Ei mun pitänyt

Fire Run With Me

Osaan näköjään ennustaa asioita.
Kympin testijuoksussa kävi juurikin kuten arvelin.
Miso loittoni porukasta heti ensi askelista lähtien ja Harri alkoi häipyä maisemaan kilometrin taivalluksen jälkeen. Johannan kanssa juostiin Pekan peesissä kuuteen kilometriin saakka, jossa mun oli ihan pakko antaa periksi. Siinä samalla mut ohitti nainen jonka nimeksi voisin veikata myöskin Johannaa, koska kolme sellaista treenaa ryhmässä. En ole kuitenkaan asiasta ihan varma - mun varmaan pitäisi tutustua vähän paremmin näihin ihmisiin, joiden kanssa käyn viikottain lenkillä. Osan kanssa olen juossut jopa useamman vuoden.

Maaliin ehdin nippa nappa alle viidenkymmenen minuutin. Se on kolme minuuttia nopeammin kuin edellisessä vedossa syksyllä, mutta olen minä tämän juossut joskus kolme minuuttia nopeamminkin. Tästä on hyvä kuitenkin jatkaa kohti elokuista Helsinki City Marathon:ia.

Ei minun juoksutreeneistä kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, mutta käytiin me taas kokeilemassa ylämäkeäkin. Pojat korjasivat että se edellisessä kirjoituksessa vedetty treeni olikin 300 metriä pitkä siivu, mun väittämä 200 metriä oli siis turhaa vaatimattomuuttani. Nyt vaihdettiin mäki helvetin paljon jyrkempään, mutta matka oli sama - siis 300 metriä.

Ennen kuin päästän itseni matkaan, niin pieni valmentajamuutos. Menna joka normaalisti on ruoskan varressa, on myöskin musikaalisesti lahjakas. Hän käy paukuttamassa symbaaleja teatteriesityksen aikana orkesterissa, ja on siksi välillä estynyt pääsemästä lenkille kanssamme. Tuuraamassa käy yksi Aki, joka on kipaissut mm. puolimaratonin SM-hopeaa tänä vuonna.

Siinä mäessä oli sama meininki kun edellisessäkin; ensin loppui usko, sitten voimat ja lopulta koko touhu kävi jo hengen päälle. Meidän piti juosta kuusi kertaa ylös, joka kerta kovempaa. Päästiin viiden sekunnin päähän minuutista ryhmän kanssa, joten päätin rikkoa minuutin yksinäni - tai no, Akihan juoksi vierellä. Tasan minuutti napsahti tauluun. Muut olivat vähän niinkuin suuntaamassa jo himaan, kun Aki kysyi: "Vieläkö Janne lähtee?" Jannehan lähti, vaikka olikin aivan liian hengästynyt ja hyytynyt edellisestä noususta. Kuulemma kovaa olisi suotavaa lähteä heti ensi metreistä alkaen, ja mähän läksin. Sata metriä tuli vielä jotenkin inhimillisesti, mutta sen jälkeen alkoi polttaa keuhkoissa ja jaloissa. Aki alkoi juosta pari askelta edelläni, ja samalla se huusi: "Jaksaa, jaksaa!"

Kyllähän kaikki te viimeistään nyt tiedätte että mä olen vähän hölmö näihin yllytystouhuihin. Itse, näin pitkän tauon jälkeen, hölmistyin jalkojeni täydellistä ja tuskaista kangistumista viimeisellä sadalla metrillä.
Melkein itkua vääntäen huusin takaisin: "Ei pysty!"

Juoksin mä kuitenkin loppuun saakka, ja aika oli 54 sekuntia. Siinä ylhäällä spekuloitiin tulosta, ja Aki kertoi ettei se loppu tullut niin katastrofaalisen huonosti kuin miltä itsestäni tuntui. Vauhtia oli kuitenkin valmiiksi takana ja maitohappoiselle miehelle jokainen askel vain tuntuu rautakangen jäykiltä (ja painavilta). "Ja lähtöhän oli sulla tosi kova."

Mä meinasin sitten tulla naamallani sitten alas sen mäen, koska koko kroppa jäykistyi eikä jalat enään totelleet reaaliaikasesti. Pari kertaa notkahti polvet siihen malliin että kohta sattuu Jannea leukaan. Paluuhölkkä parkkipaikalle oli ihan vitsi. Muut menivät jo, ja mä pääsiin hädintuskin eteenpäin. Kilomerin kärsimyksen jälkeen sain kehitettyä hieman käveliöitä nopeamman vauhdin.

Eikä mun pitänyt kirjoittaa taudistakaan mitään, mutta lääkäri kertoi mun verikokeen tuloksista; lymfosyytit eivät olleet enään normaaleissa rajoissa. Tai siis olivat nyt taas, mutta eivät olleet pari viikkoa aikaisemmin kun silloiset kokeet olivat otettu.
"Mutta tämän päiväiset kokeet näyttävät taas normaaleilta."
"Mikähän on aiheuttanut niiden nousun."
"Vaikea sanoa, mutta nyt näyttää hyvältä. Katsotaan taas kuukauden päästä."

Toivottavasti ne lymfot eivät ole kauhean tärkeitä, sillä mä en varonut yhtään kroppaani silloin kun niiden arvot olivat poskellaan. Itse asiassa ylämäkitreenit taisivat osua tuohon "sairaaseen" ajankohtaan. Eikä mulla ole hajuakaan mitä mun pitäisi tehdä jos ne taas sekoavat. Toisaalta, jos kukaan ei kerro, niin en itse huomaa mitään jos ne taas tekevät saman. Eikun olihan mulla selkä kipeä muutaman päivän, ainakin viikon, mutta koskas se taas olikaan...

Siitä nyt en ainakaan kirjoita että minut on kutsuttu näöntarkastukseen ajokortin uusimista varten. Näin sitä pääsee kiinni näihin seniorikansalaisten iloihin.

Eikä Euroviisuista ollut tarkoitus kirjoittaa riviäkään, varsinkaan kun en ole vielä edes kaikkia biisejä kuunnellut. Edellisen kirjoitukseni alkuun liitin Loreen:in "Euphoria" -videon, ja jos sillä ei Ruotsi tänä vuonna voita, niin en enään taaskaan ikinä katso näitä typeriä viisuja.

Minun piti kirjoittaa Linnanmäen pysäköintivalvojien ajatuksen juoksusta. Ei, mä en ole saanut parkkisakkoa. Vein anopin Vapunpäivänä katsomaan tytärtään esiintymässä paikan uudella Estradi-esiintymislavalla. Pistin auton pysähdyksiin pääsisäänkäynnin portaiden juurelle ja samalla kun vedin pyörätuolin peräkontista kysäisin ohikävelevältä virkailijalta olisiko lähellä invapysäköintiä.
"Juu tuolla on invapysäköintitunnuksella varustetuille autoille."
Samalla kun taittelin tuolia auki totesin ettei meillä nyt sellaista ole matkassa. Sitten en kuulemma saisi parkata sinne, koska muuten kaikki muutkin pysäköisivät sinne.
"Ai kaikki, joilla on pyörätuoli kyydissä."
"Mistä me tiedetään kenellä on pyörätuoli."
"Onhan sulla silmät päässä."
Kaveri totesi että on parempi ettei sano enään yhtään mitään, ja minä olin yllättäen samaa mieltä.

Mä ymmärrän että se pysäköintilupa on merkki siitä että on oikeutettu invapysäköintiin, mutta käsittääkseni ruudut ovat palvelu invalideille ja tässä oli päivänselvästi kyseessä liikuntarajoitteinen henkilö ja hänen autokyytinsä. Minun mielestäni Marjatta ei saanut hänelle kuuluvaa palvelua, koska virallinen lätkä oli Ivalossa, eikä pysäköinninvalvoja uskaltanut uskoa silmiään, vaikka anoppi nojasi kyynersauvaansa kunnes istuutui tuoliin.

Jätin sitten Marjatan siihen yksikseen nököttämään, ja toivoin että tuolin jarrut pitävät sen aikaa kun etsin Seatille vapaata parkkiruutua. Meinaan että nimensä mukaisesti mesta sijaitsee mäen päällä, ja siitä mäestä saa ihan helvetin kovat vauhdit jos tuoli lähtee rullaamaan alas.

Samalla kun kirjoitan, silmäilen juurikin postilaatikosta löytynyttä
Helsinkin City Run -ohjelehtistä. Mä ostin Pekalta peruutuspaikan puolimaratonille. Hänen tyttärensä jalat eivät kestäneet treeniä, joten mä lähden matkaan hänen sijaansa. Lauantaina 5.5., mun sarja on miehet 40 vuotta, lähtöaika klo 15:10 ja lähtönumeroni on oranssi 4930. Väri viittaa juoksijan tavoiteaikaan, ja itse ajattelin koska pystyin vetämään täysillä kymmenen kilometriä viiteenkymmeneen minuuttiin, niin pienellä tuurilla saattaisin pystyä 21 kilsaa kahteen tuntiin. Pieni laskutoimitus kertoo kuitenkin että tuskan rajamailla pitää silti lähes koko ajan taivaltaa, mutta eihän yrittänyttä laiteta. Ja tuo oranssi värihän on ryhmän jonka tavoiteaika on siis, katsotaanpas lehdestä... tuossa: 1:40 - 1:50.
"TÄH! Pekka perkele sä ilmoitit mut ihan liian nopeaan ryhmään..."

Euforia

Tiistai on juoksupäivä, eikä 27.3. ollut poikkeus, vaikka lähteminen treeneihin onkin tuntunut parilla viime kerralla suorastaan ikävältä velvollisuudelta - vähän kuin töihin lähtisi. Jälkeenpäin on kuitenkin ollut aina ihan voittaja-olo, joten sitä odotellessa kapusin autoon ja hurautin Nurmijärvelle.

Alkuhölkän jälkeen aloitimme verryttelysession, ennen päivän päänäytöstä - ylämäkivetoja. Siinä me sitten seisoimme molemmin puolin pyörätietä ja pyöriteltiin käsiä ja heiluteltiin jalkojamme. Oli varmaan hieno kunniakuja pyöräilijöiden hurauttaa välistämme, ja toivoa ettei saa nyrkistä päähänsä tai tennaria pinnojen väliin. Yksi koira veti jarrut täysin kiinni, kun se ei uskaltanut kulkea meidän välistämme, onneksi sen ihminen oli jalan liikenteessä eikä ambulanssia tarvinnut tilata paikalle. Koira uskalsi jatkaa matkaa kunhan olimme kaikki siirtyneet tien toiselle puolelle seisomaan.

Kirjoitinkin reilu vuosi sitten "Terveisiä Marjatalle"-teksissä tästä samasta treenistä tässä samassa mäessä. Se ei oikein mennyt putkeen silloin, mä kun jäin joukon hännille, ja reilusti. Sen muistaminen alkoi jäytää sisälläni, ja tänään halusinkin näyttää närhen näppylät koko porukalle. Pähkäilin mielessäni että parin sadan metrin ylämäki sopisi meikäläisen kropalle paremmin kuin kenellekään muulle. Mä kun en paina juuri mitään.

"Kahdeksan kertaa ylös, palautuminen hissuhölkällä alas ja sitten nopeammin ylös kuin edellisellä kerralla." Käsky oli käynyt ja ryhmä lähti liikkeelle. Aloitin mukamas varovasti, vedin porukkaa puoleen mäkeen saakka, kunnes Pekka meni ohi. Mäen päällä oli täysin epäuskoinen olo: "Mähän kuolen tänne." Käsittämätöntä miten kroppa meni paniikkiin, eikä mikään tuntunut toimivan.

Oksennusta peläten hissuttelin alas ja päästin isot pojat näyttämään mallia. Harri on käsittääkseni treenannut triathlonia varten, ja luultavasti ihan järjettömästi. Miso on kuitenkin vuosien saatossa lyönyt pöytään kaikkein kovimman ajan meidän kymmenen kilometrin testijuoksussa. Hän voitti minut silloin viidellä minuutilla, kuin en ollut vielä edes tututustunut herr Wegeneriin. Käytännössä kaikilla matkoilla jotka ovat yli kahden sadan metrin pituisia, minulle on tarjolla näkymä Mison loittonevasta selästä. Eipä taida hänenkään kondis tulla ihan sovalla istuen.

Äijät edessä vetivät yllättävänkin hiljaa pari seuraavaa nousua, ja siinä peesissä me Pekan kanssa saatiin taas hengityksemme tasaantumaan. Neljännen vedon jälkeen kuitenkin alkoi taas hengästyttämään, kun vauhti rupesi kiihtymään. Mun piti oikein keskittyä juoksuasentoon, lantio eteen, polvia ylös ja kädet heilumaan. Jotenkin ne palaset alkoivat loksahdella kohdilleen, ja työnnyin minua isompien miesten selän takaa melkein jo rinnalle kärkkymään.

Seitsämäs nousu olikin sitten jo totista menoa, itse jouduin siirtymään pyörätien keskeltä reunaan, jossa ei ollut hiekotussoraa, joten tossut rupesivat hetkesi sutimaan. Sen verran aikaa tuhraantui että Miso pääsi jo parin metrin karkumatkalle. Muistan jo siinä pikku paniikissa ajatelleeni, etten pysty enään kuromaan matkaa kiinni, mutta kuitenkin lähdin kiihdyttämään. Samalla vauhdilla sitten pyyhkäisin ohikin ja pari viimeistä katulampun väliä tultiinkin meikäläisen johdolla. Alas mentäessä kuulin kuinka "Janne veti niin kevyesti ohi". Arvelin kuitenkin kyseessä olevan jokin ovela psykologinen juoni, ja keskityinkin lähinnä huohottamaan huomaamattomasti.

Viimeisen kerran singahdettuamme mäkeen mä olen päättänyt olla ensimmäisenä ylhäällä, jotenkin vain oli ihan pakko voittaa kaikki muut. It's payback time. Mä tiedän, ja niin tietävät kaikki muutkin, että mä olen nopee (kysykää vaikka vaimolta). Eihän se nyt mikään räjähtävä satasen startti ollut, pitihän mun runnoa tuplaten pitempi matka ja vieläpä ylämäkeen. Kuitenkin vauhti alkoi nopeasti lisääntymään, ja siinä vaiheessa kun kaverit hävisivät rinnalta mun kiihdytyksessä oli vielä pari pykälää jäljellä. Olin varma että kohta kuitenkin kuulen takaani lähestyvät askeleet, joten annoin itselleni luvan tykittää täysillä. Ihan täysillä. Tuntuikin että kroppa otti tilanteen haltuun, ja mä itse muutuin matkustajaksi. Se on makeeta, kun koko keho tärähtelee täydessä pikajuoksuvauhdissa jalkojen hakatessa asfalttia nopeaan tahtiin, eikä keuhkoja polttavaa kipua ihan vielä tunne. Pitää vain keskittyä pitämään sormet ja selkä suorina, sekä katse maaliviivassa. Ja itselle huutaa pään sisällä: "Kovempaa! Kovempaa!"

Huipulla löysätessäni vedon pois ensimmäisenä huomaan sormien kihelmöinnin, niiden päihin oli pakkautunut aika paljon verta käsien huidottua tahtia. Sitten mun pitääkin saada äkkiä happea keuhkoihin, ja alkaa vähän tuskaisempi vaihe tätä treeniä. Siinä irvistellessäni totean kuitenkin sen olleen kaiken tämän arvoista, ja mä leijun pitkästä aikaa lenkkarit jalassa. "Aivan älytön vauhti sulla" kaverit kehuvat puuskuttaen kun lähdemme hieman notkuvin polvin alaspäin.

Muutaman viikon päästä on tiedossa sitten kympin testijuoksu, ja osat tulevat vaihtumaan. Kaikki nämä kundit ja muutama mimmikin tulevat jättämään minut taaksensa, ja se veto on realistisempi mittari maratonia varten.

Mäen pohjalla saadaankin käsky lähteä hölkkäämään takaisin parin kilsan matka autoille. Kuulen siinä ohimennen vetäjän kertovan: "Onkin hyvä jättää vähän pelivaraa näihin mäkivetoihin, semmoinen 80% tehot riittävät." "Täh?"

Terve

Tänään naistenpäivän aamuna pysähdyin ohimennen katselemaan Marjon meikkausta, ja peilistä näin kysyvän katseen. "Jäin katsomaan kuinka kaunistut oikein silmissä ja perkele nyt alkoi pistään sydämmestä." Romantiikka häviää vaimon silmistä viimeistään siinä vaiheessa kun hän huomaa minun tipahtavan polvilleni ja kaatuvan irvistäen naamalleni lattialle. "Saitko sydänkohtauksen?" Sihisen jotain hampaitteni välistä ja painan otsani mattoa vasten. "Pitääkö soittaa ambulanssi?" "Älä häiritse, anna minun kuolla rauhassa." Elämä alkaa pyöriä filminä silmien edessä (se muuten pyörii takaperin nykyhetkestä lapsuuteen) ja mä näenkin jo lasikulhon pation penkin alla. Sehän tapahtui viime kuussa.

Vuosi sitten se oli talon tärkeimpiä esineitä, jota tarkkaili kolme silmäparia päivittäin. Nyt se lojuu hylättynä patiollamme pakkasessa, nimittäin Artun juomamalja. Sen pohjalla ovat vielä ne samat siniset ja keltaiset koristekivetkin, sävyt  olohuoneen värimaailman mukaan.

Viime vuosi, tuntuu kuin olisin elänyt sen kahden maailman välissä
- en ihan terveenä mutta en enään sairaanakaan.

Ennen mä huutelin surutta netissä rumia kaikille tautisille - tutuille ja tuntemattomille, mutta enään en kehtaa. Pyysivät mua osallistumaan wegener-seminaariinkin, mutta enhän mä edes ajatellut moista, jos vaikka joku oikeasti sairas tarvii sen paikan. Tuntuukin että mä olen vieraantunut sairaudesta, sairaista ja heidän jutuistaan, kliseisesti me olemme vain kasvaneet erillemme. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin tunnustaa; kaipaan jollakin oudolla tavalla sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka syntyy kun joutuu pelaamaan vähän isommilla panoksilla. Eihän kukaan oikeasti halua täyttää tämän jengin sisäänpääsyvaatimuksia, mutta että nyt mä alan kaiholla muistelemaan vanhoja hyviä pahoja aikoja, alkaa olla jo aika siirappista.

On vielä kuitenkin asioita, joiden muistelu ei ole liian makeaa.

Arttu ei välttämättä kuollutkaan kissatappelussa, siihen aikaan liikkui paljon supikoiria lähiympäristössä, ja muistelen yhtenäkin loppukesän aamuna töihin lähtiessäni nähneeni kaksi auton alle jäänyttä raatoa. Se tuntuisikin normaalimmalta kuolinsyyltä, vaikka on kai kissoja kuollut keskenäisissäkin kähinöissään. Eipä ole muuten näkynyt sitä harmaata kissaa Artun ajan jälkeen, ehkäpä se mielummin pysyttelee talvisin sisällä lämpimässä. Tai sitten sekin on kuollut, joko kissatappelussa tai supikoiran hampaissa.

Videotykki pimeni taas, ja mä kaivoin ruuvimeisselin esiin, räpläsin sen sisuskaluja hetken ja sain sen toimimaan, en vain ymmärrä miten. Tuskinpa tuo enään toimii kun seuraavan kerran käynnistän sen.

Marjo kävi taas vetämässä liikuntasalissa zumbaa, oli siellä muitakin vetäjiä ja tyylilajeja edustettuna, mutta tärkeintä oli että kaiuttimet kestivät koko päivän rääkin. Ne eivät olleet mun, vaan paikan omat.

Maalämpö toimii. Talon sisällä lämpöä piti vähän pudotella kovilla pakkasilla, koska hiki nousi pintaan samaan tahtiin kun elohopea ulkona laski. Nyt alkavat oikeat arvot löytyä, vähän niitä piti kuitenkin etsiskellä.

Seat on lähtenyt joka aamu Marjon kanssa kouluun (lämpimästä autotallista), ja tullut takaisinkin (lämpötolppa duunin parkkipaikalla). Ainut mikä ei kestänyt oli takalasi.

Se oli ehjä kun auto parkattiin omaan pihaan, mutta parin tunnin kuluttua ei enään. Kerroin vakuutusyhtiölle puhelimessa että auto oli tullut juuri pesusta, ei ollut pakkasta enkä löytänyt sisältä kiveä jolla se olisi heitetty rikki. "Itsekseen varmaan on helähtänyt." Se kommentti maksoikin minulle liki pari sataa, koska virkailija sanoi ettei kuulosta ilkivallalta, omavastuu 150 egee. Korjaus menisi autovakuutuksesta: omavastuu 350 egee + bonusmenetykset = reilut viisi sataa. Kävin sitten vaidattamassa sen tuossa parin sadan metrin päässä ja maksoin omasta pussistani reilut kolmesataa euroa, siis melkein kaksi sataa enemmän kuin ilkivaltavakuutuksen omavastuu.

Maanantaina 6.2.2012 lääkäri totesi mun taudin oireettomuuden, remission, kestäneen jo yli vuoden. Jos tämä vuosi jatkaa samaa rataa, niin päivittäisen lääkemäärän laskemista aletaan harkitsemaan. Hetkinen? Mä luulin vuosi sitten olleeni vielä jotenkin sairas ja elelin varovaisesti. Enhän mä vieläkään tunnu jaksavan vanhaan malliin, ja silti vuosi on menty ilman näkyviä todisteita Wegenerin läsnäolosta. Hän kertasi faktat. Vuosi 2010 romahdutti fysiikan, eikä 2011 ole vielä palauttanut atlettisen vartaloni valtaisia lihaksia normaaleiksi. Taudin hoitoon syömäni mykofenolaatti on omanlaisensa solumyrkky, eikä kortisonikaan varsinaisesti paranna suorituksia.

Silti mä jäin ihmettelemään, miten heikko fiilis oli vuosi sitten vaikka mikään ei enää jäytänytkään sisuksia. Nykyäänhän mä olen ihan kunnossa, vaikka vieläkin tuntuu miehestä puuttuvan jotain - se viimeinen puristus.

Juttelin tästäkin asiasta Päivin kanssa tavatessamme Forumissa kahvikupposen äärellä. Oltiin varmaankiin kuin kaksi mummoa vertailemassa vaivoja, lääkitystä ja sairaalakokemuksiamme. Hän kertoi seminaarista (johon en siis mennyt), ihmisistä ja heidän tilanteestaan. Päivin mielestä minunkin pitäisi osallistua seuraavalla kerralla, on kuulemma ihmisiä jotka kuuluvat facebookin Wegener-ryhmään ja haluaisivat tavata. "Sä kun olet tuollainen tahtoihminen - päätit että juokset taudista huolimatta."

Kuulemma melkein puolet seminaariin osallistuneistakin oli jo tervehtymässä hyvää vauhtia. Ainakin itselleni oli silloin joskus rohkaisevaa saada kuulla jonkun omakohtaisia tarinoita, että tästä kurjuudesta voi parantuakin. Ehkäpä mä kehtaisin sitten kuitenkin mennä näyttäytymään.

Mutta ei se juoksemaan lähteminen ollut mitään tahtoihmisen päätös, että näin se sairaus voitetaan. Silkkaa tyhmymyyttä vain. En vain tajunnut sen aiheuttamaa vaaraa itselleni, ja koska olin juossut ennenkin niin lähdin taas vaikka keuhkoista meinasi veto loppuakin. "Minuahan ei pienet flunssat pidättele, ja mähän juoksen vaikka henki menisi, perkele."

Epäilen zumba-ohjaajan käyttäneen minua seksuaalisesti hyväkseen jo vuosikausia, vaikka hän ei olekaan etelä-amerikkalainen kuten viimeaikoina uutisissa olleet kolleegansa. Mielestäni hänelle kuitenkin pitäisi siitä hyvästä antaa mitali. Seuraavassa valvontakameran ottamassa videossa esiintyy epäilty henkilö, jos arvelette hänen käyttäneen teitäkin hyväkseen, soittakaa minulle niin tulen käymään kylässä - ja vedän teitä turpaan.

Tässä kohtaa oma elämänkertafilmini katkeaa ja palaan takaisin valoon. Marjo jatkaa meikkauspuuhiansa. Nousen notkuvin polvin seisomaan, pyyhkäisen pölyt olkapäiltäni ja otan askeleen kohti portaita.
"Mä lähden nyt töihin."

Väärä hälytys

Ei minussa mitään wegeneriä ollutkaan, ja poissaolot kuitattiin vapaapäivinä - en siis saanut ansaitsematonta hyötyä ilmiselvästä teeskentelystä. Rintakipu tuntui kyllä todelliselta, mutta jos mä olen keksinyt kaikki muutkin oireet, niin...

Lääkäri siis soitti ja kertoi taas ettei mun pari viikkoa myöhemmin otetuissa kontrolliverikokeessa ole mitään hälyyttävää, jatketaan vaan lääkityksen kanssa samaan malliin. Siinä samalla se ihmetteli mikä ylimääräinen verikoe pyörii mun papereissa, niin että vituixihan se meni koko joulunalussäntäily. Nyt näyttää vahvasti siltä ettei mun tauti palaa ainakaan stressin myötä - äijän fysiikka pettää ensiksi. Jaa että mistäkö tiedän?

Duunissa olen ajautunut puurtamiskierteeseen, jossa uusi lasti tavaraa saapuu työpisteelleni ennen kuin saan edelliset romut jakoon. Jatkuvan jälkeen jäämisen vuoksi (myös henkisen), paperihommat ja muut hallinnolliset suoritteet pitää siirtää usein hamaan tulevaisuuteen. Kyllä nykyaikaisessa markkinataloudessa nuo minun aikaani kohtuuttomasti vievät näpertelyt pitäisi teetättää kiinalaisilla pikkutytöillä.

Alkaakin pikkuhiljaa vanne kiristää päätä, ja rintaankin välillä pistää. Työkaverini Crash arvelikin päivänä eräänä tunnistavankin minut kumarasta asennosta kun olin kävellyt parkkipaikalta lumipyryssä kohti duunia. Pukuhuoneessa selitin sananmukaisesti käsi sydämmellä että jokin tuntuu ahdistavan. "Mä pelastan sun päivän." Totesi hän, ja alkoi vaihtaa työvaatteitaan päälle. Paidan alta paljastui sydäntä mittaavia EKG-antureita ja vyöllä roikkui niiden akku. "On vähän liian kova pulssi kuulemma, pitää kulkea vuorokausi nämä kiinni ihossa." No just, mitä mun vielä pitää tehdä ollakseni työpaikan säälittävin reppana. Vuorokausi, pyh. 
Eipä kaverin pumpusta sitten loppupeleissä löytynytkään mitään vakavaa vikaa, hetkellinen tulehdus tai jotain.

Sitten loppukevennykseen:

Mun blogin yläoikealla on kaksi laskuria, se ylempi jossa on pienempi lukema ottaa vain yhden rekisteröinnin / tietokone 12 tunnin sisällä. Toisin kuin bloggerin oma vastaava, joka laskee jokaisen sivunvaihdonkin, se mittaa "oikeammin" lukijamääriä. Numeroiden alta voi klikata "Wiew My Stats" ja itse käyn useasti tsekkaamassa "Recent Keyword Activity" -kohdasta minkälaisilla googletuksilla ihmiset ovat päätyneet mun teksteihin. Esimerkiksi haku: "janne kekki wegener" #1 tarkoittaa sitä että mun blogi on ensimmäinen tarjottava vaihtoehto tuolle haulle. Löysin myös vähän toisenlaisenkin lähestymistavan. Joku oli pistänyt hakuun "kyrpä vitussa tunnin ajan", ja kas Google haun ranking #20 on Poskiontelot paskaksi -kirjoitus. Jesh! 
Nyt ollaan asian ytimessä, ja jos ette usko niin kokeilkaa vaikka. 
Mä pääsin seitsämään minuuttiin.

Bloodsport

Duran Duran näyttää tosi hyvältä. Hämmentävää, mä en ole ennen pitänyt noita jätkiä mitenkään seksikkäinä.

Olen ehtinyt jo unohtaa miten terveyskeskuksien puhelinneuvonnan tai vastaanoton kanssa toimitaan, siksipä tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään. Olisi pitänyt vain pokkana astella Meikun keuhkopolin päivystykseen, ja mennä päivystyksen lääkärin vastaanotolle.

Mutta mä perkele soitin ensin.

"Mä sairastan tällaista tautia ja olen nyt toista päivää poissa töistä, kun luulin särkyjen johtuvan taudin oireista, nyt arvelen että kyseessä on kuitenkin stressin oireet. Kuitenkin haluaisin varmistua asiasta kontrolliverikokeella joiden tuloksista lääkäri voisi sitten soittaa myöhemmin."
"Tämähän on lähetesairaala, joten lähete tarvitaan päästäsenne verikokeeseen. Kiirelliset tapaukset voivat mennä päivystykseen, mutta tämä ei nyt kuulosta kiirelliseltä."
"Mutta eihän tämän hoidosta ymmärretä mitään missään terveyskeskuksessa, nehän pistää minut sitten sinne teille."
"Aivan, saat lähetteen omalta terveysasemaltasi."

Menin Nurmijärven terveyskeskukseen, koska minun piti kuvauttaa jalkaani kiusaava vaivaisenluu. Ajattelin hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja kuvaus menikin hyvin. Selitin päivystyksen vastaanotossa, ettei tässä varmaankaan oikeasti ole hätää, mutta kunhan nyt joku vain ottaisi verinäytteen. Ei kuulemma näkynyt minun viimeisempiä laboratoriolähetteitä heidän koneellaan, vaan Klaukkalassa missä olen asioinut. Siellä sitten tietävät mitä kokeita pitää ottaa, ja mä kun luulin että samaa HusLabiahan ne kaikki ovat. Sain puhelinnumeron omahoitajalle, tunnin päästä alkaisi soittoaika. Ehtisin kotiin tekemään ruokaa ennen sitä.

Eihän siihen numeroon kukaan "ehtinyt" vastaamaan, vaan jätin soittopyynnön. Eihän se joka sitten soitti voinut antaa lähetettä, vaan piti jättää soittopyyntö lääkärille. Eihän se lääkäri sitten pystynyt varaamaan labrasta aikaa, vaan itse piti sekin tehdä netissä. Huomenna klo 11:50 minusta otetaan putkiloon verta, jotta lääkäri voi parin päivän päästä soittaa ja kertoa että kaikki hyvin. Minähän menen kuitenkin labrasta suoraan duuniin, joten eipä silläkään ole enään sitten niin väliä.

Mitä mä sitten teen jos firma haluaakiin sairastodistuksen, kun sieltä tulee kuitenkin kouraan terveen paperit? Voisiko saada lekurilta jonkinlaisen käyttökiellon itselleni, kunnes minut on taas todettu turvalliseksi? Voisi olla nyt hieman kusisemmat paikat, jos pomo oikeasti vaatisi todistuksen poissaolon syystä vuoden kiireisempänä viikonloppuna. Miettikääpä hetki itse, eihän minulla ole nyt yhtään mitään lippua tai lappua hänelle esittää.

Ensi kertaa silmällä pitäen, alankin kiillottamaan haarniskaani ja teroittamaan miekkaani, jotta voin raivata kaikki esteet pois tieltäni kun astun Meilahden linnakkeeseen. Vaadin että vertani on vuodatettava. Hoitajasoturit vetävät omat miekkansa esiin kuullessaan, ettei minulla olekaan lähetettä heidän välskärilleen. Hurja taistelun kalske saa ihmiset pakenemaan kauhuissaan paikalta, kun henkilökunta suojelee laboratoriotaan luvattomalta vereltä. 

Ei meluta saa

Jotain on alkanut liikkumaan sisälläni, tunnen se potkujen aiheuttamat kivut selässäni ja vatsassani, joskus jopa kädessäni. Minä en ole noudattanut riittävää ehkäisyä asian tiimoilta viimeisen kuukauden aikana, pelkään että siksi sisuksissani on alkanut tapahtua ei-toivottua liikehdintää. 
Olenko siis raskaana - taas? Pakko lähteä Meilahteen mammografiaan.


Yöt ovat olleet viimeaikoina tuskaista piehtarointia oman mielen ja kehon mielivaltaiseen mellastuksen vuoksi. Nukahtaminen on vaikeaa, usein mahdotonta, duunijuttujen puskiessa kummittelemaan mieleeni heti valojen sammuttua. Monet kerrat olen käynyt alakerrassa lukemassa tai syömässä aamuyön tunteina, jotta saisin mieleni rauhoittumaan. Unilääkkeillä voisin välttää mokoman show:n, mutta kemikaaliuni ei tunnu "oikealta" ja maistuu herätessä paskalta. Eipä silti, olen minä niitä syönyt, luultavasti joulukuun aikana ainakin saman verran kuin koko sairausaikaina yhteensä. 


Viimeisen viikon ajan olen öisin pelännyt, että randomilla tulleet ja menneet kivut - milloin missäkin kohtaa kroppaa, kertovat wegenerin sisälläni venyttelevän herättyään horroksestaan. Aamuisin kuitenkin pahimmat kivut ovat häipyneet maisemista, ja olen lähtenyt työmaalle, palatakseni keskimäärin 9-10 tunnin työpäivän jälkeen silmät tyhjinä kotiin - kuutena päivänä viikossa viimeisen kolmen viikon ajan. 


Työkasa on osoittautunut loppupeleissä suuremmaksi kuin osasin aluksi arvioida, eikä apujoukkojakaan sitten kuitenkaan koskaan ilmaantunut paikalle, joten yritin yksin pureskella liian isoa pähkinää. Luulin että kestän jouluhelvetin vaikka hampaat irvessä, mutta viime yönä selkään sattui liikaa, eikä pulssikaan koskaan laskenut unialueelle. Joten aamulla matkapuhelinyhteys pomoon ja sovimme että käyn tarkistamassa Meikussa tilanteen vakavuuden.


Toivottavasti kyseessä on kuitenkin normaali työstressi, josta selvitään normaalilla järjenkäytöllä ja pienellä mahahaavalla.

Ollako vai eikö olla?

Se loppui juuri äsken. Kuulen kuinka Marjo purskahtaa itkuun suljettuaan olohuoneen oven perässään, itse yritän niellä kuristavaa epämääräistä tunnetta kurkunpäästä. Räpyttelen kyyneleitä silmistä ja mietin: "Miten tässä näin kävi? 
Tämänhän piti olla ihanaa."

Elämä on mennyt jotenkin sekaisin. Viime aikoina minun on pitänyt syödä yksi jos toinenkin nukahtamislääke, jotta saisin tarpeeksi unta ennen kello kuuden herätystä. Duunissa joulun "tankkaaminen" on konkretisoitunut työpisteeni viereen kasvaneeksi epämääräiseksi läjäksi pelikonsoleita, johtoja, pelejä, elokuvia ja vielä vähän lisää pelikonsoleita. Ja elokuvia. Läjän pinta-ala on jotain 3 kertaa 6 metriä ja korkeuttakin puolitoista metriä. 

Pidin marraskuussa vuosien saatossa kertyneistä lomista yhden viikon pois, ja se aiheutti tuon kaaoksen. Nykyään jouluromua tuntuu tulevan ikkunoista ovista sisään sitä tahtia että se kasa tuntuu vain paisuvan, vaikka mä olen paiskonut 13 tuntisia työpäiviä sen ympärillä. Onhan siinä lisäksi ollut pari muutakin juttua ja sitten siihen päälle pientä säätöä. Kieltämättä itseäkin tahti alkaa jo hirvittää, vaikka tajuankin ettei tähän hommaan oikeasti riitä yhden miehen kädet, työläisiin ei riitä palkkabudjetti joten mä raivoan yksikseni. Periksi ei anneta, onhan tässä muillakin kilotolkulla tekemistä.  Pari vuotta takaperin venyin duunissa joulun vuoksi ihan hulluja päiviä kahden ja puolen työntekijän kanssa, silloin sitä laulua riitti maaliskuun puoliväliin. No, eiköhän tämäkin kiire hellitä sitten viimeistään keväällä - tavalla tai toisella.

Pähkäilin hieman elämäni suurta suunnitelmaa. Ilmeisesti en koskaan tuntenut viikatemiehen läsnäoloa niin lähelläni, että olisin hätäpäissäni tehnyt listan asioista jotka olisin halunnut nähdä/ tehdä/ kokea ennen hänen saapumista. Olisi kyllä nykyään helvetin paljon helpompaa, jos ne kaikki haluamani asiat olisivat vain kirkastuneet aivoihini jonain kivuliaan sumuisena hetkenä. Istuin vessassa ja arvoin miten tämän loppuajan käytän ennen tuota tulevaa vierailua.

Vuosi sitten en oikein uskonut pääseväni eläkeikään, enpä uskonut tekeväni pahemmin duuniakaan. Pitäisikö mun siis ottaa elo rauhallisesti ja tehdä duunia virkamies-periaatteella, rasittamatta itseäni ettei vain tauti herää. Vai pitäisikö nyt kun kondis on hyvä nostaa rahat tililtä ja kiertää vähän maailmaa - ja tulla sitten joskus kun terveys pettää kotiin kuolemaan. Vai käykö tässä leikissä kuitenkin niin että mä näenkin sen perkeleen vanhuuseläkepäivän sarastuksen, eli töitä pitää alkaa puskemaan ihan helvetisti jotta niitä eläke-eurojakin tilille kilahtaisi.

Lääkärini jätti puhelinvastaajaan viestin: "Labra-arvot ovat muuttumattomat, (siis toistaiseksi terveen paperit), lääkitystä jatketaan normaalisti." Sepä siitä sitten, mietitään niitä suunnitelmia sitten myöhemmin.

Raskaat työt vaativat raskaat huvit, vaikka mun futsal loppui tältä syksyltä, kun taas murtui sormi - ei minulta vaan ryhmän vetäjältä. Hän oli maalivahtina, kun joku potkaisi maalinedusruuhkassa sormille, se tavallinen tarina. Firman sählyvuoron lisäksi pari viime viikkoa olen sitten käynyt juoksemassa kahdessa eri maratonryhmässa. Itsenäisyyspäivänä tulikin vaivojen palkka ja aika ommella yksi haava sielusta umpeen, Klaukkalassa juostiin Kinkkuhölkkä ja mä olin mukana.

Nolla ysi juoksin tuon yhdeksän kilometrin reitin ihan älyttömässä lumituiskussa, lenkkarit vain lipsuivat ja rintaan pisti. Viime vuonna, no jaa - ei muistella sitä. Tänään olin jo tuntia ennen starttia läheisellä koululla hakemassa numeroa rintaan. Vartin verryttelyn jälkeen hivutin itseni ovelasti eturiviin ja pääsin kiihdyttämään kilparyhmän kanssa ensimmäiseen ylämäkeen, kun muut kuntoilijat jäivät ruuhkaan jumiin. Kilpasarja pakeni ihan helvetin kovaa paikalta ja minä roikuin siinä imussa. Onnittelin jo itseäni loistavasta lähdöstä, ja olin varma että pystyn tasaamaan pulssini ja vetämään loppumatkan tasaisesti lähes tähän tahtiin. 
Ja vitut pystyin. 

Ekan kilometrin jälkeen henki oli salpautunut, rintaan pisti ja jengiä painoi jatkuvalla syötöllä ohi. Siinä meni mummoa ja vaaria, tyttöä ja poikaa, ilmeisesti ruuhka oli takanani hellittänyt. Oli pirun vaikeaa säätää omaa nopeutta, kun edessä ja takana oli peruslähtökohdiltaan parempikuntoisia kavereita. Mun olisi pitänyt vain antaa niiden mennä, mutta...

Neljän kilometrin ahdistavan taivalluksen jälkeen Tuomo sai minut kiinni, ja sitten vain roikuin tutussa tahdissa pari kilometriä. Kutosen kohdalla oli sitten pakko taipua ja jäädä taas yksikseen taivaltamaan. Samalla meni ohi ainakin Pekka ja Johanna ja joitain muita mun juoksukavereita. Sen hetkinen tuskainen olo sisuksissa olisi voinut aiheuttaa kiukkuisen kommentin kun yksi ohittajista tonäisi minua. "Ootsä joku saatanan sokee?" tai jotain vastaavaa olisi varmaankin sihahtanut hampaiden välistä normaalisti, mutta onneksi olin vilkaissut taakseni, ja nähnyt näkövammaisten huomioliivit juoksioiden ja oppaiden päällä.

Kahdeksassa kilomerissä yksi niistä huomioliivisistä oli jäänyt muusta porukasta jälkeen ja missasi kadunkulman käännöksen. Huutelin kaverille suuntia palata oikealle reitille. Juostiin sitten peräkkäin ja mä olin kartanlukija, vaikka olisihan mies varmaankin seurannut askelten narskumista lumella, joka oli satanut sopivasti edellisenä päivänä. Oli taas liukasta. Viimeisen puolen kilometrin alkaessa varoitin vielä jäisestä risteyksestä, kunnes kiihdytin loppukiriin. Perkele, tässä vammaisille hävitä - paitsi että ne muut menivät jo. 

Silti oli mahtavaa palata tekemään niitä "extreme" -juttuja, joihin en 2010 kyennyt. Huomiona kerron teille että kahdeksan tuntia myöhemmin tätä kirjoittaessa, olen vieläkin hengästynyt, tuntuu ettei ilmassa ole riittävästi happea - sisuksiin sattuu ja jalkojen lihaksia pistelee. Odotettavissa levoton yö, ja kuudelta herätys. Lisääkin itkua ja hammasten kiristystä olen kuitenkin suunnitellut; elokuun 18. - I have a target.

Avaan yläkerran olohuoneen oven ja huomaan elokuvan alkutekstien jo pyörivän. 
"Minkä laitoit pyörimään? kysyn vaimoltani. 
"Hatchiko - tarina uskollisuudesta." 
(Richard Gere, Joan Allen) hän vastaa. 
"Onko tää joku koiraleffa? Mä en tykkää sellaisista." 
"Eiku ne on ihania."