Italiasta 10. päivä

"Hei hei talo, nähdään taas joskus."

30.6. Keskiviikko 
Last In Line

"Ei viddu nää mahdu, miten kamat oli tullessa?"

Kansa herätetään jo klo 04:00, jotta saadaan leiri liikenteeseen viideltä. Lento Suomeen lähtee klo 07.10, ja jonkun ohjeen mukaan kentällä pitäisi olla pari tuntia aikaisemmin, joten siitä myöhästytään pommin varmasti. Yllättäen zombiorkesteri istuu ja liikkuu Fiatissa ajallaan, Jouni ajaa, Marjo suorittaa aistinvaraista suunnistusta, navgaattori kertoo reitin ja takapenkki vaipuu  apatiaan. Puolivälissä navi sekoaa samassa liittymä-risteys-ympyrässäkin kun Vähärautioiden Torinon matkallakin, Jouni vetää samalla- tai erillälailla pieleen, joten saamme kaikki kertoa oman mielipiteemme minne ajetaan.
Kuski kuitenkin muistaa mitä tietä etsitään, ja saa junamme taas raiteilleen.

Into The Great Wide Open

Tunnin ajomatkan päästä olemme kentän kupeessa, mutta tankki pitää vielä täyttää. Randomilla valitsemme navin tarjokkaista lähimmän ja pyörimme semi-teollisuusalueen näköisellä neighborhood:lla kunnes nuhruisen näköinen huoltoasema löytyi. Joku jamppa löntystää paikalle ja rupeaa tankkaamaan ja jossain kohtaa sanon että riittää jo, koska ei sen tankin piripinnassa tarvitse olla. Jamppa vain jatkaa tankkausta.
"Jo nyt on perkele!" Huidon hetken kuin karateka, mutta kaveri mutisee jotain ja näyttää pumppua. Hän lopettaa kun 20 euroa tulee täyteen, ja yllätys yllätys luottokortti ei kelpaa. Pienessä tuskanhiessä keräämme kolehdin ja saamme vaaditut sentit täyteen.
"Saatanan pälli, olisit lopettanut ajoissa."
"Grazie."

Näkymä taloltamme

Jotenkin "järkeilimme" että auton palautus on miesten hommaa, ja niin naiset ja Nelli jäävät matkalaukkuläjän kanssa lentokentän bussipysäkille. Miten ne saivat kaiken sisälle, hukkaamatta yhtään laukkua tai lasta - en tiedä. Me ajoimme n. kolmen kilometrin päässä olevalle parkkialueelle, jossa huidoimme hetken kansainvälisesti ja ojensimme juhlallisesti avaimet sedälle joka ilmeisesti oli duunissa sillä. Ehdimme vielä kevyellä hölkällä lentokenttäbussiinkin.

Naiset ja muukin omaisuus löytyi helposti, kun tajuttiin mennä sisään ja lopettaa tyhjä pihalla pyöriminen. Muutaman jonotuksen jälkeen kävelimme kohti lähtöporttia, tullaksemme lentokoneen mittaiseen jonoon. Kiva. Onneksi Marjo osti leipää ja vettä, ja soimme varhaisaamiaista täydentävän lisäaamiaisen. Näimme että lastenratasjengi veti suoraan jonon keulille ja kävin sanomassa Jounille ja Mauralle, jotka olivat jääneet meistäkin vielä taaemmaksi kun unohtuvat katsomaan/ostamaan matkamuistoja, että sinne vaan kun muutkin menevät. Juu ei, perussuomalaiseen tapaan sinne jäivät kököttämään. Noh, samaan koneeseen kaikki loppupeleissa menevät,
joten ei kai siinä hittoakaan.

"No höh, eivät suudelleet asfalttia."

Lento edusti perinteistä kaavaa: alkumellakka käsimatkatavaroiden kanssa, joku natiainen (ei Nelli) huusi kuin palosireeni ekan ja vikan puolituntisen, tylsistymistä paikallaan istumiseen ja loppuottelu käytävällä kun kone rullasi Tampereen kentällä. Ai niin, ne matkalaukut vielä hihnalta, jonka eteen kaikki urpåt olivat kasaantuneet niin ettei takaa nähnyt minkälisia laukkuja lipuu ohi. Ja sitten kun eturivistä joku sai poimittua omansa, niin eihän se meinannut päästä siitä mihinkään, kun takaa oli rynnimässä puoli tusinaa heeboa sen jättämälle paikalle. Mahtavaa.

Kaija oli tullut Opelilla meitä vastaan, ja päästiin Ylöjärven kautta kotimatkalle. Kotimaassa.