Helsinki City Run

Lauantai 5.5.
Aamu näytti juoksupäivänä kolean harmaalta, kun kurkistin ensimmäisen kerran ulos ikkunasta. Aamiaisella luin netistä mitä minun kuuluisi syödä näin suuren urakan aamuna, tarjolla olisi Helsinki City Run -puolimaraton (21 km). Enhän mä niitä kaikkia neuvoja noudattanut, koska ehtisin syödä vielä kerran ennen kuin Tuomo tulisi hakemaan minut. Se on se sama kaveri jonka kanssa olen useasti käynyt lenkillä ja jonka kissa oli meillä hoidossa. Sää ei näyttänyt muuttuvan luvatun aurinkoiseksi, joten minun oli pakko käydä ulkona testaamassa tarkenisinko ylipäätään aikomissani varusteissa viettää pari hikistä tuntia ulkosalla.

Valmiina siirtymään lähtöalueelle

Lähtöpaikalla tuulen tuivertaessa hiuksia arvon edelleenkin laittaisinko kuitenkin tuulitakin päälle, ja pitäisikö siniset kevyet kilpatossut vaihtaa järeämpiin lenkkareihin. 

City nimestä huolimatta tapahtuman juoksureitti on aika lande, koska ulkoilureittien sora/hiekka/luomu -pinnoilla taivalletaan melkoinen osa matkasta. Päätän jättää takin laukkuun ja pitää kilpurit jalassa, koska ne sointuvat paremmin juoksupaidan väreihin.

Omassa lähtökarsinassani seisoskellessani huomaan muutaman kaverin kusevan tyynesti kaiken kansan nähden tien viereen. Mietin pitäisikö minunkin, vaikka ei hätä olekaan, mutta ihan vaan kaiken varalta. Nestettä on kuitenkin tullut nautittua runsaammin jo pari päivää, eikä tänään olisi aikaa pysähdellä tarpeilleen. En kehtaa ja jään odottelemaan lähtöpaukkua muutaman venyttelyliikkeen siivittäminä. Hirveästi ei ollut tilaa huitoa, vaikka olinkin ryhmän peräpäässä jossa tungos ei ollut niin paha kuin keulilla.

Mä seison edelleenkin paikoillani, vaikka lahtölaukaus ammuttiin hetki sitten. Eteen ei pääse ja kaikki muutkin joutuvat odottamaan edessä olevien suman purkautumista. Kilpailun lopputuloksissa ilmoitetaan kaksi loppuaikaa: brutto ja netto. Bruttoaika alkaa siitä hetkestä kun lähtölaukaus ammutaan ja nettoaika kun juoksijan kenkään asennettu chippi ohittaa lähtöviivan anturit. Itselläni kesti yli puolitoista minuuttia päästä parin sadan metrin matka lähtövaatteen alta reitille.

Lähtöalue sijaitsi Vauhtitiellä, joka on normaali kaksikaistainen katu Linnanmäen kupeessa, ja oli sen verran täynnä juoksijoita (kaikkiaan liki 16.000), ettei kaasua voinut heti alusta alkaen kääntää auki. Homma muuttui tietenkin jo ennen kilometrin täyttymistä kaupunkimaiseksi ruuhkamateluksi Töölönlahden ympäri kiertävällä kevyen liikenteen väylällä. Minä ja monet muut puikkelehdimme ihmisten välissä, tonimättä kuitenkaan epäkohteliaasti ketään, mutta useasti jouduin odottelemaan selkämuurin takana ohitusmahdollisuutta. Kansaa oli edessäpäin suorastaan silmänkantamattomiin, joten valtaisaa vauhdin nousua ei olisi luvassa vaikka pari ohittaisinkin. Ja jengi höpötteli keskenään kuin oltaisiin jollain sunnuntailenkillä. 
"Nythän on perkele lauantai ja kilpailunumerot rinnassa!" 

Minä menin lähdossä kiltisti jonon hännille siksi, että tässä ryhmässä piti juosta tavoiteaikaan 1:40 - 1:50, ja itse tavoittelin vain kahden tunnin alitusta. Luulin että jäisin nopeampien jalkoihin, mutta nämä muuthan ovat ihan turisteja. Miksi helvetissä porukat ilmoittautuvat aikaryhmiin ihan miten sattuu? Ensi kerralla itse ilmoittaudun yleisen sarjaan, siihen ekaan settiin, niiden juoksioiden nyt ainakin luulisi singahtavan sellaiseen vauhtiin, ettei heidän selkiään ainakaan tässä kohtaa enään tarvitsisi näin lähietäisyydeltä katsella. 

Olin ladannut uuteen Garmin-sykemittariini tiedot kahden tunnin tavoiteajalle. Siihen päästäkseni tasaisen vauhdin keskinopeus pitää olla 5:42 min/km ja ruuhkassa oma vauhtini oli pahimmillaan yli seitsämän minuuttia. Virtuaalinen kahden tunnin juoksija saavutti minua jo takaa ranteessa olevalla näytöllä, nyt olisi pikku pakko löytää avointa väylää etten jäisi elektronisesta vastustajastani heti kättelyssä liikaa. 

Pieni katsaus realiteetteihin, eli kymmenen kilometrin testijuoksuun jonka sain puristettua juurikin alle viiteenkymmeneen minuuttiin, joten kilometrivauhti oli silloin sekunnin alle 5 min/km (4:59). Silloin vedin varsinkin viimeiset neljä kilsaa ihan tuskissani ja täysillä, enkä olisi jaksanut juosta enään yhtään maaliviivaa pidemmälle. Nyt olisi aikaa viipyä 43 sekuntia pidempään kilometrin matkalla, mutta matka olisi tupalaten pidempi plus yksi kilometri päälle. 

Jos haluat kuunnella musaa samalla kun juostaan niin paina play:tä. Mukana pirtsakka urhelujuomavinkki.

Viidennen km:n aikana saavutin jo toisen treenikaverini. Jos se ensimmäinen oli Jarmo, niin sitten tämä oli nyt sitten Jarno - tai toisinpäin. Vähän aikaa jutusteltiin, kunnes kiihdytin taas taivaltamaan omaa vauhtiani. Sosiaalisuus söi hiukan vauhtia (5:36), mutta kahden tunnin virtuaalijuoksija oli Garminin mukaan jäänyt minusta jo turvalliset pari-kolme sataa metriä.

Kuudesta kilometristä alkoi oikeastaan helpoin vaihe juoksuani, enkä muista siitä oikein mitään mainittavia yksityiskohtia - mä vaan juoksin tasisesti 5:21-5:28 tahtiin. Mäkiä ja mutkia riitti ja juoksioita myös mutta enään ei tarvinnut jäädä hidastelemaan ahtauden takia, nyt oli väljemmin tilaa mennä omaan tahtiin. Siinä oli muutamia samoja naamoja joiden kanssa tuli juostua vähän niin kuin kilpaakin. Ohittelimme toisiamme vuorotahtiin, minä ylä- tai alamäkeen ja he tasaisella. Aurinkokin oli paistanut jo melkeinpä alkumetreistä lähtien, joten asustevalintakin toimi moitteettomasti.

Kymmenen kilometrin kohdalla sykemittarin kello kertoo aikaa kuluneen siihen mennessä 54:24. Vain neljä ja puoli minuuttia hitaammin kuin täysillä yrittäen?! Ja aikomukseni oli juosta vielä ne puuttuvat yksitoista kilometriä. Olin alun ruuhkista huolimatta edennyt tänne paljon aiottua nopeammin. Enhän mä sitä siinä tajunnut että se tekee keskinopeudeksi 5:26 min/km, koska vilkaisin ainoastaan viimeisimmän täyttyneen kilometrin aikaa, kun kellon merkkiääni piippasi. Niin ja sitä virtuaalivastustajaa, joka alkoi olla jo puoli kilsaa perässä. Looser!

Reilut viisisataa metriä eteenpäin ja puolimatkan krouvin virallinen ajanotto rekisteröi minulle ajaksi 56:58. Kymmenen minuuttia myöhemmin lähteneessä ryhmässä juossut Tuomo nappasi samassa kohtaa väliajaksi 58:10 - Janne johtaa. JEE! 

Mäkien runsaus ja "metsässä" juoksemisen määrä alkoi hieman jo nyppimään: 
"Miten niin Helsinki City?" 
Niillä sorabaanoilla juostessa irtokivet ja muutkin pinnan epätasaisuudet tuntuivat keveiden kenkien pohjan läpi. Aloin pikkuhiljaa haikailla treenilenkkareiden perään, mutta kun ne jäivät laukkuun koska olivat typerän valkoiset.

Varsinaisesti ei vielä tässä vaiheessa alkanut askel painaa mitenkään hirveästi, mutta vääjämättä matkan pituus alkoi nakertamaan miestä, varsinkin kun jatkoin edelleen kuluttavaa kissa-ja-hiiri-leikkiäni. 
"Ja taas ylämäki? No mä ohitan sitten tuon muijan." 
Mä nakuttelin kilometrit 10-15 tasaisesti 5:27-5:28 min/km - trendi näytti olevan jo keskimäärin viisi sekuntia per kilsaa hitaampaa kuin ennen kymppiä. Poikkeuksena 13. km jolla syntyi 5:10 min/km, mun kisan nopein kilometri.

Kuudestoista kilometri tulikin sitten kalliiksi, koska mä sippasin siinä (5:43). Se muija karkasi tavoittamattomiin ja nyt rupesi lihakset hyytymään oikein huolella. Leuka alkoi väkisin painua rintaan ja loppukilometrit kasvovat mun mielessä turhan pitkiksi. 
"Janne! Mitä sä sössit hommat täällä?" 
Jarno saavutti minut, ja mä havahdun taas juoksemaan kunnon vauhtia hänen kanssaan 17:nen kilometrin (5:26). Sitten mä repsahdin taas (5:44), ja kaverin keltainen lippis alkoi loitota kauemmaksi minusta. Vaikka jengiä alkoi lappaa tasaisella ohi, ja mä jaksoin vastata tuleen silti ylämäissä. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta niissä mä vaan jaksoin pinnistellä, koska pääsin ohittelemaan. 

Yhdeksästoista kilometri (5:45) päättyi tuskaisen pitkän mäen päälle. Siinä kohdassa oli jo valutettu verta, hikeä ja kyyneleitä - paitsi ettei yhtään verta eikä kyyneleitä. Tuomon vaimo bongasi minut juoksioiden virrasta. 
"Hyvä Kekki! Mä olin jo vähän huolissani susta!" 
Heilautin hänelle kättäni ja annoin vauhdin kiihtyä alamäkeen. Virtuaalivastustaja oli jäänyt jo tyyliin yli seitsämänsataa metriä, joten siitä ei enään huolta. Vai olisiko sittenkin? Mä otin väsyneenä pataan melkein 20 sekuntia/km, siis aikaisempaan oman vauhtiini verrattuna. Kuitenkin olin "raahautunut" liki samaa tahtia näytöllä olevan elektronisen hahmon kanssa, vaikka jalat olivat jo ihan paskana ja vasen polvi oli kiukutellut jo pari viimeistä kilometriä.

Viimeinen nousu Olympiastadionille kääntyi ennen pääporteja vielä vasemmalle jyrkän kummun päälle, ja siinä sitten tuntui aika ja vauhti pysähtyvän. Siinnillä vedin ylös "juosten", enkä sortunut kävelemään muutaman muun tavoin. Loppulaskussa kohti stadionin porttia alkoi vauhti karata käsistä - tai siis jaloista. Kankeat loppuunajetut lihakset virttäytyivät viimeistä rynnäkköä varten. 

Muut maalia lähestyvät heittelevät ylävitosia keskenään ja hölkkäilevät kävelyvauhtia viimeistä paria sataa metriä stadionin mondolla, kun heidät ohittaa sininen salama Adidaksen kumipohjat vinkuen. Mä vedän kaarretta korva maata viistäen ja ampaisen loppusuorankin lähes äänen nopeudella. Yhtä naurettavalta kuin se kuulostaakin, niin vähintäänkin yhtä huvittavalta sen on täytynyt näyttääkin. Kun muu jengi pitää hauskaa niin kun yksi urpå painaa kieli poskella viimeistä kahtasataa metriä. 
"Hei haloo! Sulla oli kaikki 21 kilometriä mahdollisuus juosta sydämesi kyllyydestä, mutta vasta nyt sä heräät."

Näyttötaululle ilmestyi loppuajaksekseni 1:54:55. Garmin näytti kaksi sekuntia hitaampaa aikaa kuin chip:n antama, senhän olen tietysti ihan itse ryssinyt ennakoimalla ja myöhästymällä sekunnin napinpainalluksesta lähdössä ja maalissa.
Mutta ilman loppukiriä olisi varmana mennyt yli kaksi tuntia.

Maalialueella mussutan tarjolla olevasta "kisabuffetista" banaania, jugurttia, pari myslipatukaa, vettä ja sipsipussin! Sipsit olivatkin parasta sataan vuoteen ja samaa mieltä oli Tuomokin, joka pysäytti kellot ajassa 1:53:15 ja voitti minut. Kaveri oli pistellyt viimeiset 11,5 km melkein kolme minuuttia mua nopeammin. 

Oma jälkimmäinen puolisko matkasta taittui vauhdilla 5:32 min/km, joten koko reitin keskivauhdikseni tuli 5:29 min/km, keskisykkeellä 161 bpm. Nippelitietona mainittakoon että energiaa hukkasin reitin varrelle 1643 kaloria ja kahden tunnin virtuaalijuoksija oli jäänyt minusta jotain 900 metriä kun heittäydyin maaliin.

Kilpailun tulokset. 
Klaukkalaisten nelikymppisten miesten tuloksista löytyy juoksija-kuvakkeen takaa jokaisen väli- ja loppuajat bruttona ja nettona. Videoista ei näy mitään, mutta kamera-kuvakkeen takaa sitten puolestaan löytyy katsottavaa. Klikkaa kuvan alla olevaa enlarge:a niin kuva suurenee. Löytyipä sieltä 2009 maratoniltakin otettuja kuvia joissa juoksemme Tuomon kanssa kimpassa. 

Noiden kahden juoksukuvasarjan välille mahtuu yksi Wegenerin granulomatoosi, jonka kanssa olen käynyt oman versioni Tähtien sodasta. 
Ensin tuli pimeän uhka, sitten sytostaattien hyökkäys, jota seurasi Wegen kosto. Uusi toivo heräsi ja Rituksimabin vastaiskun jälkeen olen onneksi päässyt Jedin paluuseen.

Long time after in Klaukkala far, far away... 
Kotona hengitys oli vähän työlästä ja liikkuminen varsinkin portaissa sen verran tuskaista ja vaarallisen näköistä, että vaimo julisti minut käyttökieltoon navasta alaspäin - vaikka oli lauantai-ilta ja saunassakin juuri käyty. Siinä kymmenen uutisten ja tulosruudun välisellä mainoskatkolla olisi ehtinyt ihan hyvin vaikka mitä. 
"Hei siis com'on baby."

Ei mun pitänyt

Fire Run With Me

Osaan näköjään ennustaa asioita.
Kympin testijuoksussa kävi juurikin kuten arvelin.
Miso loittoni porukasta heti ensi askelista lähtien ja Harri alkoi häipyä maisemaan kilometrin taivalluksen jälkeen. Johannan kanssa juostiin Pekan peesissä kuuteen kilometriin saakka, jossa mun oli ihan pakko antaa periksi. Siinä samalla mut ohitti nainen jonka nimeksi voisin veikata myöskin Johannaa, koska kolme sellaista treenaa ryhmässä. En ole kuitenkaan asiasta ihan varma - mun varmaan pitäisi tutustua vähän paremmin näihin ihmisiin, joiden kanssa käyn viikottain lenkillä. Osan kanssa olen juossut jopa useamman vuoden.

Maaliin ehdin nippa nappa alle viidenkymmenen minuutin. Se on kolme minuuttia nopeammin kuin edellisessä vedossa syksyllä, mutta olen minä tämän juossut joskus kolme minuuttia nopeamminkin. Tästä on hyvä kuitenkin jatkaa kohti elokuista Helsinki City Marathon:ia.

Ei minun juoksutreeneistä kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, mutta käytiin me taas kokeilemassa ylämäkeäkin. Pojat korjasivat että se edellisessä kirjoituksessa vedetty treeni olikin 300 metriä pitkä siivu, mun väittämä 200 metriä oli siis turhaa vaatimattomuuttani. Nyt vaihdettiin mäki helvetin paljon jyrkempään, mutta matka oli sama - siis 300 metriä.

Ennen kuin päästän itseni matkaan, niin pieni valmentajamuutos. Menna joka normaalisti on ruoskan varressa, on myöskin musikaalisesti lahjakas. Hän käy paukuttamassa symbaaleja teatteriesityksen aikana orkesterissa, ja on siksi välillä estynyt pääsemästä lenkille kanssamme. Tuuraamassa käy yksi Aki, joka on kipaissut mm. puolimaratonin SM-hopeaa tänä vuonna.

Siinä mäessä oli sama meininki kun edellisessäkin; ensin loppui usko, sitten voimat ja lopulta koko touhu kävi jo hengen päälle. Meidän piti juosta kuusi kertaa ylös, joka kerta kovempaa. Päästiin viiden sekunnin päähän minuutista ryhmän kanssa, joten päätin rikkoa minuutin yksinäni - tai no, Akihan juoksi vierellä. Tasan minuutti napsahti tauluun. Muut olivat vähän niinkuin suuntaamassa jo himaan, kun Aki kysyi: "Vieläkö Janne lähtee?" Jannehan lähti, vaikka olikin aivan liian hengästynyt ja hyytynyt edellisestä noususta. Kuulemma kovaa olisi suotavaa lähteä heti ensi metreistä alkaen, ja mähän läksin. Sata metriä tuli vielä jotenkin inhimillisesti, mutta sen jälkeen alkoi polttaa keuhkoissa ja jaloissa. Aki alkoi juosta pari askelta edelläni, ja samalla se huusi: "Jaksaa, jaksaa!"

Kyllähän kaikki te viimeistään nyt tiedätte että mä olen vähän hölmö näihin yllytystouhuihin. Itse, näin pitkän tauon jälkeen, hölmistyin jalkojeni täydellistä ja tuskaista kangistumista viimeisellä sadalla metrillä.
Melkein itkua vääntäen huusin takaisin: "Ei pysty!"

Juoksin mä kuitenkin loppuun saakka, ja aika oli 54 sekuntia. Siinä ylhäällä spekuloitiin tulosta, ja Aki kertoi ettei se loppu tullut niin katastrofaalisen huonosti kuin miltä itsestäni tuntui. Vauhtia oli kuitenkin valmiiksi takana ja maitohappoiselle miehelle jokainen askel vain tuntuu rautakangen jäykiltä (ja painavilta). "Ja lähtöhän oli sulla tosi kova."

Mä meinasin sitten tulla naamallani sitten alas sen mäen, koska koko kroppa jäykistyi eikä jalat enään totelleet reaaliaikasesti. Pari kertaa notkahti polvet siihen malliin että kohta sattuu Jannea leukaan. Paluuhölkkä parkkipaikalle oli ihan vitsi. Muut menivät jo, ja mä pääsiin hädintuskin eteenpäin. Kilomerin kärsimyksen jälkeen sain kehitettyä hieman käveliöitä nopeamman vauhdin.

Eikä mun pitänyt kirjoittaa taudistakaan mitään, mutta lääkäri kertoi mun verikokeen tuloksista; lymfosyytit eivät olleet enään normaaleissa rajoissa. Tai siis olivat nyt taas, mutta eivät olleet pari viikkoa aikaisemmin kun silloiset kokeet olivat otettu.
"Mutta tämän päiväiset kokeet näyttävät taas normaaleilta."
"Mikähän on aiheuttanut niiden nousun."
"Vaikea sanoa, mutta nyt näyttää hyvältä. Katsotaan taas kuukauden päästä."

Toivottavasti ne lymfot eivät ole kauhean tärkeitä, sillä mä en varonut yhtään kroppaani silloin kun niiden arvot olivat poskellaan. Itse asiassa ylämäkitreenit taisivat osua tuohon "sairaaseen" ajankohtaan. Eikä mulla ole hajuakaan mitä mun pitäisi tehdä jos ne taas sekoavat. Toisaalta, jos kukaan ei kerro, niin en itse huomaa mitään jos ne taas tekevät saman. Eikun olihan mulla selkä kipeä muutaman päivän, ainakin viikon, mutta koskas se taas olikaan...

Siitä nyt en ainakaan kirjoita että minut on kutsuttu näöntarkastukseen ajokortin uusimista varten. Näin sitä pääsee kiinni näihin seniorikansalaisten iloihin.

Eikä Euroviisuista ollut tarkoitus kirjoittaa riviäkään, varsinkaan kun en ole vielä edes kaikkia biisejä kuunnellut. Edellisen kirjoitukseni alkuun liitin Loreen:in "Euphoria" -videon, ja jos sillä ei Ruotsi tänä vuonna voita, niin en enään taaskaan ikinä katso näitä typeriä viisuja.

Minun piti kirjoittaa Linnanmäen pysäköintivalvojien ajatuksen juoksusta. Ei, mä en ole saanut parkkisakkoa. Vein anopin Vapunpäivänä katsomaan tytärtään esiintymässä paikan uudella Estradi-esiintymislavalla. Pistin auton pysähdyksiin pääsisäänkäynnin portaiden juurelle ja samalla kun vedin pyörätuolin peräkontista kysäisin ohikävelevältä virkailijalta olisiko lähellä invapysäköintiä.
"Juu tuolla on invapysäköintitunnuksella varustetuille autoille."
Samalla kun taittelin tuolia auki totesin ettei meillä nyt sellaista ole matkassa. Sitten en kuulemma saisi parkata sinne, koska muuten kaikki muutkin pysäköisivät sinne.
"Ai kaikki, joilla on pyörätuoli kyydissä."
"Mistä me tiedetään kenellä on pyörätuoli."
"Onhan sulla silmät päässä."
Kaveri totesi että on parempi ettei sano enään yhtään mitään, ja minä olin yllättäen samaa mieltä.

Mä ymmärrän että se pysäköintilupa on merkki siitä että on oikeutettu invapysäköintiin, mutta käsittääkseni ruudut ovat palvelu invalideille ja tässä oli päivänselvästi kyseessä liikuntarajoitteinen henkilö ja hänen autokyytinsä. Minun mielestäni Marjatta ei saanut hänelle kuuluvaa palvelua, koska virallinen lätkä oli Ivalossa, eikä pysäköinninvalvoja uskaltanut uskoa silmiään, vaikka anoppi nojasi kyynersauvaansa kunnes istuutui tuoliin.

Jätin sitten Marjatan siihen yksikseen nököttämään, ja toivoin että tuolin jarrut pitävät sen aikaa kun etsin Seatille vapaata parkkiruutua. Meinaan että nimensä mukaisesti mesta sijaitsee mäen päällä, ja siitä mäestä saa ihan helvetin kovat vauhdit jos tuoli lähtee rullaamaan alas.

Samalla kun kirjoitan, silmäilen juurikin postilaatikosta löytynyttä
Helsinkin City Run -ohjelehtistä. Mä ostin Pekalta peruutuspaikan puolimaratonille. Hänen tyttärensä jalat eivät kestäneet treeniä, joten mä lähden matkaan hänen sijaansa. Lauantaina 5.5., mun sarja on miehet 40 vuotta, lähtöaika klo 15:10 ja lähtönumeroni on oranssi 4930. Väri viittaa juoksijan tavoiteaikaan, ja itse ajattelin koska pystyin vetämään täysillä kymmenen kilometriä viiteenkymmeneen minuuttiin, niin pienellä tuurilla saattaisin pystyä 21 kilsaa kahteen tuntiin. Pieni laskutoimitus kertoo kuitenkin että tuskan rajamailla pitää silti lähes koko ajan taivaltaa, mutta eihän yrittänyttä laiteta. Ja tuo oranssi värihän on ryhmän jonka tavoiteaika on siis, katsotaanpas lehdestä... tuossa: 1:40 - 1:50.
"TÄH! Pekka perkele sä ilmoitit mut ihan liian nopeaan ryhmään..."

Euforia

Tiistai on juoksupäivä, eikä 27.3. ollut poikkeus, vaikka lähteminen treeneihin onkin tuntunut parilla viime kerralla suorastaan ikävältä velvollisuudelta - vähän kuin töihin lähtisi. Jälkeenpäin on kuitenkin ollut aina ihan voittaja-olo, joten sitä odotellessa kapusin autoon ja hurautin Nurmijärvelle.

Alkuhölkän jälkeen aloitimme verryttelysession, ennen päivän päänäytöstä - ylämäkivetoja. Siinä me sitten seisoimme molemmin puolin pyörätietä ja pyöriteltiin käsiä ja heiluteltiin jalkojamme. Oli varmaan hieno kunniakuja pyöräilijöiden hurauttaa välistämme, ja toivoa ettei saa nyrkistä päähänsä tai tennaria pinnojen väliin. Yksi koira veti jarrut täysin kiinni, kun se ei uskaltanut kulkea meidän välistämme, onneksi sen ihminen oli jalan liikenteessä eikä ambulanssia tarvinnut tilata paikalle. Koira uskalsi jatkaa matkaa kunhan olimme kaikki siirtyneet tien toiselle puolelle seisomaan.

Kirjoitinkin reilu vuosi sitten "Terveisiä Marjatalle"-teksissä tästä samasta treenistä tässä samassa mäessä. Se ei oikein mennyt putkeen silloin, mä kun jäin joukon hännille, ja reilusti. Sen muistaminen alkoi jäytää sisälläni, ja tänään halusinkin näyttää närhen näppylät koko porukalle. Pähkäilin mielessäni että parin sadan metrin ylämäki sopisi meikäläisen kropalle paremmin kuin kenellekään muulle. Mä kun en paina juuri mitään.

"Kahdeksan kertaa ylös, palautuminen hissuhölkällä alas ja sitten nopeammin ylös kuin edellisellä kerralla." Käsky oli käynyt ja ryhmä lähti liikkeelle. Aloitin mukamas varovasti, vedin porukkaa puoleen mäkeen saakka, kunnes Pekka meni ohi. Mäen päällä oli täysin epäuskoinen olo: "Mähän kuolen tänne." Käsittämätöntä miten kroppa meni paniikkiin, eikä mikään tuntunut toimivan.

Oksennusta peläten hissuttelin alas ja päästin isot pojat näyttämään mallia. Harri on käsittääkseni treenannut triathlonia varten, ja luultavasti ihan järjettömästi. Miso on kuitenkin vuosien saatossa lyönyt pöytään kaikkein kovimman ajan meidän kymmenen kilometrin testijuoksussa. Hän voitti minut silloin viidellä minuutilla, kuin en ollut vielä edes tututustunut herr Wegeneriin. Käytännössä kaikilla matkoilla jotka ovat yli kahden sadan metrin pituisia, minulle on tarjolla näkymä Mison loittonevasta selästä. Eipä taida hänenkään kondis tulla ihan sovalla istuen.

Äijät edessä vetivät yllättävänkin hiljaa pari seuraavaa nousua, ja siinä peesissä me Pekan kanssa saatiin taas hengityksemme tasaantumaan. Neljännen vedon jälkeen kuitenkin alkoi taas hengästyttämään, kun vauhti rupesi kiihtymään. Mun piti oikein keskittyä juoksuasentoon, lantio eteen, polvia ylös ja kädet heilumaan. Jotenkin ne palaset alkoivat loksahdella kohdilleen, ja työnnyin minua isompien miesten selän takaa melkein jo rinnalle kärkkymään.

Seitsämäs nousu olikin sitten jo totista menoa, itse jouduin siirtymään pyörätien keskeltä reunaan, jossa ei ollut hiekotussoraa, joten tossut rupesivat hetkesi sutimaan. Sen verran aikaa tuhraantui että Miso pääsi jo parin metrin karkumatkalle. Muistan jo siinä pikku paniikissa ajatelleeni, etten pysty enään kuromaan matkaa kiinni, mutta kuitenkin lähdin kiihdyttämään. Samalla vauhdilla sitten pyyhkäisin ohikin ja pari viimeistä katulampun väliä tultiinkin meikäläisen johdolla. Alas mentäessä kuulin kuinka "Janne veti niin kevyesti ohi". Arvelin kuitenkin kyseessä olevan jokin ovela psykologinen juoni, ja keskityinkin lähinnä huohottamaan huomaamattomasti.

Viimeisen kerran singahdettuamme mäkeen mä olen päättänyt olla ensimmäisenä ylhäällä, jotenkin vain oli ihan pakko voittaa kaikki muut. It's payback time. Mä tiedän, ja niin tietävät kaikki muutkin, että mä olen nopee (kysykää vaikka vaimolta). Eihän se nyt mikään räjähtävä satasen startti ollut, pitihän mun runnoa tuplaten pitempi matka ja vieläpä ylämäkeen. Kuitenkin vauhti alkoi nopeasti lisääntymään, ja siinä vaiheessa kun kaverit hävisivät rinnalta mun kiihdytyksessä oli vielä pari pykälää jäljellä. Olin varma että kohta kuitenkin kuulen takaani lähestyvät askeleet, joten annoin itselleni luvan tykittää täysillä. Ihan täysillä. Tuntuikin että kroppa otti tilanteen haltuun, ja mä itse muutuin matkustajaksi. Se on makeeta, kun koko keho tärähtelee täydessä pikajuoksuvauhdissa jalkojen hakatessa asfalttia nopeaan tahtiin, eikä keuhkoja polttavaa kipua ihan vielä tunne. Pitää vain keskittyä pitämään sormet ja selkä suorina, sekä katse maaliviivassa. Ja itselle huutaa pään sisällä: "Kovempaa! Kovempaa!"

Huipulla löysätessäni vedon pois ensimmäisenä huomaan sormien kihelmöinnin, niiden päihin oli pakkautunut aika paljon verta käsien huidottua tahtia. Sitten mun pitääkin saada äkkiä happea keuhkoihin, ja alkaa vähän tuskaisempi vaihe tätä treeniä. Siinä irvistellessäni totean kuitenkin sen olleen kaiken tämän arvoista, ja mä leijun pitkästä aikaa lenkkarit jalassa. "Aivan älytön vauhti sulla" kaverit kehuvat puuskuttaen kun lähdemme hieman notkuvin polvin alaspäin.

Muutaman viikon päästä on tiedossa sitten kympin testijuoksu, ja osat tulevat vaihtumaan. Kaikki nämä kundit ja muutama mimmikin tulevat jättämään minut taaksensa, ja se veto on realistisempi mittari maratonia varten.

Mäen pohjalla saadaankin käsky lähteä hölkkäämään takaisin parin kilsan matka autoille. Kuulen siinä ohimennen vetäjän kertovan: "Onkin hyvä jättää vähän pelivaraa näihin mäkivetoihin, semmoinen 80% tehot riittävät." "Täh?"

Terve

Tänään naistenpäivän aamuna pysähdyin ohimennen katselemaan Marjon meikkausta, ja peilistä näin kysyvän katseen. "Jäin katsomaan kuinka kaunistut oikein silmissä ja perkele nyt alkoi pistään sydämmestä." Romantiikka häviää vaimon silmistä viimeistään siinä vaiheessa kun hän huomaa minun tipahtavan polvilleni ja kaatuvan irvistäen naamalleni lattialle. "Saitko sydänkohtauksen?" Sihisen jotain hampaitteni välistä ja painan otsani mattoa vasten. "Pitääkö soittaa ambulanssi?" "Älä häiritse, anna minun kuolla rauhassa." Elämä alkaa pyöriä filminä silmien edessä (se muuten pyörii takaperin nykyhetkestä lapsuuteen) ja mä näenkin jo lasikulhon pation penkin alla. Sehän tapahtui viime kuussa.

Vuosi sitten se oli talon tärkeimpiä esineitä, jota tarkkaili kolme silmäparia päivittäin. Nyt se lojuu hylättynä patiollamme pakkasessa, nimittäin Artun juomamalja. Sen pohjalla ovat vielä ne samat siniset ja keltaiset koristekivetkin, sävyt  olohuoneen värimaailman mukaan.

Viime vuosi, tuntuu kuin olisin elänyt sen kahden maailman välissä
- en ihan terveenä mutta en enään sairaanakaan.

Ennen mä huutelin surutta netissä rumia kaikille tautisille - tutuille ja tuntemattomille, mutta enään en kehtaa. Pyysivät mua osallistumaan wegener-seminaariinkin, mutta enhän mä edes ajatellut moista, jos vaikka joku oikeasti sairas tarvii sen paikan. Tuntuukin että mä olen vieraantunut sairaudesta, sairaista ja heidän jutuistaan, kliseisesti me olemme vain kasvaneet erillemme. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin tunnustaa; kaipaan jollakin oudolla tavalla sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka syntyy kun joutuu pelaamaan vähän isommilla panoksilla. Eihän kukaan oikeasti halua täyttää tämän jengin sisäänpääsyvaatimuksia, mutta että nyt mä alan kaiholla muistelemaan vanhoja hyviä pahoja aikoja, alkaa olla jo aika siirappista.

On vielä kuitenkin asioita, joiden muistelu ei ole liian makeaa.

Arttu ei välttämättä kuollutkaan kissatappelussa, siihen aikaan liikkui paljon supikoiria lähiympäristössä, ja muistelen yhtenäkin loppukesän aamuna töihin lähtiessäni nähneeni kaksi auton alle jäänyttä raatoa. Se tuntuisikin normaalimmalta kuolinsyyltä, vaikka on kai kissoja kuollut keskenäisissäkin kähinöissään. Eipä ole muuten näkynyt sitä harmaata kissaa Artun ajan jälkeen, ehkäpä se mielummin pysyttelee talvisin sisällä lämpimässä. Tai sitten sekin on kuollut, joko kissatappelussa tai supikoiran hampaissa.

Videotykki pimeni taas, ja mä kaivoin ruuvimeisselin esiin, räpläsin sen sisuskaluja hetken ja sain sen toimimaan, en vain ymmärrä miten. Tuskinpa tuo enään toimii kun seuraavan kerran käynnistän sen.

Marjo kävi taas vetämässä liikuntasalissa zumbaa, oli siellä muitakin vetäjiä ja tyylilajeja edustettuna, mutta tärkeintä oli että kaiuttimet kestivät koko päivän rääkin. Ne eivät olleet mun, vaan paikan omat.

Maalämpö toimii. Talon sisällä lämpöä piti vähän pudotella kovilla pakkasilla, koska hiki nousi pintaan samaan tahtiin kun elohopea ulkona laski. Nyt alkavat oikeat arvot löytyä, vähän niitä piti kuitenkin etsiskellä.

Seat on lähtenyt joka aamu Marjon kanssa kouluun (lämpimästä autotallista), ja tullut takaisinkin (lämpötolppa duunin parkkipaikalla). Ainut mikä ei kestänyt oli takalasi.

Se oli ehjä kun auto parkattiin omaan pihaan, mutta parin tunnin kuluttua ei enään. Kerroin vakuutusyhtiölle puhelimessa että auto oli tullut juuri pesusta, ei ollut pakkasta enkä löytänyt sisältä kiveä jolla se olisi heitetty rikki. "Itsekseen varmaan on helähtänyt." Se kommentti maksoikin minulle liki pari sataa, koska virkailija sanoi ettei kuulosta ilkivallalta, omavastuu 150 egee. Korjaus menisi autovakuutuksesta: omavastuu 350 egee + bonusmenetykset = reilut viisi sataa. Kävin sitten vaidattamassa sen tuossa parin sadan metrin päässä ja maksoin omasta pussistani reilut kolmesataa euroa, siis melkein kaksi sataa enemmän kuin ilkivaltavakuutuksen omavastuu.

Maanantaina 6.2.2012 lääkäri totesi mun taudin oireettomuuden, remission, kestäneen jo yli vuoden. Jos tämä vuosi jatkaa samaa rataa, niin päivittäisen lääkemäärän laskemista aletaan harkitsemaan. Hetkinen? Mä luulin vuosi sitten olleeni vielä jotenkin sairas ja elelin varovaisesti. Enhän mä vieläkään tunnu jaksavan vanhaan malliin, ja silti vuosi on menty ilman näkyviä todisteita Wegenerin läsnäolosta. Hän kertasi faktat. Vuosi 2010 romahdutti fysiikan, eikä 2011 ole vielä palauttanut atlettisen vartaloni valtaisia lihaksia normaaleiksi. Taudin hoitoon syömäni mykofenolaatti on omanlaisensa solumyrkky, eikä kortisonikaan varsinaisesti paranna suorituksia.

Silti mä jäin ihmettelemään, miten heikko fiilis oli vuosi sitten vaikka mikään ei enää jäytänytkään sisuksia. Nykyäänhän mä olen ihan kunnossa, vaikka vieläkin tuntuu miehestä puuttuvan jotain - se viimeinen puristus.

Juttelin tästäkin asiasta Päivin kanssa tavatessamme Forumissa kahvikupposen äärellä. Oltiin varmaankiin kuin kaksi mummoa vertailemassa vaivoja, lääkitystä ja sairaalakokemuksiamme. Hän kertoi seminaarista (johon en siis mennyt), ihmisistä ja heidän tilanteestaan. Päivin mielestä minunkin pitäisi osallistua seuraavalla kerralla, on kuulemma ihmisiä jotka kuuluvat facebookin Wegener-ryhmään ja haluaisivat tavata. "Sä kun olet tuollainen tahtoihminen - päätit että juokset taudista huolimatta."

Kuulemma melkein puolet seminaariin osallistuneistakin oli jo tervehtymässä hyvää vauhtia. Ainakin itselleni oli silloin joskus rohkaisevaa saada kuulla jonkun omakohtaisia tarinoita, että tästä kurjuudesta voi parantuakin. Ehkäpä mä kehtaisin sitten kuitenkin mennä näyttäytymään.

Mutta ei se juoksemaan lähteminen ollut mitään tahtoihmisen päätös, että näin se sairaus voitetaan. Silkkaa tyhmymyyttä vain. En vain tajunnut sen aiheuttamaa vaaraa itselleni, ja koska olin juossut ennenkin niin lähdin taas vaikka keuhkoista meinasi veto loppuakin. "Minuahan ei pienet flunssat pidättele, ja mähän juoksen vaikka henki menisi, perkele."

Epäilen zumba-ohjaajan käyttäneen minua seksuaalisesti hyväkseen jo vuosikausia, vaikka hän ei olekaan etelä-amerikkalainen kuten viimeaikoina uutisissa olleet kolleegansa. Mielestäni hänelle kuitenkin pitäisi siitä hyvästä antaa mitali. Seuraavassa valvontakameran ottamassa videossa esiintyy epäilty henkilö, jos arvelette hänen käyttäneen teitäkin hyväkseen, soittakaa minulle niin tulen käymään kylässä - ja vedän teitä turpaan.

Tässä kohtaa oma elämänkertafilmini katkeaa ja palaan takaisin valoon. Marjo jatkaa meikkauspuuhiansa. Nousen notkuvin polvin seisomaan, pyyhkäisen pölyt olkapäiltäni ja otan askeleen kohti portaita.
"Mä lähden nyt töihin."

Väärä hälytys

Ei minussa mitään wegeneriä ollutkaan, ja poissaolot kuitattiin vapaapäivinä - en siis saanut ansaitsematonta hyötyä ilmiselvästä teeskentelystä. Rintakipu tuntui kyllä todelliselta, mutta jos mä olen keksinyt kaikki muutkin oireet, niin...

Lääkäri siis soitti ja kertoi taas ettei mun pari viikkoa myöhemmin otetuissa kontrolliverikokeessa ole mitään hälyyttävää, jatketaan vaan lääkityksen kanssa samaan malliin. Siinä samalla se ihmetteli mikä ylimääräinen verikoe pyörii mun papereissa, niin että vituixihan se meni koko joulunalussäntäily. Nyt näyttää vahvasti siltä ettei mun tauti palaa ainakaan stressin myötä - äijän fysiikka pettää ensiksi. Jaa että mistäkö tiedän?

Duunissa olen ajautunut puurtamiskierteeseen, jossa uusi lasti tavaraa saapuu työpisteelleni ennen kuin saan edelliset romut jakoon. Jatkuvan jälkeen jäämisen vuoksi (myös henkisen), paperihommat ja muut hallinnolliset suoritteet pitää siirtää usein hamaan tulevaisuuteen. Kyllä nykyaikaisessa markkinataloudessa nuo minun aikaani kohtuuttomasti vievät näpertelyt pitäisi teetättää kiinalaisilla pikkutytöillä.

Alkaakin pikkuhiljaa vanne kiristää päätä, ja rintaankin välillä pistää. Työkaverini Crash arvelikin päivänä eräänä tunnistavankin minut kumarasta asennosta kun olin kävellyt parkkipaikalta lumipyryssä kohti duunia. Pukuhuoneessa selitin sananmukaisesti käsi sydämmellä että jokin tuntuu ahdistavan. "Mä pelastan sun päivän." Totesi hän, ja alkoi vaihtaa työvaatteitaan päälle. Paidan alta paljastui sydäntä mittaavia EKG-antureita ja vyöllä roikkui niiden akku. "On vähän liian kova pulssi kuulemma, pitää kulkea vuorokausi nämä kiinni ihossa." No just, mitä mun vielä pitää tehdä ollakseni työpaikan säälittävin reppana. Vuorokausi, pyh. 
Eipä kaverin pumpusta sitten loppupeleissä löytynytkään mitään vakavaa vikaa, hetkellinen tulehdus tai jotain.

Sitten loppukevennykseen:

Mun blogin yläoikealla on kaksi laskuria, se ylempi jossa on pienempi lukema ottaa vain yhden rekisteröinnin / tietokone 12 tunnin sisällä. Toisin kuin bloggerin oma vastaava, joka laskee jokaisen sivunvaihdonkin, se mittaa "oikeammin" lukijamääriä. Numeroiden alta voi klikata "Wiew My Stats" ja itse käyn useasti tsekkaamassa "Recent Keyword Activity" -kohdasta minkälaisilla googletuksilla ihmiset ovat päätyneet mun teksteihin. Esimerkiksi haku: "janne kekki wegener" #1 tarkoittaa sitä että mun blogi on ensimmäinen tarjottava vaihtoehto tuolle haulle. Löysin myös vähän toisenlaisenkin lähestymistavan. Joku oli pistänyt hakuun "kyrpä vitussa tunnin ajan", ja kas Google haun ranking #20 on Poskiontelot paskaksi -kirjoitus. Jesh! 
Nyt ollaan asian ytimessä, ja jos ette usko niin kokeilkaa vaikka. 
Mä pääsin seitsämään minuuttiin.

Bloodsport

Duran Duran näyttää tosi hyvältä. Hämmentävää, mä en ole ennen pitänyt noita jätkiä mitenkään seksikkäinä.

Olen ehtinyt jo unohtaa miten terveyskeskuksien puhelinneuvonnan tai vastaanoton kanssa toimitaan, siksipä tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään. Olisi pitänyt vain pokkana astella Meikun keuhkopolin päivystykseen, ja mennä päivystyksen lääkärin vastaanotolle.

Mutta mä perkele soitin ensin.

"Mä sairastan tällaista tautia ja olen nyt toista päivää poissa töistä, kun luulin särkyjen johtuvan taudin oireista, nyt arvelen että kyseessä on kuitenkin stressin oireet. Kuitenkin haluaisin varmistua asiasta kontrolliverikokeella joiden tuloksista lääkäri voisi sitten soittaa myöhemmin."
"Tämähän on lähetesairaala, joten lähete tarvitaan päästäsenne verikokeeseen. Kiirelliset tapaukset voivat mennä päivystykseen, mutta tämä ei nyt kuulosta kiirelliseltä."
"Mutta eihän tämän hoidosta ymmärretä mitään missään terveyskeskuksessa, nehän pistää minut sitten sinne teille."
"Aivan, saat lähetteen omalta terveysasemaltasi."

Menin Nurmijärven terveyskeskukseen, koska minun piti kuvauttaa jalkaani kiusaava vaivaisenluu. Ajattelin hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja kuvaus menikin hyvin. Selitin päivystyksen vastaanotossa, ettei tässä varmaankaan oikeasti ole hätää, mutta kunhan nyt joku vain ottaisi verinäytteen. Ei kuulemma näkynyt minun viimeisempiä laboratoriolähetteitä heidän koneellaan, vaan Klaukkalassa missä olen asioinut. Siellä sitten tietävät mitä kokeita pitää ottaa, ja mä kun luulin että samaa HusLabiahan ne kaikki ovat. Sain puhelinnumeron omahoitajalle, tunnin päästä alkaisi soittoaika. Ehtisin kotiin tekemään ruokaa ennen sitä.

Eihän siihen numeroon kukaan "ehtinyt" vastaamaan, vaan jätin soittopyynnön. Eihän se joka sitten soitti voinut antaa lähetettä, vaan piti jättää soittopyyntö lääkärille. Eihän se lääkäri sitten pystynyt varaamaan labrasta aikaa, vaan itse piti sekin tehdä netissä. Huomenna klo 11:50 minusta otetaan putkiloon verta, jotta lääkäri voi parin päivän päästä soittaa ja kertoa että kaikki hyvin. Minähän menen kuitenkin labrasta suoraan duuniin, joten eipä silläkään ole enään sitten niin väliä.

Mitä mä sitten teen jos firma haluaakiin sairastodistuksen, kun sieltä tulee kuitenkin kouraan terveen paperit? Voisiko saada lekurilta jonkinlaisen käyttökiellon itselleni, kunnes minut on taas todettu turvalliseksi? Voisi olla nyt hieman kusisemmat paikat, jos pomo oikeasti vaatisi todistuksen poissaolon syystä vuoden kiireisempänä viikonloppuna. Miettikääpä hetki itse, eihän minulla ole nyt yhtään mitään lippua tai lappua hänelle esittää.

Ensi kertaa silmällä pitäen, alankin kiillottamaan haarniskaani ja teroittamaan miekkaani, jotta voin raivata kaikki esteet pois tieltäni kun astun Meilahden linnakkeeseen. Vaadin että vertani on vuodatettava. Hoitajasoturit vetävät omat miekkansa esiin kuullessaan, ettei minulla olekaan lähetettä heidän välskärilleen. Hurja taistelun kalske saa ihmiset pakenemaan kauhuissaan paikalta, kun henkilökunta suojelee laboratoriotaan luvattomalta vereltä. 

Ei meluta saa

Jotain on alkanut liikkumaan sisälläni, tunnen se potkujen aiheuttamat kivut selässäni ja vatsassani, joskus jopa kädessäni. Minä en ole noudattanut riittävää ehkäisyä asian tiimoilta viimeisen kuukauden aikana, pelkään että siksi sisuksissani on alkanut tapahtua ei-toivottua liikehdintää. 
Olenko siis raskaana - taas? Pakko lähteä Meilahteen mammografiaan.


Yöt ovat olleet viimeaikoina tuskaista piehtarointia oman mielen ja kehon mielivaltaiseen mellastuksen vuoksi. Nukahtaminen on vaikeaa, usein mahdotonta, duunijuttujen puskiessa kummittelemaan mieleeni heti valojen sammuttua. Monet kerrat olen käynyt alakerrassa lukemassa tai syömässä aamuyön tunteina, jotta saisin mieleni rauhoittumaan. Unilääkkeillä voisin välttää mokoman show:n, mutta kemikaaliuni ei tunnu "oikealta" ja maistuu herätessä paskalta. Eipä silti, olen minä niitä syönyt, luultavasti joulukuun aikana ainakin saman verran kuin koko sairausaikaina yhteensä. 


Viimeisen viikon ajan olen öisin pelännyt, että randomilla tulleet ja menneet kivut - milloin missäkin kohtaa kroppaa, kertovat wegenerin sisälläni venyttelevän herättyään horroksestaan. Aamuisin kuitenkin pahimmat kivut ovat häipyneet maisemista, ja olen lähtenyt työmaalle, palatakseni keskimäärin 9-10 tunnin työpäivän jälkeen silmät tyhjinä kotiin - kuutena päivänä viikossa viimeisen kolmen viikon ajan. 


Työkasa on osoittautunut loppupeleissä suuremmaksi kuin osasin aluksi arvioida, eikä apujoukkojakaan sitten kuitenkaan koskaan ilmaantunut paikalle, joten yritin yksin pureskella liian isoa pähkinää. Luulin että kestän jouluhelvetin vaikka hampaat irvessä, mutta viime yönä selkään sattui liikaa, eikä pulssikaan koskaan laskenut unialueelle. Joten aamulla matkapuhelinyhteys pomoon ja sovimme että käyn tarkistamassa Meikussa tilanteen vakavuuden.


Toivottavasti kyseessä on kuitenkin normaali työstressi, josta selvitään normaalilla järjenkäytöllä ja pienellä mahahaavalla.