ja päivystyspolikliniikka, me emme hoida poskionteloita." "Minulla on Wegenerin granulomatoosi ja minua on hoidettu juurikin tässä sairaalassa." Kaipa hän tiesi taudin, koska otti kortin ja alkoi naputtaa konetta. Janne 1 - byrokratia 0. 

Kohta paikalle ilmaantui mies jonka oletin olevan lääkäri, joka pyysi minut odottelutilaan. Hetken päästä paikalle ilmaantui nainen jonka myöskin oletin olevan lääkäri. Hetken neuvottelun ja puhelinsoiton lopputuloksena he kertoivat soittaneensa nenä- ja korvaklinikalle. Siellä minut otettaisiin sairaalan lääkärikierroksen jälkeen vastaan puolenpäivän maissa. Kello ranteessani näytti yhdeksää - aamulla. "Kun tässä on aikaa niin kannattaisikohan mun käydä poskionteloröntgenissä?" Ei ollut kuulemma heidän päätettävissä se. Eipä silti, ystävälliseti he lupasivat minun jäädä heidän aulaansa odottelemaan jos haluaisin.

Mä menin kuitenkin siihen taloon johon en aikonut enään palata. Ne olivat uusineet odotustilansa, joka olikin ihan hemmetin hieno muutos siihen aikaisempaan karseaan bolsevikki-sisustukseen. 
"Moi, mun piti kysyä teiltä siitä röntgenistä..." "Mitäpä sitä turhaan säteilyttämään, kun sulla on punkteerauslähete." "Ai jaa?" 

Anyways, korvaklinikan henkilökunta oli ällistyttävän ystävällistä, vastaanoton tyttö jopa kertoi viereisessä huoneessa olevan sängynkin jos mä haluaisin mennä maate; naureskellen totesin ettei se ole tarpeen. Näin jälkeenpäin voin vain spekuloida oliko se joku nykyaikainen iskuyritys, joista en ymmärrä mitään. Minun nuoruudessa lähinnä pyydettiin tyttöä kämpille kuuntelemaan musiikkia: "Mulla on tosi isot kaiuttimet." Ihan vaan sivuhuomautuksena, niin nykyisellä vaimollani alkaa kuulo jo olemaan heikossa kunnossa, se huudattaa mun kaiuttimia aika kovalla. Vai onkohan sekin joku vinkki?

"Tarvitko särkylääkkeitä?" Silloin sekin tuntui viattomalta kysymykseltä, mutta voisihan tuonkin tulkita jatkoyritykseksi aikaisempaan iskurepliikkiin. Kaiken maailman raiskaushuumeitahan on olemassa ja on aika vaarallista olla näin hyvännäköinen.

Tunnin istuskelun jälkeen mä menen sitten pyytämään niitä särkylääkkeitä, naaman kipuraja on tullut vastaan. 
"Millä tulit? Meillä olisi Panacodia." 
"Joo mä vedin sitä ennen kuin lähdin tänne ja autolla ajoin."
"Sehän on kolmiolääke."
"Eihän ole."
"Onhan, katso täällä paketin takana on kolmio."
"Hups, en mä ole huomannut mitään."
"Tämähän vaikuttaa keskushermostoon, mutta voit sä ottaa tätä kuitenkin ja ota vielä Buranaa kyytipojaksi." 
(Nyt pervot lopetatte sen iskuyritys-jutun ajattelemisen)

Ne aineethan veti sitten multa jalat alta ja mä nuokuin penkissä, kunnes mun nimeä huudettiin lääkärin vastaanotolle. Unet karisi aika nopeasti silmistä. Lääkäri kokeili kaulaa ja naputteli sormellaan naamaani. "Auts." Rauhallisesti kundi kertoi mitä tulee tapahtumaan. "Vaikka kyllähän sä nämä aikaisemmilta kerroilta muistatkin." Mä olin aina luullut että puudutusaine on vain kastettu pumpulitikkuun, mutta nyt mä huomasin jonkun terän pilkistävän pumpulin keskeltä ja tunsinkin sen kun se upposi minuun. "Auts." Seuraavaksi hän pisti toisen puudutusaineen rehellisellä paljaalla neulalla myöskin nenän sisälle, vähemmän auts. 

Loppuoperaatio onkin sitten kivuton, eikä tuo esivalmistelukaan nyt mitenkään päätä räjäyttänyt. Onhan se aina jännä fiilis kun kaveri rupeaa painamaan voimalla piikkiä ruston läpi pään sisälle, rutinan kuulee kyllä. Huuhteluruutan aiheuttaman paineenkin tuntee, ennenkuin räkäklöntit lennähtävät keräilymaljaan vesisuihkun saattelemana. Nyt löytyi saalista ja vieläpä molemmista sieraimista! Poskiontelon tulehdus. Jee! Se ei ollutkaan Wegener.

Sitä en muistanut että kärsästä suihkuaa verta niin paljon operaation jälkeen. Sairaalan tarjoamat "nenäliinat" ovat ihan paskoja, niitä pitää ottaa kymmenen kerrallaan ja siltikin ne päästävät veret hetkessä läpi. Jos se tyyppi joka on niiden hankinnoista vastuussa lukee tätä, niin kandee ensi kerralla ottaa niitä vähän kalliimpia.

Pää oli vieläkin sekaisin punkteerauksesta (ja lääkeistä) jonglöteeratessani veristen paperiliinojen ja vaihdekepin kanssa keskustan liikenteessä. Mietin siinä samalla miten tämä kokemus poikkesi niin paljon edukseen niistä aikeisemmasta punkteerauksista from Hell. 

Erottava tekijä on, että ne aikaisemmat olivat naisten suorittamia. Femakot voivat heittää volttia mun puolesta, 
mutta nyt on todistetusti ihan okei jos kundeille maksetaan enemmän liksaa samasta duunista.

Myöhemmin samana päivänä Klaukkalan apteekin farmaseutti katsahti miestä, joka oli tunkenut valtaisat paperitollot sieraimiinsa ja jonka leualla ja paidan rintamuksessa oli kuivunutta verta. "Mä oddaisin dällista andibiooddia ja dedäsuhketta, mulla on dässä resebdi."

Helsinki City Run

Lauantai 5.5.
Aamu näytti juoksupäivänä kolean harmaalta, kun kurkistin ensimmäisen kerran ulos ikkunasta. Aamiaisella luin netistä mitä minun kuuluisi syödä näin suuren urakan aamuna, tarjolla olisi Helsinki City Run -puolimaraton (21 km). Enhän mä niitä kaikkia neuvoja noudattanut, koska ehtisin syödä vielä kerran ennen kuin Tuomo tulisi hakemaan minut. Se on se sama kaveri jonka kanssa olen useasti käynyt lenkillä ja jonka kissa oli meillä hoidossa. Sää ei näyttänyt muuttuvan luvatun aurinkoiseksi, joten minun oli pakko käydä ulkona testaamassa tarkenisinko ylipäätään aikomissani varusteissa viettää pari hikistä tuntia ulkosalla.

Valmiina siirtymään lähtöalueelle

Lähtöpaikalla tuulen tuivertaessa hiuksia arvon edelleenkin laittaisinko kuitenkin tuulitakin päälle, ja pitäisikö siniset kevyet kilpatossut vaihtaa järeämpiin lenkkareihin. 

City nimestä huolimatta tapahtuman juoksureitti on aika lande, koska ulkoilureittien sora/hiekka/luomu -pinnoilla taivalletaan melkoinen osa matkasta. Päätän jättää takin laukkuun ja pitää kilpurit jalassa, koska ne sointuvat paremmin juoksupaidan väreihin.

Omassa lähtökarsinassani seisoskellessani huomaan muutaman kaverin kusevan tyynesti kaiken kansan nähden tien viereen. Mietin pitäisikö minunkin, vaikka ei hätä olekaan, mutta ihan vaan kaiken varalta. Nestettä on kuitenkin tullut nautittua runsaammin jo pari päivää, eikä tänään olisi aikaa pysähdellä tarpeilleen. En kehtaa ja jään odottelemaan lähtöpaukkua muutaman venyttelyliikkeen siivittäminä. Hirveästi ei ollut tilaa huitoa, vaikka olinkin ryhmän peräpäässä jossa tungos ei ollut niin paha kuin keulilla.

Mä seison edelleenkin paikoillani, vaikka lahtölaukaus ammuttiin hetki sitten. Eteen ei pääse ja kaikki muutkin joutuvat odottamaan edessä olevien suman purkautumista. Kilpailun lopputuloksissa ilmoitetaan kaksi loppuaikaa: brutto ja netto. Bruttoaika alkaa siitä hetkestä kun lähtölaukaus ammutaan ja nettoaika kun juoksijan kenkään asennettu chippi ohittaa lähtöviivan anturit. Itselläni kesti yli puolitoista minuuttia päästä parin sadan metrin matka lähtövaatteen alta reitille.

Lähtöalue sijaitsi Vauhtitiellä, joka on normaali kaksikaistainen katu Linnanmäen kupeessa, ja oli sen verran täynnä juoksijoita (kaikkiaan liki 16.000), ettei kaasua voinut heti alusta alkaen kääntää auki. Homma muuttui tietenkin jo ennen kilometrin täyttymistä kaupunkimaiseksi ruuhkamateluksi Töölönlahden ympäri kiertävällä kevyen liikenteen väylällä. Minä ja monet muut puikkelehdimme ihmisten välissä, tonimättä kuitenkaan epäkohteliaasti ketään, mutta useasti jouduin odottelemaan selkämuurin takana ohitusmahdollisuutta. Kansaa oli edessäpäin suorastaan silmänkantamattomiin, joten valtaisaa vauhdin nousua ei olisi luvassa vaikka pari ohittaisinkin. Ja jengi höpötteli keskenään kuin oltaisiin jollain sunnuntailenkillä. 
"Nythän on perkele lauantai ja kilpailunumerot rinnassa!" 

Minä menin lähdossä kiltisti jonon hännille siksi, että tässä ryhmässä piti juosta tavoiteaikaan 1:40 - 1:50, ja itse tavoittelin vain kahden tunnin alitusta. Luulin että jäisin nopeampien jalkoihin, mutta nämä muuthan ovat ihan turisteja. Miksi helvetissä porukat ilmoittautuvat aikaryhmiin ihan miten sattuu? Ensi kerralla itse ilmoittaudun yleisen sarjaan, siihen ekaan settiin, niiden juoksioiden nyt ainakin luulisi singahtavan sellaiseen vauhtiin, ettei heidän selkiään ainakaan tässä kohtaa enään tarvitsisi näin lähietäisyydeltä katsella. 

Olin ladannut uuteen Garmin-sykemittariini tiedot kahden tunnin tavoiteajalle. Siihen päästäkseni tasaisen vauhdin keskinopeus pitää olla 5:42 min/km ja ruuhkassa oma vauhtini oli pahimmillaan yli seitsämän minuuttia. Virtuaalinen kahden tunnin juoksija saavutti minua jo takaa ranteessa olevalla näytöllä, nyt olisi pikku pakko löytää avointa väylää etten jäisi elektronisesta vastustajastani heti kättelyssä liikaa. 

Pieni katsaus realiteetteihin, eli kymmenen kilometrin testijuoksuun jonka sain puristettua juurikin alle viiteenkymmeneen minuuttiin, joten kilometrivauhti oli silloin sekunnin alle 5 min/km (4:59). Silloin vedin varsinkin viimeiset neljä kilsaa ihan tuskissani ja täysillä, enkä olisi jaksanut juosta enään yhtään maaliviivaa pidemmälle. Nyt olisi aikaa viipyä 43 sekuntia pidempään kilometrin matkalla, mutta matka olisi tupalaten pidempi plus yksi kilometri päälle. 

Jos haluat kuunnella musaa samalla kun juostaan niin paina play:tä. Mukana pirtsakka urhelujuomavinkki.

Viidennen km:n aikana saavutin jo toisen treenikaverini. Jos se ensimmäinen oli Jarmo, niin sitten tämä oli nyt sitten Jarno - tai toisinpäin. Vähän aikaa jutusteltiin, kunnes kiihdytin taas taivaltamaan omaa vauhtiani. Sosiaalisuus söi hiukan vauhtia (5:36), mutta kahden tunnin virtuaalijuoksija oli Garminin mukaan jäänyt minusta jo turvalliset pari-kolme sataa metriä.

Kuudesta kilometristä alkoi oikeastaan helpoin vaihe juoksuani, enkä muista siitä oikein mitään mainittavia yksityiskohtia - mä vaan juoksin tasisesti 5:21-5:28 tahtiin. Mäkiä ja mutkia riitti ja juoksioita myös mutta enään ei tarvinnut jäädä hidastelemaan ahtauden takia, nyt oli väljemmin tilaa mennä omaan tahtiin. Siinä oli muutamia samoja naamoja joiden kanssa tuli juostua vähän niin kuin kilpaakin. Ohittelimme toisiamme vuorotahtiin, minä ylä- tai alamäkeen ja he tasaisella. Aurinkokin oli paistanut jo melkeinpä alkumetreistä lähtien, joten asustevalintakin toimi moitteettomasti.

Kymmenen kilometrin kohdalla sykemittarin kello kertoo aikaa kuluneen siihen mennessä 54:24. Vain neljä ja puoli minuuttia hitaammin kuin täysillä yrittäen?! Ja aikomukseni oli juosta vielä ne puuttuvat yksitoista kilometriä. Olin alun ruuhkista huolimatta edennyt tänne paljon aiottua nopeammin. Enhän mä sitä siinä tajunnut että se tekee keskinopeudeksi 5:26 min/km, koska vilkaisin ainoastaan viimeisimmän täyttyneen kilometrin aikaa, kun kellon merkkiääni piippasi. Niin ja sitä virtuaalivastustajaa, joka alkoi olla jo puoli kilsaa perässä. Looser!

Reilut viisisataa metriä eteenpäin ja puolimatkan krouvin virallinen ajanotto rekisteröi minulle ajaksi 56:58. Kymmenen minuuttia myöhemmin lähteneessä ryhmässä juossut Tuomo nappasi samassa kohtaa väliajaksi 58:10 - Janne johtaa. JEE! 

Mäkien runsaus ja "metsässä" juoksemisen määrä alkoi hieman jo nyppimään: 
"Miten niin Helsinki City?" 
Niillä sorabaanoilla juostessa irtokivet ja muutkin pinnan epätasaisuudet tuntuivat keveiden kenkien pohjan läpi. Aloin pikkuhiljaa haikailla treenilenkkareiden perään, mutta kun ne jäivät laukkuun koska olivat typerän valkoiset.

Varsinaisesti ei vielä tässä vaiheessa alkanut askel painaa mitenkään hirveästi, mutta vääjämättä matkan pituus alkoi nakertamaan miestä, varsinkin kun jatkoin edelleen kuluttavaa kissa-ja-hiiri-leikkiäni. 
"Ja taas ylämäki? No mä ohitan sitten tuon muijan." 
Mä nakuttelin kilometrit 10-15 tasaisesti 5:27-5:28 min/km - trendi näytti olevan jo keskimäärin viisi sekuntia per kilsaa hitaampaa kuin ennen kymppiä. Poikkeuksena 13. km jolla syntyi 5:10 min/km, mun kisan nopein kilometri.

Kuudestoista kilometri tulikin sitten kalliiksi, koska mä sippasin siinä (5:43). Se muija karkasi tavoittamattomiin ja nyt rupesi lihakset hyytymään oikein huolella. Leuka alkoi väkisin painua rintaan ja loppukilometrit kasvovat mun mielessä turhan pitkiksi. 
"Janne! Mitä sä sössit hommat täällä?" 
Jarno saavutti minut, ja mä havahdun taas juoksemaan kunnon vauhtia hänen kanssaan 17:nen kilometrin (5:26). Sitten mä repsahdin taas (5:44), ja kaverin keltainen lippis alkoi loitota kauemmaksi minusta. Vaikka jengiä alkoi lappaa tasaisella ohi, ja mä jaksoin vastata tuleen silti ylämäissä. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta niissä mä vaan jaksoin pinnistellä, koska pääsin ohittelemaan. 

Yhdeksästoista kilometri (5:45) päättyi tuskaisen pitkän mäen päälle. Siinä kohdassa oli jo valutettu verta, hikeä ja kyyneleitä - paitsi ettei yhtään verta eikä kyyneleitä. Tuomon vaimo bongasi minut juoksioiden virrasta. 
"Hyvä Kekki! Mä olin jo vähän huolissani susta!" 
Heilautin hänelle kättäni ja annoin vauhdin kiihtyä alamäkeen. Virtuaalivastustaja oli jäänyt jo tyyliin yli seitsämänsataa metriä, joten siitä ei enään huolta. Vai olisiko sittenkin? Mä otin väsyneenä pataan melkein 20 sekuntia/km, siis aikaisempaan oman vauhtiini verrattuna. Kuitenkin olin "raahautunut" liki samaa tahtia näytöllä olevan elektronisen hahmon kanssa, vaikka jalat olivat jo ihan paskana ja vasen polvi oli kiukutellut jo pari viimeistä kilometriä.

Viimeinen nousu Olympiastadionille kääntyi ennen pääporteja vielä vasemmalle jyrkän kummun päälle, ja siinä sitten tuntui aika ja vauhti pysähtyvän. Siinnillä vedin ylös "juosten", enkä sortunut kävelemään muutaman muun tavoin. Loppulaskussa kohti stadionin porttia alkoi vauhti karata käsistä - tai siis jaloista. Kankeat loppuunajetut lihakset virttäytyivät viimeistä rynnäkköä varten. 

Muut maalia lähestyvät heittelevät ylävitosia keskenään ja hölkkäilevät kävelyvauhtia viimeistä paria sataa metriä stadionin mondolla, kun heidät ohittaa sininen salama Adidaksen kumipohjat vinkuen. Mä vedän kaarretta korva maata viistäen ja ampaisen loppusuorankin lähes äänen nopeudella. Yhtä naurettavalta kuin se kuulostaakin, niin vähintäänkin yhtä huvittavalta sen on täytynyt näyttääkin. Kun muu jengi pitää hauskaa niin kun yksi urpå painaa kieli poskella viimeistä kahtasataa metriä. 
"Hei haloo! Sulla oli kaikki 21 kilometriä mahdollisuus juosta sydämesi kyllyydestä, mutta vasta nyt sä heräät."

Näyttötaululle ilmestyi loppuajaksekseni 1:54:55. Garmin näytti kaksi sekuntia hitaampaa aikaa kuin chip:n antama, senhän olen tietysti ihan itse ryssinyt ennakoimalla ja myöhästymällä sekunnin napinpainalluksesta lähdössä ja maalissa.
Mutta ilman loppukiriä olisi varmana mennyt yli kaksi tuntia.

Maalialueella mussutan tarjolla olevasta "kisabuffetista" banaania, jugurttia, pari myslipatukaa, vettä ja sipsipussin! Sipsit olivatkin parasta sataan vuoteen ja samaa mieltä oli Tuomokin, joka pysäytti kellot ajassa 1:53:15 ja voitti minut. Kaveri oli pistellyt viimeiset 11,5 km melkein kolme minuuttia mua nopeammin. 

Oma jälkimmäinen puolisko matkasta taittui vauhdilla 5:32 min/km, joten koko reitin keskivauhdikseni tuli 5:29 min/km, keskisykkeellä 161 bpm. Nippelitietona mainittakoon että energiaa hukkasin reitin varrelle 1643 kaloria ja kahden tunnin virtuaalijuoksija oli jäänyt minusta jotain 900 metriä kun heittäydyin maaliin.

Kilpailun tulokset. 
Klaukkalaisten nelikymppisten miesten tuloksista löytyy juoksija-kuvakkeen takaa jokaisen väli- ja loppuajat bruttona ja nettona. Videoista ei näy mitään, mutta kamera-kuvakkeen takaa sitten puolestaan löytyy katsottavaa. Klikkaa kuvan alla olevaa enlarge:a niin kuva suurenee. Löytyipä sieltä 2009 maratoniltakin otettuja kuvia joissa juoksemme Tuomon kanssa kimpassa. 

Noiden kahden juoksukuvasarjan välille mahtuu yksi Wegenerin granulomatoosi, jonka kanssa olen käynyt oman versioni Tähtien sodasta. 
Ensin tuli pimeän uhka, sitten sytostaattien hyökkäys, jota seurasi Wegen kosto. Uusi toivo heräsi ja Rituksimabin vastaiskun jälkeen olen onneksi päässyt Jedin paluuseen.

Long time after in Klaukkala far, far away... 
Kotona hengitys oli vähän työlästä ja liikkuminen varsinkin portaissa sen verran tuskaista ja vaarallisen näköistä, että vaimo julisti minut käyttökieltoon navasta alaspäin - vaikka oli lauantai-ilta ja saunassakin juuri käyty. Siinä kymmenen uutisten ja tulosruudun välisellä mainoskatkolla olisi ehtinyt ihan hyvin vaikka mitä. 
"Hei siis com'on baby."