Oikeus ja kohtuus

Minulla on ilmeisesti aikaa kirjoittaa kun olen juoksemassa, koska taas mä juoksen. Onhan tässä kädet vapaana kun jalat työskentelevät, Macbookin akku kestää useamman tunnin, joten mikäs tässä on naputellessa samalla kun hölkkään porukan mukana kahden kilometrin alkulämmittelyä.

Tiistaina 27. syyskuuta olen ensimmäistä kertaa syksyn maratonkurssilla, nämä muut juoksijat ovatkin käyneet jo pari kertaa aikaisemmin kokeilemassa. Tänään on vuorossa, ylläri pylläri - kymmenen kilometrin testijuoksu. Jokainen vetää kympin niin kovaa kuin koneesta irtoaa, ja mä olen huolissani jo tästä verryttelyvauhdista.

Hillopolitiikasta sen verran, että jos ja kun palaatte joskus työelämään piiiiiitkältä sairaslomalta, niin teillekin voi tulla pari odottamatonta mutkaa matkaan. Aluksi työnantajan edustaja kertoi minulle että saan 80% palkastani tekemällä puolikkaita työpäiviä, he sitten saisivat korvausta eläkevakuutusyhtiöltä. Se kuulosti hyvältä ja järkevältä, joten ilmoitin halukkuuteni lääkärille tämän ehdottaessa työelämään palaamista.

Alkuun on todettava että ainut mihin eläkevakuutusyhtiössä voi VARMAsti luottaa, on byrokratia. Kerroimme työnantajan edustajan kanssa jonka nimi olkoon vaikka Mato (Worm in english - for my international readers), että emme oikein tiedä mitä pitää tehdä, koska olemme ensimmäistä kertaa tällaista juttua virittelemässä. Virkailija selitti jotain mikä meni yli hilseen, ja sitten kuukauden päästä säädettiin palkkakuitin kanssa. 

Kertoivat perkeleet sitten siinä että tällaisen työhönpalaamisjakson voi tehdä palkattomastikin. Firman ei tarvitse maksaa liksaa, vakuutusta, mitään ilta- tai pyhälisiä, bonuksia, työpuhelinta, pahan miehen lisää eikä tv-lupamaksua. Mä saisin tililleni koko sen tukiosuuden, about 65-70% normipalkasta. Helvetti, sillä mentiin sitten seuraavat pari kuukautta. Itse asiassa kolme, mutta palataan siihen.

Itselle tuli järjestelystä sellainen olo kuin olisin vain ylimääräinen kenttäpelaaja, jolle annettiin oma pallo. 
Saisin pelata niin kovaa kuin vain terveyteni sallisi, itseä ei toki saanut repiä rikki. Ihan sama mihin päätyyn maaleja potkisin, kunhan vain olisin läsnä - vaikka sitten vaihtopenkillä istuen. Liksa pysyisi samana, juoksisin sitten kentällä 4 tai 8 tuntia päivässä. Eikä muuten mitään lomiakaan sitten kertyisi kun en ole joukkueen palkkalistoilla. Urheilujuomat sentään saisin talon puolesta.

Lähtökäsky sitten tuli, ja mä säntäsin matkaan, rynnin keulaan ainakin sekunniksi, mutta sitten kovemmat jantterit pistävät tennarit vinoon ja pakenevat maisemaan. Mä jäin tavoistani poiketen mua päätä pidemmän ja leveämmän kaverin taakse taivaltamaan, kutsutaan häntä nyt vaikka Petriksi. Pyöräillessä ja rullaluistellessa olen pannut merkille peesaamisen merkityksen matkakanteon helppouteen, mutta juostessa en ole sitä suosinut. 

Nyt mulla oli kuitenkin asusteena juoksutrikoot ja ihonmyötäinen ohut tekninen juoksupaita, josta olen itse leikannut vielä kainalot auki ilmanvaihtoa tehostamaan. Sillä hetkellä oli navakka vastatuuli. Tuli himppasen kylmä kun vedin omia polkujani, joten palasin suosiolla kaverin selän taakse lämmittelemään. Alkumatka kuitenkin kulki kuin rasvattuna, Petri veti rivakkaa tahtia ja loivassa alamäessä asiat tuntuvat sujuvan (viimeinen kilometri olisi sitten ylämäkeen).

El Tigre

Tuomo ei nyt ollut mukana, koska hän juoksee nykyään eri ryhmässä kuin minä, mutta hänen kissansa kävi meillä hoidossa. Tuomo itse lähti kipaisemaan 42 kilometriä Berliiniin ja otti perheensä mukaan kannustusjoukkoihin. Tikru ei paljon urheilusta piittaa, joten hän tuli viettämään viikonloppunsa meidän residenssiin, jossa jo vähän jännitettiin kissan läsnäoloa.

Tikru on vähän kuin aikaisempien kissojemme sekoitus. Ulkoisesti hänet oli pistetty Artun kokoiseen kroppaan ja maalattu oranssilla ja valkoisella. Pitkä ja pehmeä karva, sekä ylisosiaalinen luonne oli kuin lainassa Muksulta. Tikru seurasi enimmäkseen ihmisiä ja selitti meille paljon juttuja - kiinnostipa ne meitä tai ei.

Aluksi yhteistyö kissan kanssa sujui kuin ensimmäinen kilometri juostessa - yllättävän helppoa ja vaivatonta. Vaan eipä sitä vielä siinä vaiheessa ollut vaikeuksia budjetoitukaan.

Eläkeyhtiön kanssa painiessa ongelmat alkoivat välittömästi kun he ottivat asiat hoitaakseen. Toukokuun korvaukset maksettiin minulle heinäkuussa, koska emme Madon kanssa ymmärtäneet lähettää riittävää määrää allekirjoitettuja sopimuksia heidän keskusbunkkeriinsa. Siis pitää olla minun oma ja sitten vielä meidän keskenäinen sopimuksemme. Toukokuulta oma soppari (kun firma maksoi palkan) ja kesäkuun alusta tämä uusi palkaton sopimus, ja molemmista minun ja yhteinen versiomme allekirjoitettuna. Niistä perkeleen paperista jäi sitten joku virheettömästi toimittamatta, eikä ne sieltä soittele perään, itse pitää kysellä ja selvittää että miksei fyrkaa tule tilille.

Loppukesästä, elokuun loppupuolella, sain vihdoinkin soittaa eläkeyhtiöön etten tarvitsisi heiltä enään syyskuun alusta tukirahoja. Aloittaisin normaalin työpäivän tekemisen ja saisin oikeaa palkkaakin (100%).
"Ai jaa, sepä hyvä. Oletko sitten ollut vapaalla tämän kuukauden."
"En kun töissä, miten niin?"
"No kun mehän tehtiin kolmen kuukauden sopimus."

Pari ekaa kilometriä tulee hurjaa loppuaikaa lupaillen, mutta kolmessa kilometrissä putoan Petrin vauhdista. Eihän tuo suuri yllätys ollut, enkä uskaltanut pidempään repiä niin kovaa, tarkoitus oli kuitenkin juosta loppuun saakka. Idea veret seisauttavasta loppukiristä piti haudata vähintään tässä kohtaa, mutta eipähän enään tarvinnut palella. Sen verran kovaa oli tultu että nyt, metsän puiden suojassa, toivoin jo pientä tuulen virettä jäähdyttämään hikolevaa kehoa. Taisi olla kroppa ihmeissään, kun pitkästä aikaa tuli runtua oikein kunnolla.

Neljässä kilometrissä tuli mäkisempi osuus ja kunnon pistos vasemmalle alavatsaan. Tämä ei ole mitään verrattuna siihen joka tuli Klaukkalan lenkillä pari kirjoitusta sitten. Itse asiassa se lenkki ja ne fiilikset ei ole mitään tämän rinnalla. Mä pidän tahdin kovana, keuhkoihin sattuu kun yritän vetää ne mahdollisimman täyteen ilmaa ja sitten saada myös mahdollisimman tyhjäksi myös. Happi poistaisi pistoksen ja maitohapot jaloista. Joku outo nainen ohittaa mut ja huikkaa jotain heijastimien tarpeellisuudesta. Miten se pystyy puhumaan? Alkaa tosiaan olla jo aika hämärän rajamailla.

Ensimmäisenä yönä Tikru pudotti jonkun puukipon lipaston päältä, saaden ihmiset pomppaamaan sängystään ja juoksemaan hassusti ympäriinsä. Tai itse asiassa mä sinkoilin pimeydessä, Marjo vain käänsi kylkeä. Nuorempana Muksukin teki samaa, tällä katilla on sama sosiaalisuuden varjopuoli, sen pitää saada huomiota jos on vähänkin tylsää. Omista kissoista poiketen Tikru ei oikein tykännyt olla yli minuuttia sylissä. Arttu vain tyytyi loppuajasta kohtaloonsa ja Muksu saattoi nukahtaa, jos tarpeeksi kauan jaksoi pysyä liikkumatta.

Tikrun turkki oli kuitenkin kaikista kissoista pehmein. Marjo katsoi selällään köllöttävää kissaa ja sanoi että olisi mukava työntää naama sen mahaan ja pörisyttää sitä huulilla. Mä kokeilin, eikä se lyönyt kynsiään mun päänahkaan. Taisi tykätä siitä. 

Sitten vielä oli sen häntä, aivan upea puuhka. Toisin kuin aikaisemmat talon kissat, Tikru vipsutti sitä koko ajan. Kun muut kissat indikoivat hännän heiluttelullaan vitutuksen määrää, tämä kaveri enemmänkin huitoi sillä aina kun innostui jostakin. 
Tai ylipäätään oli hereillä.

Vihdoinkin ensimmäiset juoksijat tulevat vastaan, joten vitosen kääntöpaikka on lähellä. Naama on jähmettynyt jo kilomeri sitten tuskaiseen ilmeeseen ja suusta lentää ilmoille hengityksen suhina ja vähän sylkeäkin. Aika on 26"47' puolimatkassa, ja mä suuntaan takaisin samaa tietä kuin tulikin. Joskus olen ollut nopeampikin, ja yritän nyt muistella kuinka silloin hallitsin paniikissa olevaa kehoa loppumatkan ajan.

Pää hakee muistin kätköistä keskustelun alkuajoilta, kun tätä projektia käynnistettiin. Samainen virkailija kertoi silloin, että aluksi allekirjoittaisimme kolmen kuukauden sopimuksen. Itse ilmoitin että lääkäri päättää minun työkunnon - ei eläkeyhtiön vakiomittaiset sopimukset. "Tietenkin, mutta tämä on normaali käytäntö."

Kelailen otsa kurtussa hieman lisää asioita; eläke maksetaan kuun alussa, mutta minähän olen tottunut siihen että liksa tulee vasta kuun lopussa... ei helvetti!

"Meinaatteko että ette ole maksaneet minulle elokuusta mitään korvausta????"

"No kun meillä oli tämä kolmen kuukauden sopimus, joka loppui heinäkuuhun."

Siis nää ei todellakaan soittele perään ja kysele mitään. Pistetään vaan maksu poikki ja ollaan tyytyväisiä kun kukaan ei huomaa mitään. Tai sitten ihmeparantuminen on tapahtunut kolmessa kuukaudessa. Pääasia on että sairas piruparka joutuu vähän näkemään vaivaa korvauksiensä perään, ja jos ei ole tarkkana joutuu näkemään nälkää. Olin niin halolla päähän etten saanut oikein kunnolla kehutuksi heidän valtavan hienoa systeemiään. 

Virkailija lupasi kuitenkin maksaa elokuunkin, kunhan vain allekirjoittaisin sopimuksen - omani ja firman yhteisen ja postittaisin sen heille.

"Sitten siellä on sellainen palautelomake joka kannattaa täyttää. Se on ihan hyvä sinun oikeusturvan kannalta, että jos jotain vaikka sattuisi."

Vanhaan yläkerran jo Artun repimään sohvaan sitten sattui. Tikru antoi sille kyytiä neljässä päivässä melkein saman verran, kuin aikaisempi kaksikko seitsämässä vuodessa. Itsellä olikin aina vähän jännät paikat tulla töistä kotiin; joko se nyt olisi iskenyt kiinni alakerran sohviin. Ne kun tulivat taloon vasta viikko sitten. 

Tikru on upea kissa, mutta se ei ole Arttu. Taisi olla molemminpuolinen helpotus, kun saimme luovuttaa sen takaisin omistajilleen. Taitaa suunnitelmamme edelleen pitää, eikä meidän tarvitse lähteä löytökodista hakemaan uutta perheenjäsentä. 

Keski-iänkriisikin on ihan kohta nurkilla, ja silloin pitää vaihtaa vaimo ja ostaa moottoripyörä. Jos karvaisen kissan kanssa on noinkin tarkkaa, niin mitenhän käy karvattoman kanssa. Ei sitä mitä tahansa mirriä sänkyyn päästetä, vaikka olenkin aina tykännyt tanssijatyttösistä.

Havahdun unelmistani, ympärillä on pimeää en näe ketään lähistöllä. Ryhti on lysähtänyt kasaan, eikä vauhti paljon päätä huimaa. Keho ja mieli eivät jaksaneet enään pitää yllä tahto- ja voimatilaa, vaan ovat päästäneet määrätietoisen etenemisen hiipumaan läpsyttelyn asteelle. Kiihdytän taas  vauhtia. Tässä pimeydessä on vaikea hahmottaa ympäristöä, reitin viimeiset kolme kilometriä tulisivat olemaan tuttua maastoa. Epäusko valtaa mielen, kun seuraavan mäen jälkeinen suorakin näyttää oudolta. 
Kauanko vielä pitää jaksaa?

Vihdoinkin tuttu tienhaara näkyy, viimeinen kolmonen alkaa, ja uskallan syöttää Adidaksille tiukempaa tahtia. Huomaan kehitteleväni suun eteen jonkinlaista hengityssuojainta, jossa olisi sähkömoottorilla toimiva siipiratas, joka painaisi ilmaa mun suuhun enemmän, kuin mitä jaksan itse sinne vetää. Siis eräänlainen turbo, vaikkei se ottaisikaan käyttövoimaa pakokaasuilta. Kehittelen sitäkin ajatusta hetken, mutta pierun määrä ei riittäisi tuottamaan tarpeeksi ahtopainetta, eikä letku perseessä varsinaiseti helpottaisi tätä oloa.

Kahdeksan kilometriä takana, ja nyt on kaivettu esiin kaikki mahdolliset vaivat. Koko keskivartaloon sattuu huohottava hengittäminen, jaloissa jomottaa matkan aikana kertyneet maitohapot, kädet puutuvat ja päätä särkee hapen puute ja tiukka keskittyminen. Mutta se askel, se on ainakin tämän kilometrin lennokas. Viimeisellä kilsalla alkaa nousu, ja jaksan enään käskyttää itseäni pieniin pyrähdyksiin. Kipu hyydyttää vauhdin, kunnes taas havahdun piiskaamaan itseäni. 

Mäkeen annan kaikkeni. Sen verran on keho rääkätty, ettei loppukirissä löydy pikajuoksunopeutta - itse asiassa ei tainnut irrota koko kiriäkään. Menna (sanotaan häntä vaikka kurssin vetäjäksi) ilmoittaa loppuajaksi 52"42'. Vähän aikaa siellä soratien pinnassa keräilen itseäni. Juon pari mukia mehua, ja aloitan parin kilsan loppuhölkän takaisin autolle.

Meidän kaikkien sairaiden tyyppien keskustelupalstalla (sick bastards club) facebook/groups/Wegener vanha kunnon Wegener-jugend kamerad Päivi kirjoitti seuraavaa: "Herra Wegenerin natsisuhteet ovat vaikuttaneet, ja USAssa ei kuulemma haluta yleensäkään henklöiden mukaan nimettyjä tauteja vaan taudinnimien pitäisi jotenkin kuvata sairautta! Uusi nimi on: Granulomatoottinen polyangiitti! Englannin kielisillä sivuillakin on jo nimenvaihdos menossa, parin vuoden sisällä pitäis mennä läpi, paitsi etteivät lääkärit tunne tätä tälläkään nimellä..."

Nyt menee sitten mun blogin nimi uusiksi. 
Showdown: Kekki vs. Wegenerin granulomatoosi joka hävisi, 
mutta yrittää come back:iä nimellä Granulomaattinen polyangiitti.

Iskee kuin lautasellinen kylmää kaurapuuroa.

Menestysresepti

Muistatteko kun tässä taannoin kirjoitin maailman huonoimmasta biisistä?

Jos ette, niin pieni ohjeistus blogin lukemisesta; koska tässä koko suuressa sepustuksessa on jonkinasteinen juoni päässyt puolivahingossa rakentumaan, vaikka murhaajasta ei olekaan epäilystä, niin olisi silti parempi lukea tekstit vanhimmasta uusimpaan. Bloggeri pistää aina uusimman tekstin keulille, eli näyttää sen ensimmäisenä kun klikkaat mun linkkiä.

Siinä oikealla lukee blogiarkisto, ja se alta voit valita aikaisempia kuukausia tai vuosia, mutta niistäkin tulee sitten ensimmäisenä se uusin näkyville. Vuoden jälkeen pitää siis valita kuukausi ja sen jälkeen vielä se alimmaisin otsikko, eli vanhin teksti. Joissakin kuukausissa, kuten kaikken vanhinta tekstiä haettaessa (huhtikuu-2010) kaikki tekstit eivät mahdu ensimmäiselle sivulle, joten vielä pitää valita: vanhemmat tekstit. Luette sitten ne jutut järjestyksessä alhaalta ylöspäin.

Niin siihen "rock"videoon, se on poistettu netistä tekijänoikeusvaatimusten vuoksi, ilmeisesti hänen itsensä toimesta. Sitä ladattiin 167 miljoonaa kertaa ja 87% katsojista klikkasi: en tykkää. Nyt Rebecca Black sitten palaa parrasvaloihin Katy Perryn suosiollisella avustuksella, "Last Friday Night" musavideolla näkyy muitakin menneysyyden tähdenlentoja.

Kukkahattutädeille tiedoksi: Katy on maailmanluokan stara ja tämä biisi on hitti, loppukesän 2011 yksi eniten radiossa soitettuja renkutuksia maailmassa. Näytti olevan liki 105 miljoonaa latausta kirjoitushetkellä ja lisää on tulossa. Valitettavasti kohta varmaankin ilmestyy Rebeccan oma levykin, onneksi sen takana luultavasti on vähän parempi tuotantokoneisto kuin viime kyhäelmässä.

Tiistai 13.9.
Onhan sitä joskus nuorempana hurjiakin bileitä nähty, mutta vedettiin varmaan yhtenä perjantai-iltana Marjon kanssa niihinkin pohjat. Itse hahmottelin blogitekstiä joka ei oikein suostunut muuttumaan mieleisekseni, joten klikkasin blogiarkistosta aikaisemmat tekstini auki. Olen luultavasti lukenut oman tuotantoni läpi noin kymmenisen kertaa, mutta niin vain täytyy kehaista itseään (taas), että ihan ensimmäisen kuukauden tarinat olivat aika helmiä. Kysyinkin rakkaalta vaimoltani onko hän lukenut niitä, muuta kuin sen yhden kerran silloin aikojen alussa. Ei kuulemma ollut, joten kehoitin kokeilemaan.

Siinä sitä maattiin sängyssä ja molemmat lukivat omilla läppäreillään kirjoituksiani, paitsi että Marjo nauroi ihan sikana. Näköjään mitä enemmän mieheen sattui, sitä hauskempaa tuntui olevan. Meneehän se perjantai-ilta noinkin. Itse tykkäsin että "David Lynch" oli aika hyvin vedetty, mutta Artun muistokirjoitus on varmaankin parasta ikinä mitä olen saanut kirjoitettua. Sitä en vain halunnut silloin lukea uudestaan, joten ihan varma asiasta en ole.

Tänään pitäisi lähteä ensimmäiselle maratontunnille, mutta sadetutka lupaa ihan helvetinmoista vesimyrskyä, joten taidan jäädä kotiin. Katson kellosta onko lääkeaika ja käyn hakemassa nappeja. Pieni hetki. Mykefenolaattia menee yhteensä neljä 500 mg:n nappia päivässä, kaksi aamulla ja kaksi kahdentoista tunnin jälkeen illalla. Lääkehän on tarkoitettu ensisijaisesti elinsiirtopotilaille, mutta en tiedä mitä sen pitäisi heille tehdä. Omalla kohdallani ne korvaavat tehottomaksi osoittautuneet solumyrkkyhoidot, ne samat myrkyt joita myös syöpäpotilaille työnnetään suoraan suoneen. Eipähän mene enään päivää hukkaan sairaalan pedillä maatessa, ja sitten siihen perään pari darra-päivää vielä sotkemaan eloa.

Aamuisin "nautin" myös kortisonia joka ilmeisesti on ollut toiseksi tärkein lääke aktiivisen taudin hoidossa. Aluksihan sitä määrättiin 60 mg:tä päivässä, mutta nyt (yli vuoden jälkeen) syyskuun alusta sen määrä on 5 mg/vrk.

Heinäkuun 2010 jälkeen meikäläinenkin ehti vaipua fyysisesti ja henkisesti ojan pohjalle. Oli varmaan viimeinen solumyrkky-show kun päättivät käynnistää mun kehoa tykittämällä kortisonia suoraan suoneen, en muista tarkkaa määriä, mutta kahdessa päivässä pumppasivat sinne reippaasti yli kahden kuukauden annoksen verrattuna siihen mitä söin tabletteina. Vasen käsivarsi mustui nätisti kun aine vähän "polttaa" mennessään, tai jotain. Asiasta jotain enemmän tietävät voivat kommentoida mustelmia.

Vasemman puoleisessa kuvassa näkyy kanyylin (piikki) ja kortisonin aiheuttama mustelma paremmin, mutta oikeanpuoleinen on muuten tarkempi otos. Kuvat otin omassa puutarhassani 8.8.2010. Näköjään luin samurai/ronin Miyamoto Musashi:n seikkailuja.

Vähän sen jälkeen olikin vähän synkemmät fiilikset, kun kävi ilmi etteivät ne solumyrkyt siltikään tehoa, eikä kellään ollut keksittynä oikein korvaavaa suunnitelmaa, kunnes CellCept otettiin käyttöön. Silloin, vuosi sitten, se oli vähän kalliimpaa lystiä. Onneksi saman mykon saa nykyään halpamerkkinä inhimillisempään hintaan, vaikka luultavasti 675 euron lääkekatto lienee jo tänäkin vuonna paukkunut rikki. Kohta ne sieltä palauttavat rahoja ja lähettävät todistuksen että voin ostaa loppuvuoden  lääkkeeni hintaan 1,50 euroa kpl. Siis max. kolmen kuukauden satsit kaikkia tarvitsemiani mömmöjä 1,50 € / lääkenimike.

Kortisonin käyttöön sisältyy pari pikku haittavaikutusta, joista yksi on luuston haurastuminen. Siksipä olenkin pureskellut kalsium-tabletit aamulla ja illalla. Aikataulullisesti siinä on sellainen juttu, etteivät myko ja kalsium oikein imeydy yhtäaikaa. Apteekista annettiin ohje: vähintään neljä tuntia mykon ja kalsiumin välille ja mielellään pidempi aika sitten seuraavaan mykoon. 24 tuntia käy pieneksi kun ottaa siitä nukkumiseen käytetyn ajan pois.

Teorissa kun aloittaa napittamisen klo 8:00 ja klo 12:00 vetää kalsiumit naamariin ja sitten venaa klo 18:00 saakka ja syö seuraavan mykon, niin lopulta voikin ottaa klo 22:00 viimeisen kalsiumin ennen nukkumaanmenoa. Siinä vain sattuu olemaan kolme kohtaa joiden myöhästyminen aiheuttaa seuraavan tankkauksen siirtymisen myöhemmäksi, ja mullahan on tunnetusti huono muisti - tärkeissä asioissa. Pikkujututut ja turhantärkeä nippelitieto kyllä jää päähän.

Pahimmillaan mulla oli ensimmäiset kaksi kapselia mykofenolaattia ja lasi vettä yöpöydällä odottamassa kun säpsähdän hereille ensimmäisen kerran, sitten voikin taas nukahtaa pariksi tunniksi kun on hoitanut velvollisuudet alta pois. Onneksi tuollaisen kireän aikataulutuksen voin nyt unohtaa, sillä nykyään riittää kun syön yhden tabletin päivässä. Tuli melkein burn out.

Syönhän mä kaliumiakin. Vaikka hiki päässä olen nukkunut, niin suu on ollut kuiva aamuyöstä, ja siihen vaivaan sitten yleensä herään. Yksi tabletti päivässä riittää, ainakin lääkäri niin sanoi. Itse vaihdoin syömisajankohdan aamusta iltaan, josko sen vaikutus olisi tehokkaampi niinä kriittisinä hetkinä kun pitäsi vetää unta pollaan. Onnistumisprosentti ei ainakaan vielä ole 100.

Tähän väliin sähkeuutisia. Kirjoitan tekstiä illalla klo 22:35 ja muistan etten ole ottanut illan mykoa. Vaimon puutarhaharrastus tarvitsi orjatyövoimaa, ja tällaiset pikkujutut pääsivät unohtumaan, mutta meidänpä uudessa kukkapenkin reunamuurissa on 24 isoa ja 24 pientä harkkoa kahdessa kerroksessa. Vedän ne lääkkeet nyt napaan, ja on muuten hyvä ettei tarvitse enään venata neljää tuntia että pääsee nukkumaan.

Cotrim Forte on sellainen lääke joka pitää infektiot loitolla, ja se tuntuu toimivan. Muistaakseni olen ollut flunssassa vain kerran koko tänä aikana, vaikka vastustuskyvyn piti käydä ihan nollillakin. Kapseli on suurin mitä mun valikoimista löytyy ja se pitää nielaista kokonaisena, tietenkään siinä ei ole asiaa helpottavaa liukasta pintaa. Suu täyteen vettä, puikula nopeasti suussa oikeaan asentoon ja päätä heilauttamalla kurkusta alas. Tai sitten ei, ja uusi yritys.

Vatsansuoja-aineesta edellinen lääkäri sanoi, ettei sitä enään tarvitse ottaa jos en halua, mutta tämä viimeisin suositteli sen käyttöä ja kirjoitti siitä vuoden reseptin. Mä syön kun muistan. Kaapin pohjalta löytyy vielä tolkuttomasti erilaisiä särkylääkkeitä - isoja jytkyjä. Pahoinvointilääkkeet syö Marjo, kun se lähtee risteilemään vaikkapa Tallinnaan, siis ennen reissua.

Itse olen joutunut vetämään nukahtamispillereitä koko viime viikon, muuten en olisi saanut sitäkään vähää nukuttua kuin sain tällä lailla. Kuuden herätykset vaativat aikaisin nukkumaan menemistä, mutta kierrokset eivät laske kropasta ilman kemikaaleja ajoissa.

Kello näyttää olevan 23:15, teen viimeisiä korjauksia ja oikoluen tekstiä. Kalium-pätkän kohdalla huomaan etten ole sitäkään nappia vielä tälle iltaa syönyt. Toivottavasti sen unilääkkeen edes voisi onnistuneesti unohtaa.

Tummia pilviä

Tiistaina 30.8.

Mä lähdin sitten taas juoksemaan Klaukkalaa ympäri, mutta toisinpäin kuin viimeksi, en sentään selkä edellä, vaan Haikalan kautta metsän siimekseen, peltojen viertä kiertäen ja lopulta Shellin kulmalta Klaukkalantielle ja ylös viimeiseen mäkeen. Citymarketin kohdalla yritin muistella mitä täydennystä jääkaappiin tarvitsisi hankkia ja melkein yllätin itseni miettimästä paljonko kissanruokaa on kaapissa.

Me kävimme Marjon kanssa toisenkin kerran kissojen löytökodissa, lahjoittamassa heille vanhoja vaatteitamme kirpputorille myytäväksi. Samalla kävimme tietysti katsomassa kissoja. Yhdestä pienestä huoneesta löytyi nuoret kissat, joista toinen oli lähes sokea ja sen veli toimi tälle silminä. Kun kyykistyimme alas katsomaan niitä lähemmin, syöksyi veli karkuun. Tein sormillani pieniä "äänimerkkejä" kun ojensin niitä sokealle haisteltavaksi. Kaveria pelotti kuitenkin ihan pirskatisti, varsinkin kun sen veli palasi kovalla ryminällä takaisin sen viereen tärisemään pelosta. Kaveria ei sittenkään jätetä, perskuta!

Ne olivat kuitenkin niin liikkiksiä, että jäin miettimään niiden pelastamista useaksi päivää. Ajatus siitä että ne joutuvat viettämään elämänsä tuossa viiden neliön huoneessa kahdestaan, saa vieläkin palan nousemaan kurkkuun. Käykää nyt herrajumala joku hakemassa ne pois. Palkkioksi saatte taivaspaikan, 72 neitsyttä auttamaan niiden hoidossa ja Siddhartha Gautaman -fan clubin pistää kaupanpäälle seuraavan elämän kissana preium-luokan perheessä.

Taajaman jäädessä pikkuhiljaa taakse on kulunut puoli tuntia ja alkoi ensimmäinen tiukka keskittyminen ylämäkeen. Pitkästä aikaa sain pistoksenkin alavatsaan, mutta koska palkeet tuntuvat vielä vetävän happea niin en ruvennut himmailemaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin olen siinä samassa notkelmassa, kuin viimeksi matkalla toiseen suuntaan keho rupesi natisemaan liitoksissaan, kuten myös kävi tälläkin kertaa. Viisi minuuttia myöhemmin tunsin oikean jalan varpaissa ylimääräistä polttelua, rakko oli syntymässä hyvää vauhtia. Eipä auttanut ruikuttaa, koska matka oli puolivälissä ja sateen uhka roikkui niskassa, oli vain pakko pistää jalkaa toisen eteen. Hetken päästä saavutin risteyksen josta käänsin peltoaukealle, ja sitten taivas repesi. Miten tässä nyt taas kävi näin?

Jokunen päivä aiemmin kastuin sortseissa ja t-paidassa sateessa läpimäräksi pari kilometriä ennen kotia, yllättäen puhjenneen sadekuuron takia. Tuolloin jouduin pohtimaan syntyjä syviä ja tekemään odottamattomia valintoja siitä, että poistanko yhden blogini lukijoista kommentteineen päivineen. Ajatuksiani selvittelin lähtemällä normaalille lenkilleni, ja halusin olla ulkona auringossa, joka silloin vielä paistoi täydeltä terältä.

Mia oli ollut yksi ensimmäisten joukossa joka oli rekisteröitynyt lukijakseni, ja hän oli näin seurannut sairauttani "reaaliajassa" lähes alusta lähtien. Tutustuin häneen myöhemmin joulukuussa 2010 joululounaalla Kulosaaren Kasinolla, jonne hän saapui Luisan kutsumana. Mia sairasti syöpää, oli sairastanut kaikki ne kymmenen vuotta minkä ajan he olivat Luisan kanssa tunteneet toisensa, tavattuaan silloin joskus koirien ulkoilupuistossa. Viimeksi juttelin hänen kanssaan Luisan ja Mikan (L&M) häissä jossa hän oli kunniavieraana. Luisa kertoi hänen olevan ikään kuin varaäiti, jonka 62 vuoden elämänviisauksista pystyi ammentamaan oppeja omaan elämäänsä.

Elokuun alussa Mia oli ollut syömässä L&M:n luona päivällistä ja kaikki oli sujunut mainiosti, viikkoa myöhemmin hän soitti että oli edellispäivänä koiraa ulkoiluttaessaan pyörtynyt metsään ja olo oli edelleen heikko. Mika kävi viemässä hänet sairaalaan - oli perjantai. Luisa istui sairaalassa viikonlopun ja Mia pystyi kommunikoimaan hänen kanssaan vielä maanantaina, mutta sen jälkeen hän ei enään ollut ollut tässä maailmassa hereillä ollessaan. Syöpä oli levinnyt aivoihin ja viikon kamppailun jälkeen Mia Paasikivi kuoli 21.8.

L&M perheeseen tuli kolmas koira neljä vuotta tehdyn sopimuksen mukaan, silloin koira oli vielä pentu ja Luisa lupasi huolehtia siitä jos Mialle joskus sattuisi jotain.

Päätin jättää Mian profiilin ennalleen, eräänlaiseksi sähköiseksi muistokiveksi, enkä millään olisi raaskinut poistaa hänen kommenttiaan Esileikkiä kirjoituksesta kesäkuulta 2010.

Sadetta kesti tällä kertaa kymmenisen minuuttia eikä se onneksi tullut alas ihan saavista kaataen, mutta kohtuullisen märäksi kastellen kuitenkin. Varustus oli tälläkin kertaa sortsit ja t-paita, aurinkolasit oli pakko nostaa otsalle koska niissä ei ollut lasinpyyhkiöitä. Siinä sitä sitten jolkottelin silmät sikkurassa, kun vesipisaran osuminen öögaan ei tuntunut kovin hyvältä. Sateessa oli kuitenkin omat hyvät puolensa, ainakin sen vauhtia piristävä vaikutus, tahtia oli pakko nostaa jotta keho tuottaisi lisää lämpöä. Harmittaa vähäisten energiavarojen tuhlaileva käyttö huonon eristyksen vuoksi (märät vaatteet).

Viimeinen mutkainen pätkä muuttui pikku hippaleikiksi, olen nimittäin aikaisemmin järkeillyt että minun kannattaa juosta aina ulkomutkassa, koska silloin autot näkevät minut kauempaa. Kuuntelin lähestyvien autojen ääniä, ja pää pyöri kuin hyrrä kun vaihdoin kaistaa mutkien mukaan. Hurjin tilanne ehti kuitenkin syntyä heti sateen alettua pitkällä peltoaukealla, kun juoksin tie oikeaa reunaa. Kuulin että takaani lähestyi kuorma-auto, mutta samaan aikaan vastaan tuli kolmen auton jono, joka estäisi sen koukkaamisen keskemmälle tietä väistämään minua.

Arvelin sen jäävän odottamaan taakseni väylän vapautumista. Asfaltti kun loppuu valkoiseen reunaviivaan ja ennen ojaa on noin puoli metriä piennarta - aina ei sitäkään ja silloin on pakko juosta ajoradalla, mutta nyt oli. Ammattiautoilija ei kuitenkaan viitsinyt jarruttaa odottaakseen noinkin pitkän autoletkan ohimenoa, vaan pyyhkäisi hipaisuetäisyydeltä ohitseni, jättäen minut hieman hölmistyneenä ja säikähtäneenä taakseen vesisumuun.

Anoppikin oli rillutellut taksilla oikein kunnolla. Hän oli saanut kotonaan epilepsiakohtauksen ja oksentanut sen aikana. Onneksi Pena oli paikalla, koska muuten Marjatta olisi saattanut lähteä autuaammille marjastusmaille rocktähtien tyyliin tukehtumalla omaan oksennukseensa. Ivalon terveyskeskuksesta loppui tietotaito tässä kohtaa ja reissu ambulanssilla liki kolmen sadan kilometrin Rovaniemelle oli edessä. Paitsi että autot olivatkin jo kaikki valmiiksi siellä, joten potilas, lääkäri ja hoitaja taksiin ja menoksi. Matkalle hintaa tuli liki 500 euroa, kiitos. Halvemmaksihan se kuitenkin tuli kuin ensimmäinen suunnitelma lentää pelastushelikopterilla, se idea kaatui huonoon lentosäähään. Päivä ja yö perillä meni, ja diagnoosi viittasi lievään aivoinfarktiin joka aiheutti epilepsiakohtauksen. Pahoinvointi oli hieman mysteeri.

Päivä kotona meni, mutta jo seuraavana päivänä Marjatan piti mennä terveyskeskukseen kesken kauppareissun, pahoinvointi tuli takaisin. Päivän löytö oli kohonnut verenpaine. Seuraavana päivänä todettiin ummetus. No joo, jos peräpää lyödään muumien tyyliin tukkoon, niin saattaahan siinä verenpainekin nousta ja tuskan hiki nousta otsalle. Marjatta oli sairaalassa tiputuksessa kaikkiaan neljä päivää, kunnes kotiutui. Paha vain että hän oksensi heti kotipihaan. Seuraavana päivänä takaisin terveyskeskukseen ja kolmas häntä tutkinut lääkäri hoksasi: "Ei perhana, olisikohan tuo epilepsialääke vääränlaista." Se vaihdettiin toiseen, ja kas - se sopi anopin keholle. Se helpotti, mutta tiputuksessa piti käydä kolmena seuraavana päivänä.

Minä havahdun väsymyshorteesta, mieli on jotenkin antanut periksi ja meinaan pudottaa juoksun kävelyksi. En oikein hahmota missä menen, mutta jatkan kuitenkin juoksua. Onneksi, sillä mäen päältä avautuu näkymä Ducati-liikkeeseen ja Shellille. Nyt tiedän että tästä reissusta selvitään kunnialla kotiin, huolimatta siitä viimeisestä murhaajamäestä joka on vielä edessä.

Miksi sitä sitten juostiin? Ennen lenkkiä olin juurikin palannut Meilahdesta lääkärin juttusilta. Hän kertoi vasta-ainearvojenkin pudonneen normaalin ihmisen arvoihin, joten testien valossa olen terve - toki päivittäin pitää ottaa dopingia. Kysyin että voidaanko lopettaa pelleily ja aloittaa työnteko. "Olisi kiva saada palkkaakin." "Ilman muuta voit aloittaa." Joten syyskuun alusta palaan kahdeksan tunnin työpäivään, ja siitä innostuneena päätin lähteä testaamaan tervettä kehoani.

Kohta alkaa taas sisäfutis ja maratonkoulu. I have a dream.

Tämä talo on tyhjempi nyt

Lauantai - toinen päivä Artun jälkeen (2.jA)
Heti herättyäni eilispäivän muisto iskee raskaasti: kaveria ei enää ole, mutta silti silmät hakeutuvat parvekkeen tuolelle etsimään nukkuvaa kissaa. Tajuan kyllä tilanteen, mutta kävelen vielä patiollekin tarkistamaan tuolit. Ne ovat myöskin tyhjät, lukuunottamatta karvoja jotka ovat tarttuneet pehmusteisiin.

Musiikki
Torstaina, viimeisenä iltana kun näin Artun kävelevän olohuoneessa, levy joka silloin soi oli Eva Cassidy "Live At Blues Alley". Kyseistä levyä promotessaan vuonna 1996 Evan jo kolme vuotta aiemmin leikattu syöpänsä palasi ja johti hänen kuolemaansa myöhemmin samana vuonna. Tuohon videoon http://www.youtube.com/ on liitetty hänen tarinansa.

Lauantai jatkuu
Me aloimme keräilemään Artun tavaroita yhteen kasaan, koska arvelimme niiden olevan vielä käyttökelpoisia jollekin toiselle. Hygieniasyistä Marjo heitti ruokailuvälineet roskikseen ja minä kävin kantamassa kissan wc:n ulos roska-astiaan. Sisälle palattuani katson ulos puutarhaan toiveikkaana näkemään oranssi-valkoisen sankarin istumassa oven ulkopuolella - jospa se olisikin ollut joku toinen kissa joka eilen löytyi. Vaan eipä ketään näy, eikä kuulu enään tassujen töminä portaissa.

Marjo on lähdössä kaverinsa kanssa päiväksi jonnekin höpö-höpö-puistoon, ja kehoittaa minua sillä aikaa käymään vaikka Kimmon luona vierailulla. Normaalisi en olisi viitsinyt edes moista voimanponnistusta harkita, mutta nyt se tuntuu varteenotettavalta vaihtoehdolta. Maailman paras paikka ei tunnu juuri nyt houkuttelevan jäämään yksin. Toisin oli Artun kanssa, kun rouva on ollut useamman viikkoreissun poissa, kotona oli silloin mukava olla ihan rauhassa.

Arttu tekemässä sitä, minkä osasi parhaiten.

Roskakorissa lojuva kissan ruokakuppi on niin lohduton näky, että joudun viemään puolikkaan pussin  ulos roska-astiaan. Mä olisin valmis käymään vaikka koko sairaalarumban uudelleen läpi, jos vain saisin kissamme takaisin. Edes päiväksi. Mitään sanottavaa ei varsinaisesti jäänyt, mutta paljon rapsuteltavaa, silittelyjä ja kehräyksiä kuulematta. Tai edes tunniksi.

Ennen lähtöä entiselle naapurillemme Kimmolle käyn eläinlääkäri / lemmikkitarvikekaupassa kysymässä voinko palauttaa pari päivää aiemmin ostamani Fortekor lääkkeet. "Voimme ottaa lääkkeet takaisin, mutta emme periaatteessa anna rahoja takaisin." Tavallaan odotettu vastaus, mutta ei sitä mitä halusin. "Periaatteessa en jätä niitä sitten teille." Nappasin rasian naisen kädestä ja lähdin ruokakauppaan. Hain sieltä tuliaspullaa ja vähän täydennystä kotiin. Mietin käynkö heittämässä tavarat himaan ennen kuin jatkan matkaa kohti Lauttasaarta. "En viitsi ettei Arttu herää ja kenties tule surulliseksi kun lähden saman tien... ai niin."

Mukavan jutustelun aikana huomaamme että meillä molemmilla on päivän eväänä makkaraa jotka tulemme grillaamaan Klaukkalaan. Sosiaalinen kanssakäyminen helpottaa tuskaa, vaikka huomaan rutinoituneiden ajatusten välhtävän päässäni: onko ruokaa kupissa, ovatko ovet auki, nukkuuko se tuossa, lääkeaika... Makkarat syömme puutarhassa, noin kymmenen metrin päässä kompostin ja raparpereiden välissä olevata alueesta, sinne olen molemmat "poikani" haudannut. Kimmon lähdettyä minulla on ikävä Artun lisäksi jo Marjoakin - nyt täytyy ryhdistäytyä, joku raja se tälläkin haikeudella pitää olla.

Sunnuntai (3.jA)
Soitin Hyvinkään eläinsuojeluyhdistykseen http://www.hyvinkaanesy.fi​/, koska he hoitavat Klaukkalan ja koko Nurmijärven löytökissat, ja tarjosin Artun perintöä heillle. Kantokoppaa, Jounin tekemää kiipeilyteline/mökkiä, kissanruokaa ja lääkkeitä. "Ai teille kelpaa myös ruokailuastiat ja vessa?" Itse asiassa heille kelpaa myyntiartikkeliksi melkein mikä vaan, koska varoja hankitaan pyörittämällä kirpputoria. Nämä tavarat luultavasti menisivät kuitenkin suoraan asukkaiden käyttöön tai kissalle kodin tarjoavan matkaan. Käyn kaivamassa vessan ja ruokakupit roskiksesta mukaan lastiin. Se ruokakuppi tuntui olevan minulle se vaikein esine heittää pois, mutta nyt olin iloinen että siitä olisi taas iloa ja hyötyä jollekin toiselle kissalle.

Perillä käymme katsomassa myös kissoja. Perinteisiä arkajalkoja osasinkin odottaa, mutta sieltä löytyi aivan upeita, ihmisiä pelkäämättömia ja seurallisia eläimiä. Linkkiä klikkaamalla voitte katsoa kissoja jotka etsivät kotia. Stara oli aivan upean kiiltävä musta pantteri joka kehräsi ja venytteli kun rapsuttelimme sitä kesken sen ruokalevon. Myös Sanni oli oikein sympaattinen tuttavuus ja vähän Vellun näköinen kaveri luuli olevansa koira - niin innokkaasti se halusi meidän huomiota. Ja sitten siellä oli vielä.... "Joo, se oli hieno ja entäs se...."

Kissojen silittäminen ja sylissä pitäminen oli hyvää terapiaa ja mielikin parani (ainakin hetkeksi). Olisi ollut niin helppo pelastaa edes pari niistä ja ottaa ne mukaamme, mutta Marjo muistutti että pysymme jo vuosikausia uhotussa periaatteessamme - ei enään lemmikkejä. Täältä löytyisi kuitenkin valmiiksi helppoja ja sosiaalisia kaverita kissaa halajaville, ei tarvitsisi läpikäydä pentujen pissa- ja kakkaleikkejä ja huonekalujen repimistä, eikä tarvitsisi arvuutella minkä luonteiseksi kissa kasvaisi.

Palattuamme kotiin huomaamme että Naapurin Anna-Kaisa ja Jokke olivat tuoneet ovellemme kukkalähetyksen ja kortin: "Kauniita unia Artulle."

Kuningas Arttu on kuollut

Arttu 1993-2011

Olin juonut ensimmäisen kuppini aamukahvia puutarhassa, ja lähdin hakemaan täydennystä, kun kiinnitin huomioni maassa oleviin karvatuppoihin. Niitä oli ihan liikaa ollakseen jostain hiirestä tai päästäisestä ja seassa oli myös tutun oranssejakin värejä. Käveltyäni keittiöön huomasin liian täyden ruokakupin, ja muistin etten ollut löytänyt kissaamme askettäin lääkkeiden syöttämistä varten.

Paha aavistus henkihieverissä makaavasta verisestä kissasta makaamassa jossain pusikossa pakotti minut etsimään. Astuin takaisin ulos ja kurkistin keittiön oven vieressä olevan ensimmäisen pensaan alle ja löysin Artun. Se makasi vasemmalla kyljellään ja oikean korvan takana oli ilmeisesti hampaan tekemä reikä josta oli vuotanut runsaasti verta, tuhrien niskan ja oikean korvan. Vaikka jo sisimmässäni tiesinkin Artun kuolleeksi, kokeilin tuntuuko pulssia. Ei tuntunut, kissa oli jo jäykistynyt kankeaksi, silti karva tuntui yhtä pehmeältä kuin ennenkin. Silittelin kyyneleet silmissä vanhaa kaveriani viimeisen kerran ja lähdin herättämään Marjon.

Arttu tuli taloon muistaakseni keväällä -94, silloin ei vain ollut facebookia eikä digikameroita, joten tapahtumat täytyy kaivaa oman hataran muistin kätköistä. Asuimme silloin Tampereella ja Marjon kaveri Vammalasta kertoi nuoresta kissasta joka oli kävellyt heidän pihaansa ja jäänyt taloksi. Koska se oli sisäsiisti ja selkeästi tottunut ihmisiin, sen omistajaa huhuiltiin viikon verran paikallislehden kautta. Ainut joka ilmaantui paikalle oli allerginen reaktio perheessä ja kissalle oli tulossa lähtö - tavalla tai toisella.

Vuotta aikaisemmin meidän oli pitänyt saada kaksi kissaa, mutta luovutuspäivän aamuna joku sen talon vieras oli aamu-unisena astunut sen toisen kissanpennun vahingossa kuoliaaksi. Saimme onneksi mukamme pentueen pienimmän ja surkeimman räähkän. Nyt päätimme ottaa omaksi tuon kodittoman Vammalasta Muksu-kissan kaveriksi.

Arttu Livingstone otaksun. (kuvattu 6.7.2011)

Artun piti kuolla jo 11.6.1994 kun se yllytti minua jahtaamaan itseään ympäri asuntomme. Sen piti käydä parvekkeen kaiteella kääntymässä ja ampaista taas matkaan, mutta tällä kertaa takatassut lipsahtivat kaiteelta. Näin kun kissa hävisi, ja ehdin juosta reunalle näkemään kieppuvan ilmalennon jälkeisen ensimmäisen pompun maasta. Me asuimme seitsämännessä kerroksessa ja juoksin sukkasillani portaat alas vain löytääkseni tyhjän nurmikon. Kissa oli ryöminyt pusikkoon josta  Marjo kuuli sen surkean naukumisen. Kannoimme sen ensiksi varovasti sisään ja sitten autoon ja eläinlääkärille.

Röntgenkuvista ei löytynyt luunmurtumia, mutta lääkäri pelkäsi virtsarakon rikkoutuneen ja sitä kautta aiheuttavan myrkytyskuoleman. 24 tuntia oli armonaikaa käydä kissan pissalla, eikä se käynyt. Aikarajan umpeudutta olimme ulko-ovella jo menossa kohti viimeistä piikkiä, kun Arttu raahautui vessaan tekemään odottamamme tarpeen. Hyvinkin lyhyen ajan sisällä se oli tuhlannut useamman yhdeksästä elämästään.

Uudenvuodenpäivänä 2008 Muksu kuoli munuaisten petettyä. Ensiksi se sai kohtauksen lattiallamme ja tärinänän lakattua sen tuskainen karjahdus teki selväksi että matka eläinlääkäriin oli pakollinen. Sain kuitenkin hyvästellä kissan joka oli valinnut minut ihmisekseen, silittelin ja juttelin sille kun nukutusaine alkoi tehdä tehtäväänsä.

Koirilla on omistajat, mutta kissoilla palvelijat ja ne itse valitsevat sen johon he mieltyvät - Muksu mieltyi hieman enemmän minuun ja Marjo oli Artun valinta. Muksu oli ollut supersosiaalinen kansan suosikki ja huomion kohde, kun taas Arttu syrjäänvetäytyvä ja äkkipikainen luonne. Vähän kuten heidän omistajansakin - siis palvelijat. Nyt kuitenkin estradi oli vapaa Artun hitaammalle esiinmarssille, mutta niin vain turha kiukuttelu oli vaihtunut sympaattiseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Charmantti herrasmies alkoi tulla pikkuhiljaa juttuun vähän kaikkien kanssa.

Arttu oli periaatteessa sisäkissa koko elämänsä ja kesäiset ulkoilut se suoritti valjaat päällä meidän valvovan silmän alla, kunnes tämän vuoden talvella aloin päästää sitä vapaasti pihalle - pakkanen huolehtisi nopeasta paluusta kotiin. Laskeskelin, että vanhuus tekee tehtävänsä ja halusin antaa sille rikkaamman elämän ennen kuin se kokisi tuskaisen virtsamyrkytyskuolema kuten "veljensä". Päivät lämpenivät ja retket pitenivät ja me pelkäsimme että se jää joku päivä auton alle. Kissa kuitenkin tuntui nauttivan olostaan, eikä sillä ollut aina hinku päästä pois pihapiiristä. Puutarhatuolien päällä näytti olevan mukava nukkua. Yöksi jätimme pation oven auki, jotta hän saisi tulla ja mennä mielensä mukaan.

Viimeiset kolme vuotta Arttu söi lääkkeitä kilpirauhasen ja munuasten vajaatoiminnan korjaamiseksi, silti se laihtui melkeinpä käveleväksi luurangoksi. Viimeiset aikansa, varsinkin viimeisen viikkonsa, se vaikutti voipuneelta ja nukkui paljon. Tuntui hetkittäin ettei kuulo eikä muistikaan enään ihan pelannut normaalisti. Viimeisenä keskiviikkoaamuna Marjo odotteli kissaa kotiin koko yön kestäneeltä retkeltä. Vasta klo 11:00 herra suvaitsi saapua, kävellen katsomatta puutarhassa istuvan rouvan ohi samalla kuitenkin kovaäänisesti selittäen myöhästymisen syytä. Syötyään ruokakiposta se nukkuikin koko päivän. Minusta tuntui että se oli hyvin tyytyväinen elämäänsä. Eläinlääkäri arvio joskus kauan sitten sen olevan puoli vuotta Muksua nuorempi, joten Arttu olisi täyttänyt 18 varmaankin ihan lähipäivinä.

Eipä tiennyt Arttu vielä 12.6. että tällä paikalla...

Mikä eläin sitten koitui sitten Artun kohtaloksi jää luultavasti arvailujen varaan, jos se olisi ollut viilipeto kuten kettu, niin kaipa raato olisi hävinnyt tai tullut edes osittain syödyksi. Oma arvaukseni on se suuri harmaa kissa, jonka itse kävin yhtenä yönä hätistämässä pois pelkissä boksereissa alkavan tappelun ääniin heränneenä. Tällä kertaa en herännyt, ja nyt minua kalvaa ajatus etten pystynyt suojelemaan pienintä ja heikointamme edes omassa pihapiirissä.

Vaikka viimeinen taisto oli julma ja verinen, en usko Artun pelänneen alkaessaan puolustaa reviiriään, sen voimat eivät vain enään olleet riittävät. Kuningas Arttu lähti täältä saappaat jalassa - eläköön kuningas Arttu.

Elämisen sietämätön keveys

Tämä on niin tätä. Ihminen joutuu väkisin heräämään jo kymmeneksi töihin ja pukemaan valkoisen kauluspaidan sekä vetämään tummat kulmahousut jalkaan. Kädetkin varmaan pitää pestä - just joo. Entäs sitten nää muut hiihtäjät täällä, nehän... nehän tervehtii kaikki minua. "Hei haloo tajuatteko kuinka raskasta on sanoa huomenta yli viisi kertaa?" Ilmeisesti ette kun jatkatte vain ja vielä hymyilette päälle - turha kieltää, minä näin. 

Alakerrassa myymälän puolella meininki menee jo henkilökohtaisuuksiin: "Moro Kekki!" -huudot raikuvat ja Lauri ja Joni heittävät mulle high fivejä, vai mitä lie jengitervehdyksiä - joka tapauksessa epäilyttävää toimintaa. Yritän paeta paikalta, mutta joudun ojasta allikkoon. Nailia tulee jo kädet levällään kohti ja halaa. "Kiva nähdä sinua." Onneksi Miika ja Valtsu eivät halaile, mutta Nita ja Jenny kuuluvat epäilyttävään riskiryhmään. Kyllähän te tiedätte kuinka kamalaa sellainen halailu on, vähintään syntiä ymmärrättekö. Jouni ymmärtäisi, mutta se on lomalla. Toivottavasti edes sataisi paljon, mutta ei siellähän on hieno auringonpaiste. 

Lounaalla Tero ja Mikko puhuvat milloin mistäkin asiasta, ja muidenkin osastojen tyypit ottavat osaa keskusteluun, hetkinen enhän mä edes tiedä niiden kaikkien nimiä. Us-ko-ma-ton-ta. Näitä tyyppejä pitää jatkossa varoa, ettei vaan joudu ryhmään mukaan ja syntyy  sosiaalisia kon... kontak... kontaksteja tai jotain muuta iljettävää. 


Entäs ne mun asiakkaat sitten? Onneksi osa ymmärtää jurottaa koko ajan, mutta jotkut suorastaan ilahtuvat kun näytän mitä hyötyä on valita joku parempi laite, osa jopa haluaa puristaa kättäni (iik bakteereja) kaupanteon jälkeen. "No mutta kai sä tajuut että se maksaa enemmän?" Juu ei niitä haittaa, vaan aikovat tulla jopa uudestaan. Tavaratalon päälikkökin pysähtyy hetkeksi kohdallani, "Kunka voit, miten menee?" ja sitä rataa. "Joo, eihän tässä mitään." Huomaan että pakollinen neljä tuntia on kulunut ja pääsen kotiin tästä murheen laaksosta. Kello on kuitenkin jo 14:05 ja päivä on pilalla, mitään hyödyllistä en kuitenkaan enään ehdi tekemään.

Suurinpiirtein tällainen se sitten on.

Parkkipaikalla odottaa viikko sitten ostettu musta, meille uusi auto. Golf sai kenkää, mutta voi sitä nykyisen velan määrää. Tuskainen kuumuus kuitenkin häviää ilmastoinnilla ja radio osaa itse laskea volyymiä liikennevaloissa. 185 turboleonvoimaa sinkauttaa kotteron vaikka stratosfääriin jos sinne saakka tulisi kiire, eikä kaasuakaan tarvitsisi itse painaa, kun voi laittaa säätimen päälle. Mutta ohjata pitää itse, ja se on ihan tyypillistä leväperäistä suunnittelua, koska olisin halunnut ottaa nokoset moottoritiellä. 

Tämänkin kurjuuden eteen joudumme istumaan minun syntymäpäivän autossa; omassa ja koeajettavissa. Tokihan viikonloppuna oli kakkua ja vieraita, mutta ei mennä ikäviin yksityiskohtiin.  Kun Seat sitten lopulta tuli pihaamme niin Marjolla kastui välittömästi pikkuhousut, eikä siinä sitten riittänyt enään pelkkä pyykkäysreissu - ehei, vaan tilanne kannattaisi kuulemma käyttää nopeasti hyväksi (vaikka tv:tä tulisi säätiedoitus), ja kohta minulle tuli hiki ja kävi kovasti hengästyttämään. Siis voitteko kuvitella. Hei seis! Nyt lopettatte sen kuvittelun, tää on ihan hanurista kirjottaa kaiken maailman pervoille tällaisia blogeja.

Marjo haluaisi siitä tällaisen

Saavun kotiin ja avaan ulko-oven, vaimo on käynyt kaupassa, siivonnut, käynyt kampaajalla ja  laittanut ruokaa. "Voi ei! Taas pihviä ja punaviintä." Toki muistan ettei elämässäni ole sairauden myötä enään mitään iloa ja joudun juomaan maitoa. Rasvatonta. Koeta siinä sitten saada kiva bukee ja arvailla vuosikertaa. Anna mun kaikki kestää, mutta kun ei (tai siis kyllä), hän on päättänyt "hemmotella" miestään uudella frisyyrillä ja muulla pikkutuhmalla, ja kohta taas ollaan makuuhuoneessa. "Nainen etkö ymmärrä että minulla raskas päivä takana ja huomenna joudun taas heräämään aikaisin?" Ei ymmärtänyt ja taas mä hengästyin.

Te varmaan ymmärrätte, ettei ole mukavaa tällainen touhu.

Jotain hyvää kuitenkin tässä elämässä, lämpöpumppudiileri aikoi palata myöhemmin asiaan viilennysyksikön asentamisen tiimoilta, mutta miehestä ei ole kuulunut muutamista sähköposteista huolimatta mitään. Jos kesäksi saatiin lämmitys, niin ehkäpä viilennys jouluksi. No eipähän tule helteellä vilustuttua. Keep up that good work man.

Minä haluasin siitä tällaisen.

Auton nokalta ei sitten löytynytkään lohkolämmitintä, vaan aikaisempi omistaja (joku turkulainen) on sniiduillut ja kuitenkin ryypännyt nekin rahat. 

Viidessä pakkasasteessa espanjan ihmeen keskuslukko kuitenkin jumittaa eikä ovet suostu avautumaan. Mitä väliä kun konekaan ei käynnistyisi niin arktisissa olosuhteissa. Säästyypähän kalliit talvirenkaat, tai tässä tapauksessa halvat. Tuli talvi halla, ja liirum laarum paska Barum.

Running Up That Hill

Tiistaina 5.7.

Hikisen nihkeänä iltapäivänä olen juurikin palannut töistä kotiin, mutta jotenkin olo tuntuu tavallisesta poikkeavalta; minun on nyt pakko päästä juoksemaan. Suunnon sykemittarista on taas vaihteeksi paristo loppu (mistäköhän niitä saisi lisää?). "No jos syke loppuu kesken matkan niin enköhän huomaa sen ilman mittariakin." Vedän kaapista ensimmäiset käteen sattuvat sporttiset rievut päälleni, harmaat korissordet, valkoisen futispaidan ja siniset höyhenenkevyet Adidakset jalkaan. Nyt ei ole niin nökön nuukaa, koska olen ollut liki viikon äijäporukalla Artun kanssa kaksin himassa. Marjo on ollut Lapin reisulla sukulaisissa sukkuloimaissa, mutta palaa huomenna kotiin, mutta vielä aion ehtiä vielä jotenkin järjestämään syntyneen kaaoksen. Vaan eipä Rocky:kaan vaatteilla koreillut kun treenasi.

En juoksekaan normaalia kympin lenkkiäni jossa sahataan ekaa (ja vikaa) kolmen kilometrin pätkää edestakaisin ennen kuin pääsen itse kierrokselle, vaan kierrän kylän takaa peltojen ja metsien välistä Klaukkalan kylän toiselle puolelle. Klaukkalantieltä käännyn Shellin kohdalla Metsäkyläntielle, ohitan Ducati-liikkeen ja aloitan nousun ylämäkeen. Lantio eteen, ryhti suoraksi, lyhyempi askel ja kädet korostetusti heiluttamaan tahtia ja tunnen kuinka voima välittyy selän lihaksista saakka tiehen. Pari kilometriä on jo takana ja juoksu tuntuu hyvältä ja pääkin toimii harkitummin kuin aikaisemmin, ilmeisesti 14 kilometriä, mikä tulee olemaan kokonaismatka, herättää tervettä pelkoa välttää ylimääräinen hötkyily.

Kolmessa ja puolessa kilometrissä huomaan taas olevani jonkinlaisessa vuoristoradassa ja pudotan nousussa kämmenet lantion korkeudelle ja ojennan sormet suoriksi. Kyynerpään kulma loivenee ja heiluvan massan vipuvarsi pitenee, joten saan käsistä lisää voimaa. I still got it. Käännös vasempaan pois Metsäkylätieltä tapahtuu 5,4:n kilsan kohdalla, ja nyt pitää aloittaa henkisten voimavarojen käyttö. Tähän mennessä olen mielessäni soittanut hysteerisiä trance&techno biisejä (no iPod for me thank's), mutta tästä eteenpäin rynnistän päässäni voittajana maaliin Lontoon ja New Yorkin maratoneilla - hurjalla loppukirilla ja jumputtavan taustamusiikin saattelemana. Taasko joku hemmetin mäki painaa päälle?

Käännös seuraavassa risteyksessä kohti Klaukkalaa tapahtuu 6,8:n kilometrin kohdalla. Siihen päästäkseni on minun pitänyt nousta pitkää ja sopivan inhottavaa ylämäkeä, eikä juoksuasento meinaa enään pysyä kasassa. Lantio, selkä, jalat ja kädet vaativat aktiivista paimentamista. Huomaan ettei palautuminen tasamaalla meinaa tapahdu mitenkään nopeasti ja kohta taas kivutaan joku töppäre ylös. Nyt alkavat vasen polvi ja oikea lonkkanivel vittuuntumaan tähän typerään jolkotteluun. "Jos vähän muuttaisin yläkropan painopistettä enemmän taakse, niin helpottaisikohan..." Hätkähdän ajatuksistani koirien vihaiseen haukkumiseen. Tässä puutavaraliikkeen kohdalla on susikoiria aidan takana ja ne aina kuulostavat siltä että haluaisivat käydä kurkkuuni kiinni.

7,7 km takana ja eteeni avautuu pitkä alamäki ja sen jälkeen yhtä pitkä ylämäki - ei ylämäki jatkuu vielä mutkana takana. Vaikka alamäkijuoksu on "palauttavaa" rasittaa se inhottavasti etureisiä ja pohkeita, nyt siis sattuu kroppaan jokaisella alustan muodoilla ja kallistuksilla. Keskityn ryhtiin sitten siinä saamarin ylämäessä ja harkitsen samalla muuttoa Hollantiin tai Pohjanmaalle.

Nyt saattuu miestä jo sisällekin. "Ethän sinä mikään terve ole. Sinulla raskas lääkitys nyt koko ajan päällä ja vaikea sairausaika takana." Muistelen viime torstaista puhelinsoittoa Meilahdesta samalla kun raskaasti huohottaen, enkä niin kovin lennokkaalla askeleella enään edeten, ohitan Klaukkalan taajamakyltin. Tunti ja kaksi minuuttia on kulunut 8,8 kilometriin ja tässä kohtaa tilaisin mielelläni taksin, mutta eihän mulla ole kännykkää, juomapullosta nyt puhumattakaan. Tiedän että jos nyt annan periksi ja otan yhdenkin kävelyaskeleen, saan kävellä loppumatkan kotiin. Jatkan nousemista vielä pari sataa metriä ennen kuin tie kääntyy alas kohti Haikalan ghettoa.

Heinäkuuksi lääkäri laski kortisonin, joka on toinen meidän jengin "avainlääkeistä", määrän 12,5 mg:stä 10:een. Muistelen että Wegener-taistelutoverini Päivi http://sairastuinvaskuliittiin.blogspot.com/ lähetti taannoin viestiä aiheesta:

Prednisolon tms kortisoni

Moi Janne! 

Aattelin kertoa tämmöisen tiedon, jonka opin just amerikkalaiselta wegeihmiseltä. Monelle tulee kovat nivelkivut, kun Prednisolonia tms kortisonia lasketaan alle 20 mg:aan. Nivelkivut ovat siis vierotusoireita. Suomalaiset lääkärit eivät ilmeisesti varoita niistä ollenkaan. 

Lisäksi kun kortisonin määrä laskee about alle 5 mg:aan, USAssa tarkistetaan tuottaako oma keho enää ollenkaan kortisonia. Joskus oman kortisonin tuottaminen alkaa vasta parin kuukauden päästä, ja koska kortisoni vaikuttaa mielialaan, tuo väliaika kuluu masentuneena. Kortisonin laskeminen on siis haasteellista, vaikka mielettömän hienoa sinänsä. Aattelin keroa sullekin, koska ainakin mun lääkärit ovat jättäneet kertomatta kaikki kortisonin haitat.
Terv. Päivi

Eipä varoittanut ei, ja nyt sattuu niveliin niin saatanasti - ihan joka ikiseen. Joku perkeleen mäkikin on kasattu tänne ihmisten asuinalueelle ja vieläpä keskelle tietä. Kymmenen ja puoli kilsaa on nyt matkaa takana, ja jos ei vielä masenna niin elokuussa sitten viimeistään, silloin Prednisolonia syödään enään 7,5 mg/vrk. Mä voisin vetää just nyt purkillisen, koska niistä napeista saa levottomat jalat. Jaa mutta, eihän nämä jalat ole lepoa nähneet pitkään aikaan, siispä lisätään homman haastavuutta. 11:sta kilsassa nimittäin alkaa erittäin jyrkkä nousu Haikalasta ylös ihmisten ilmoille Klaukkalantielle ja hikiset sortsin lahkeet tarttuvat poviin kiinni ja meinaavat vetää housut joka askeleella mukanaan jalasta. Mulla on niin väärä varustus.

Minä lyhennän askeleeni lyhyeksi töpöttelyksi ja etenemistäni voi juuri ja juuri sanoa juoksemiseksi. Ensimmäisen tyrmäävän sadan metrin jälkeen mäki loivenee "normaali" jyrkkyyteen, eikä liki puolen kilometrin matkalla ole mitään helpotusta. Sähkökaapin "Come on Boyz" graffiti saa kuitenkin vanhan ja väsyneen miehen hymyilemään. Ylihuomenna (7.7.) syntyy Kekkilään neloset ja vaimo synnyttänee omansa muutaman vuoden kulutta. Siis syntymäpäivä pöljät, iän saatte arvata. Sadan metrin alamäen ja alikulkutunnelin jälkeen jatkan tuskaista nousua vielä pari sataa metriä Teboilille. Irvistys tuntuu jo jähmettyneen naamalle ja henkeen pistää kuin Moralla.

Teini-iässä jäi Ivalon elokuvateatteri Aslakissa (Inarissa vittu ollut mitään sellaisia ylellisyyksiä) pyörinyt leffa nimeltä Streets of Fire ( Diane Lane, Michael Paré) mieleeni kummittelemaan - poika löytää tytön ja yhdessä he pyrkivät kohti auringonlaskua, ja sitä rataa. Mä tiesin haluavani jonnekin kauas pois sieltä ja löytää sen tytön sitten, ja tämä leffa jotenkin sytytti sen ajatuksen lopullisesti palamaan sieluuni. Kävikin niin että tyttö löytyi sieltä ja hänen kanssaan karistimme pohjoisen tomut jaloistamme ja suuntasimme kohti aurinkoa. 

Sama tyttö osti tuon leffan sittemmin VHS-kasettina syntymäpäivälahjaksi about 25-vuotisbileisiin. Toisella katselulla itse elokuva olikin aika paska, mutta tuo biisi sykähdytti edelleen. Alun ylidramaattinen kaikubasso ja tuskainen naisvokaali kasvaa uusilla elementeillä pitkin kappaletta, päätyen hurjaksi instumenttien ja kuoron äänimyrskyksi. Itse jaksoin katsoa leffan muutaman kerran aina päivää ennen synttäreitä, kunnes hävitin videonauhurit naurettavan vanhanaikaisina keksintöinä taloudestamme noin viitisen vuotta sitten. Ehkäpä ihan hyvä etten ole nähnyt rainaa sen koomin. Tonight is what it means to be young, ja mä hoipertelen kuin ankka apteekin kohdalla. 12,4 km mittarissa. Liikennevalot näyttävät punaista, mutta millään ei ole enään mitään väliä. "Ajakaa saatana vaikka päälle, mutta minä en pysähdy!"

Citymarketin kohdalla ei ole kotiin enään kilometriäkään, pitää vain selvittää suhteellisen jyrkkä alamäki ja piinaavan pitkä tymäkästi jyrkkenevä loppu kotiin. "Nämä sinun vasta-ainearvot ovat nyt 4,2, kun ne pahimmilaan ovat olleet kuluneen vuoden aikana 26,2. Laboratorion raja-arvo "terveelle", heikoksi saadulle Wegenerille on 4,0. Eli lääkkeet ovat tainnuttaneet sen todella rauhalliseksi." Kertoi lääkärini puhelussaan edellisenä torstaina. JESH! Mä olen kotona ajassa 1'44"10 ja mittariin kertyi 13,9 km, ja siis vain 0,2 yksikköä sairas. Kädet ilmaan.