Alkuviikko syö miestä

Maanantai 21.2. 
Herään kahdeksalta ja totean selän olevan kipeä, jo liiankin tutuksi käyneellä tavalla. Viime kerrasta onkin vierähtänyt aikaa, enkä voi välttyä ajatukselta että tässäkö tämä voittokulku sitten oli, herra Wegener palasi lomalta.

Aamun ensimmäiset lääkkeet, jotka nielen jo sängyssä, saavat aikaan tietynlaisen viivästetyn todellisuuden tilan, ajatus hidastuu. Aamiaisella vedettävät kortisoni ja antibiotti, jotka otin vasta tunnin aamiaisen jälkeen (unohdin), lyövät sitten äijän lähes kanveesiin. Totaalinen tylsämielisyys jomottaa otsassa - päätä särkee ihan kerpeleesti. Pitelen kiinni seinistä ja yritän...öö jotain, mutta mitä? En muista.

Olen kirjoittanut ylläolevan tekstin vaeltaessani tuossa kemikaalien aiheuttamassa murheen laaksossa samalla lapioden kanawokkia naamariin, ja kas, olo kohenee selvästi. Eihän tässä vielä olla normaalitilassa, mutta eiköhän ilman kipulääkkeitä selvitä. Pähkäilen vain tätä ihmisen suorituskyvyn hetkittäistä romahdusta, jos olisin ollut duunissa niin en olisi voinut olla duunissa. Loppupäivä menee normaalin kaavan mukaan, ei ongelmia.

Tiistai 22.2.
Taas lähtee päivä käyntiin selkäkivuilla, mutta ne unohtuvat jo muutaman askeleen päässä makuuhuoneesta. Olenkohan mä allerginen nukkumiselle? Tosin unihan on katkeillut vähintään pari kertaa yössä, jo niin kauan kuin tämä surkea sirkus saapui kaupunkiin.

Aamiaisen katkaisee soitto Meikusta. "Sinun piti antaa tällä viikolla verinäyte. Pääsetkö tänään tai heti aamusta huomenna?" "En. Olen sopinut jo, että huomenna terveyskeskuksessa samalla kun kipsi poistetaan." Eihän siinä mitään ongelmaa loppupeleissä ollut, mutta jotenkin jäi kaivelemaan että miksi yhtäkkinen hoppu. Olisitte silloin joskus sanoneet että tiistaina, eikä ensi viikolla, niin olisin hoitanut asian kuntoon.

Putkimies kävi liittämässä vesijohdot, liimaamassa pöntön paikalleen ja sotkemassa tapetit, sen jälkeen lähdin viemää Marjon volkkaria huoltoon. Vein auton "hovikorjaamolle" Lauttasaareen ja siinä busseilla seikkaillessani kohti kotia painoin seis-nappia Meilahden kohdalla. Hoidetaan pois se verinäyte ajattelin kävellessäni aulan poikki kohti laboratoriota.

Kyltti ovella kertoo labran menneen kiinni klo 14:45 (aivan älytön aika) ja olen siis 20 minuuttia myöhässä. Sisäinen folkewestini kehoittaa menemään keuhkopoliklinikalle, sinnehän verinäyte loppupeleissä tarvitaan. Ilmoittaudun, ja jälleen kerran rouvalla tiskin takana on viive ymmärtää mitä haluan. Enkö osaa puhua sairaalaa? Odotelen näytteen ottajaa, tuttua puuhaa tässä aulassa, nyt ei kulu tuntia vaan vartti. Operaatio tapahtuu siinä samalla penkillä, ja sitten bussimatka pääsee jatkumaan seuraavalta pysäkiltä.

Illalla poistin joskus valkoisena olleen kipsin päällyskääreen, jo valmiiksi käden vapautuspäivää varten. Nukkumaan mennessäni ajattelin: huomenna saunaan.

Keskiviikko 23.2.
Nurmijärven terveyskeskuksessa klo 10:50 ilmoittaudun röntgeniin, mutta sieltä passittavat takaisin normaaliin vastaanottoon. Ensin otetaan kipsi pois ja sitten vasta kuvataan; itse olisin tehnyt toisin päin. Käsi paljastuu rumaksi. Siinä on ryppyjä, painaumia, kesinyttä ihoa ja kellertävä ja lilan vivahteisia mustelmia, muuten vaikuttaa hyvältä, en vain uskalla liikutella juurikaan sormia. Pesen käden varovasti ensimmäisen kerran kuukauteen ja levitän varovasti öljyä iholle. Röntgenin kautta odottamaan kutsua lääkärille, luen kirjaa ja samalla teen varovasti jumppaliikkeitä kädelleni - ohjeen sain jo hoitajalta. Lukemisen haastavuutta lisäävät kiljuvat lapset jotka juoksevat aulassa. Mikä yleinen lapset lääkäriin päivä tänään on? Nehän ovat lisääntyneet ja täyttävät kohta koko maan - tai ainakin tämän aulan.

Lääkäri kokeilee hieman käden liikkuvuutta ja katselee röntgenkuvaa ja painaa sormella murtumakohtaa ja kysyy käykö kipeää. Ei käy. Murtumakohta on suorassa, mutta se ei ole luutunut. Kiitti vaan wegener. Tohtori lähettää kuvat jonnekin josta saa asiantuntijan vastauksen perjantaihin mennessä, joten laitetaan uusi kipsi. "Käykö niin että laitat siihen jotain muuta kuin kipsin, sellaisen tuen joka kestää vettä ja jonka voisin ottaa itse välillä pois." Ei käy. Kaiken tämän liikuttelun ja painelun jälkeen eihän se voi olla enään samassa kohtaa, unohdetaan se kipsi. Ei käy.

Suhteellisen myrtyneenä jään aulaan odottamaan käskyä toimenpidehuoneeseen. Tältä varmaan tuntuu vangista joka joutuu palaamaan takaisin selliinsä. Kuluu lähes tunti. Viittelöin vastaanottoon että menen kahvilaan tekemään yllättävälle pikkunälälle jotakin, ja palaan sitten takaisin istumaan.

Tuntematon keuhkolääkäri soitti verikokeiden tuloksista ja kyseli vointia. Kerroin että selkää särki tänäänkin herätessä ja hän puolestaan informoi tervehtymisen pysähtyneen ja jumittaneen viime viikon arvoihin. Suunnitelma on "sävelletään lennossa" -tyylinen, joten ensi viikon torstaina taas labraan.

On kulunut lähes toinen tunti kun kysyn hoitajalta miksi mitään ei tapahdu. He joita odotan ovat ehkä saaneet kiireisen hälytyksen toisaalle, ja hoitaja kysyy lääkäriltä lähetetäänkö minut Hyvinkäälle. Ei käy. "Mutta kun me ei osata tehdä tuohon sopivaa kipsiä ja hän on jo odottanut pitkään."
"Teette nyt itse. Käsi tähän asentoon."

Kaksi hoitajatätiä on ihan täpinöissään hyöriessään käteni ympärillä, yritys ainakin on kova, ja grande finaleksi valitsen pinkin kääreen taideteoksen ympärille. Opelia ajaessani panen merkille että peukalon tila on ahdas ja sen liike jää vajaaksi, lisäksi murtunut sormi pääsee heilumaan. Pääasia kuitenkin lienee että kädessä on nyt kipsi ja kaikkia vit**taa.

Kotona Marjo rupeaa asentamaan vessan kaapin ovia, mutta saranoiden kiinnitysniksit eivät avaudu meille kummallekaan. Käyn pari kertaa pitelemässä ovea hänen yrittäessä painaa niitä voimalla. Lopulta yritän itsekin kokeilla saisinko napsautettua osat paikalleen. Ei käy. Jouni soita meille.