Poskiontelot paskaksi

I stink!

Muistelen tässä mennyttä kesää sattumanvaraisessa järjetyksessä samalla kun odottelen lääkärin soittoa Meilahdesta. Kävin viime maanataina keuhkoröntgenissä ja laboratoriossa, ja niiden tiimoilta pitäisi tulla jatkoa hyville uutisille. Vielä kun saisi tämän - jo haiskahtavan kipsin pois kädestä, niin sittenhän se riemu repeäisi.

Marjon vessarempan seuraaminen on jo aiheuttanut jonkin verran syyllistä oloa, kun ei pysty oikein auttamaan (edes pinnan kiristyessä tiukalle). On epädemokraattista kun työnteko, kodinhoito ja -remontti kaatuu yhden kansalaisen niskaan. Hävettää itseäkin.
Tosin vessahan on jo valmis, kun kipsi lähtee viikon päästä. Onhan?

Koeta edes näyttää siltä että hermot menee

Jossain kohtaa viime heinäkuuta, kun omat lääkärit olivat kaikki kesälomilla, juttelin sijaisen kanssa ajoittaisesta paineesta poskissani ja niiden aiheuttamasta kivusta hampaisiin. Hän arveli että kannattaa tehdä aikavaraus naapuritalon korvaklinikalle (myös nenä-), koska terveyskeskus-päivystysratkaisu olisi punkteeraus. Aika saatiin elokuulle ja sovittuna hetkenä ilmaannuin ilmoittautumisluukulle.
"Moi, minulla olisi aika lääkärille."
"Sinun pitää ottaa jonotusnumero tuolta oven vierestä."
Olivat laittaneet koneen aukeavan oven katveeseen, niin että kaikki kävelevät siitä sitä huomaamatta ohi. Sain numeron ja se sama muija kilautti sen samantien sille samalle tiskille mistä juuri olin lähtenyt. Tunsin kuinka kyrpä kasvoi otsaani kävellessäni takaisin.

Pientä laittoo vaatii se vain

Sillä samalla lapulla jonotettiin lääkärille sisään, joten ei se ollutkaan sellaista pompotusta kuten aluksi oletin. Tunnin istumisen jälkeen laitoin puhelimeen virtaa, kielloista huolimatta, ja aloin räplätä sitä kuten kaikki muutkin aulassa istujat. Puoli tuntia lisää ja se kyrpä otsassa oli vetänyt jo pari Viagraa. Kävelin tiskille sen saman muijan  luo joka aloitti tämän stondiksen.
"Minulla oli varattu aika, ja täällä menee myöhemmin tulleita ihmisiä sisään. Mikä juttu tämä on?"
"He menevät eri lääkärille ja sinun lääkärilläsi kestää potilaan kanssa odotettua kauemmin. Istu alas odottamaan."
Minä istuin ja mulkoilin rumasti takaisin paheksuville katseille.
Älkää vittu mulle alkako...

Tunti ja 45 minuuttia myöhemmin siitä kun lapussa lukeva aika oli pääsen sisään apulaisen pahoitellessa viivästystä. Vaikka kiskon emotionaalista käsijarrua tiukemmalle, suusta pääsee ulos tyytymätöntä murinaa. Istun penkille enkä siis makaa kuten Hyvinkäällä, mutta tämähän onkin pro-mesta jossa asiansa tunteva lääkäri arvio tilanteeni sairauteni pohjalta. Paitsi että se nainen puhuu tuossa metrin päässä puhelimeen kaverinsa häistä, on ilmeisesti polttareita järjestämässä. Viisi minuuttia istuskelen kunnes alkaa ne samat kysymykset kuin aina ennenkin. Kysymysten jälkeen hän kaivaa esiin endoskoopin, sellaisen letkun jolla näkee ihmisen sisälle, ja alkaa työntää sitä sieraimestani sisään. Muija käskee pitää pään paikallaan, mutta kun siinä jakkarassa ei ole niskatukea mihin nojata, ja sattuu niin saatanasti. "Viitsisitkö itse kaatua mun miekkaan, niin sun tappaminen on mulle helpompaa" sanoisi samurai rosvolle. Tuskaisen minuutin jälkeen lääkäri tempaisee letkun ulos. "Liian vähän liukastetta." Näen kun  kumihansikoitu käsi avaa vaseliinipurkin, ja mietin katselisinko tuota samaa näkyä mielummin vankilassa kuin tässä nyt.

Silmiin kihoaa vedet ja rystyset valkoisina puristan nyrkkejäni, kun hän armottomasti tunkee kalunsa ahtaasta reistä sisään. Olemme edelleen korvaklinikalla ja lääkäri ihmettelee rauhatonta potilasta joka ei meinaa pysyä paikallaan. Kivuliatten minuuttien jälkeen hän luovuttaa. "Punkteerataan." Hän sanoo sen apulaiselle ja olen liian uupunut väittämään vastaan. Puudutusvanupuikot tökätään nenän perukoille ja teipataan klyyvariin kiinni. Puoli tuntia annetaan aineen vaikuttaa ja sitten otetaan neulat esille. Eihän se varsinaisesti satu, mutta aivoja on vaikea hyssytellä kun rustojen rutina täyttää pään kun neula tunkee läpi. Mietin tuleeko se saman tien niskasta läpi ruston antaessa periksi, voimaa ainakin tuntuu olevan takana, sillä hänen kätensä tärisee ponnistelusta. Sama show alkaa toisellekin sieraimelle, ja hän alkaa selittämään minulle jotakin, kun juurikin ruston läpäissyt  neula tipahtaakin lattialle.
"Ei hätää täällä on ylimääräisiä." Ja taas rutisee...

Vihdoin on letkut päässä kiinni ja hoitohenkilökunta painaa ruutalla vettä poskionteloihin. Tunnen kuinka paine kasvaa pään sisäällä, kunnes räkäinen vesimassa ryöpsähtää nenästäni sylissäni olevaan metalliastiaan. He tutkivat nestettä ja toteavat: ei saalista. Vittu. Normaalisti tämä loppuisi tähän, mutta koska hän on asiantuntijalääkäri eikä tyydy terveyskeskuspäivystysratkaisuihin alkaa hän taas tunkemaan kameraletkua nenääni. Amalgaanit vain paukkuivat hampassa kun purin niitä yhteen. Eikä hommasta tule lasta eikä paskaakaan, johan se jo äsken kokeiltiin. Turhautuneena hän pyytää "päällikkölääkärin"? paikalle. Kuulemma endoskoopilla ei näe mitään ja potilas on poikkeuksellisen levoton. Pomo ottaa käteensä saman vehkeen jolla katsotaan korvaan, sellainen jossa on parin kolmen sentin muovinokka ja valo. "Katsoppa, limakalvot ovat ärtyneet ja paisuneet niin että endoskooppi ei mahdu sinne kunnolla ei siitä näe muuta kuin ärsytyksestä paisuneet limakalvot vasten linssiä - siis pimeyttä." "Ai jaa." Niin vittu, ja sitäpaitsi tämä työkalu ei satu yhtään.

Hoiperrellen kävelen aulavahdin luo ja pyydän häntä tilaamaan taksin. Pihalla odotellessa lasken että tähän reissuun tärvääntyy matkoineen aikaa viisi tuntia ja lopputulos on sama kuin keväällä Hyvinkäälläkin - ei mitään hyötyä. Nyt viisaanpana oletan tietäväni miksi röntgenkuvissa näkynyt lima ei huuhtelun mukana lentänyt ulos. Meillä Wegener-potilailla lima on niin liisteristä ettei se pelkällä vedellä irtoa. Joko liottimia peliin tai sitten kaavitaan, molemmat vaihtoehdot vaikuttavat maalaisjärkeviltä ratkaisuilta, mutta älkää yrittäkö kotona.

Ensi kerralla menen suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.