Italiassa 7. päivä

Sunnuntai 27.6.
Vuoristoretkellä

Tänään pakkaudutaan jälleen kerran koko ryhmän voimin Fiat Croman sisuksiin, tarkoituksenamme on suunnistaa vuoristoon eväsretkelle paikallisen englanninopettajan (yllätys) opastamana. Tapaamme Rosanna:n perheineen ostoskeskuksen parkkipaikalla, he puhuvat hyvää englantia, vaihdamme kuulumiset ja saamme perheen omistamalta viinitilalta lahjaksi viinipullot, 2007 oli kuulemma hyvä viinivuosi. Kerromme että aiomme ajaa huomenna Venetsiaan, heidän mielestään siellä on kaikki kallista eivätkä itse sinne lähtisi, jaa ei se kylä sitten taida ollakaan Italialaisen kulttuurin ykkösylpeyden aihe. Laitetaan kuitenkin vankkurit liikenteeseen.

Liki tunnin ajon jälkeen saavumme johonkin tuppukylään josta olisi pitänyt kääntyä vuorelle, mutta tie on suljettu kerran vuodessa järjestettävien historic-autojen kilpailun vuoksi. Isäntä on pahoillaan tapahtuneesta, mutta meillehän vuori kuin vuori näyttää samalta, joten b-suunitelma käyttöön:
he arpovat seuraavan kylän vuoren kupeessa.

Kylän nimi on jo unohtunut, mutta se on jäänyt historian kirjoihin seppien kylänä tai jotain metallin muovaamiseen liityvistä seikoista. Kiesit jätetään rinteen juurelle napsahtelemaan ja itse kävelemme ylös kylään jossa asumukset ovat n. 200-500:n vuoden takaa ja kadut rakennettu sen ajan citymaastureille. Jyrkkiä mutkaisia ja ahtaita mukulakivikatuja tarpoessa ymmärtää nelivetoisen Fiat Pandan suosion paikallisten landepaukkujen kulkuvälineenä - se mahtuu kääntymään ja sillä pääsee ylös ja alas.

nämä ovat sitten niitä huonompia

Kyläkaupassa on suomifilmeistä tuttu tunnelma, neljä viisi myyjää pojottaa kahden seinän eteen vedettyjen tiskien takana ja asiakkaat pyytävät tai osoittavat haluamiaan tavaroita. Marjo, Rosanna ja tämän mies hankkivat eväät - tai lähinnä siis se mies. Kaveri pyytää isolla kädellä leipää, kinkkua, salamia, yms perussettiä kunnes pääsee makeaan ja pikkuleipiin/kekseihin - silloin se flippaa täysin. Tolkuton määrä paakelssia kyytiin ja baanalle. Yritämme Marjon kanssa työntää suomalaisen häveliään tapaan omaa osuuttamme ostosten hinnasta, mutta italialaisen suurieleiseti se ei kelpaa. Parin yrityksen jälkeen saa olla.

"Ostit sitten pipareita?"

Kaveri painaa täyttä höyryä kohti paikallista tunnettua leipomoa, josta saa niitä samoja keksejä joita se just osti säkillisen. Ovat kuulemma leipomossa parempia. No miksi sitten ostit? Jaa varmuuden vuoksi, no onhan se hyvä että on edes paskempia jos parempia ei saisikaan.
Sai niitä - säkillisen.

Kävelemme kultuurihistoriallisilla kaduilla etsien puistoa jossa syötäisiin, ja näemme ja valokuvaamme matkalla yhden jos toisenkin pikkaisen vanhemman rakennuksen. Syömäpaikka löytyy ja pöytä täyttyy tarjottavasta, kaikkea on runsaasti vaikka santsattavaksi ja kun päästään niihin kekseihin, niin kukaan ei meinaa jaksaa oikein syödä. Hyviä ne silti olivat. Matkalla alas autoille pistäydymme kahvilassa espressolla, ja nyt ollaan paikalliskulttuurin ytimessä. Tämä ei ole Milanon tai Rooman trendipellejen näyttäytymispaikka, vaan se mesta jossa nämä paskaisissa kumisaappaissaan pyörivät ihmiset käyvät päivittäin hankkimassa milloin mitäkin kortongeista sanomalehtiin, bensa-asema tämä ei ole (kuten Suomessa olisi).

no joo tämä on alastulosta ja vuoren juurelta

Nousu vuorelle alkaa, kolmen kilometrin korkeuteen noustaan kapeaa serpentiinitietä. Mutkissa  on sentään levennykset vastaantulijoiden varalta ja että kuorma-autokin mahtuu kääntämään. Kaarteet ovat liki 180 astetta, eli käännöksen jälkeen jatketaan lähes tulosuuntaan, mutta edetään korkeammalla.

Isäntäperhe (kaksi aikuista kaksi lasta) ajaa edellä Audi A6:lla, nelivetoinen 3 litrainen turbodiesel automaattivaihteella ja me (neljä aikuista ja pieni tyttö) etuvetoisella 1,6 litraisella turbodieselillä jossa keppivaihde. Käytännössä homma etenee näin: mutkaan sisään ykkösellä tai kakkosella ja kiihdytys suoralle - moottori huutaa ihan sikana. Riittävän pitkän ja loivan suoran sattuessa voi heittää kolmoselle, mutta sitten vauhtia pitääkin olla niin että Audi tulee nopeasti tavoitettua. Kaverillahan ei ole mitään ongelmia, auto valitsee itse sopivan vaihteen ja kaasua painamalla rupeaa tapahtumaan välittömästi. Näin mentiin, minä olin kuin F1 kuski aika-ajoissa, jätin riittävästi tilaa välillemme, jotta sopivassa kohtaa voin laittaa sen kolmosen sisään. Tuntui vain siltä että kun sen tein, niin kaveri oli jo ehtinyt huolestumaan, alkanut himmaileimaan ja odottamaan meitä. Kuitenkin tähän saakka meni hyvin, mutta sitten tuli se koira.

Muutaman hökkelin keskittymän kohdalla, jota kyläpahaseksikin kutsutaan, makasi keskellä tietä koira, joka ei suostunut väistämään. Hiivatti siihen seis ja joku paikallinen alkuasukas raahasi hurtan tien sivuun jatkamaan uniaan. Taas mentiin, paitsi ettei mentykkään - auto sammui. Virrat päälle, tarkistus mittaristoon, käyntiin, ykkönen ineen, varovasti kytkintä, liikkuu puoli metriä... ja sammuu taas. Tätä kokeilin vielä pari kertaa samalla lopputuloksella. Paikallisetkin rupesivat huitomaan ja huutelemaan vieressä. "Perkele turistinako mua pidätte, saatana tässä eka kertaa olla auto ratissa helevetti!" Ja taas sammui viivalle, sen jälkeen kilahdin eikä millään ollut enään mitään väliä. Nopealla ranteen pyöräytyksellä saman tien avaimesta paska tulille, kaasun tallasin pohjaan, kierrokset tappiin ja kytkin surutta ylös. Fiat suti liikenteeseen, ja minä survoin sen vielä seuraavista mutkista läpi moottorin huutaessa hoosiannaa. Sitten kanssamatkustajien huuto herätti taas todellisuuteen ja hölläsin kaasua. Vauhtiakin taisi olla yli kaikkien asetusten... Jälkeenpäin pähkäilin että paikalla oli jyrkempi ylämäki kuin huomasinkaan ja autossa painoa päällä, tai/sekä kone oli ottanut noususta nokkiinsa, ja on jopa mahdollista että mootorinohjaus kytki jonkun hätämoodin päälle eikä siksi antanut tehoja. Tai sitten kuski oli paska.

Ylempänä puut kävivät harvemmaksi ja maisemat avautuivat, myös alas rotkoihin. Tie kapeni koko ajan ylemmäksi siiryttäessä ja nyt oltiin siinä tilanteessa että pahimmillaan vastaan tulevien autojen piti kääntää peilit kohdatessaan toisensa ryömimisnopeudella. Toisella puolella oli vastassa kallio ja toisella pudotus. Kaiteet? Ei tänne ylös mitään kaiteita tuoda, kyllä sen sitten huomaa kun ajaa pois tieltä. Suurimman osan ajasta tie oli kuitenkin riittävän leveää ja näkyvyys seuraavaan mutkaan ja Audiin ok. Silti se alkoi huokauksina ja voivotteluna. Rotko oli nimittäin repsikan puolella ja sillä paikalla istui Marjo - tuo korkeuksien huimapäinen sankaritar joka ei uskalla kiikkua edes katolle tai tikkaille pesemään toisen kerroksen ikkunoita. Jossain vaiheessa autossa huudettiin ihan hysteerisesti, edessä ja takana, että aja keskemmällä vaikka oma peili raapi jo vuoren seinää. Ja aja hiljempaa! Olkaa itse hiljaa! Voi vittu mikä show.

Seuraavassa kylässä haluavat Vähärautiot jäädä pois kyydistä ja jäädä sinne odottelemaan kunnes palaamme huipulta. Perhepoliittisen keskustelun jälkeen Kekit jatkavat matkaa sopimuksella huutaja-saa-ajaa ja saan sanottua isännällekin että painaa sitä kaasua kun näkee että meitzi lähestyy ja kovaa.

"Moottoritievaihdevälitykset ja heikko moottori eivät sovi vuorille, capisca." (Käskymuoto - "Ymmärrä")

henkeen ottaa ja akkakin pitää kantaa

Pääsemme huipulle kuten ovat päässeet monet moottoripyörätkin joita on pysäköity kahvilan edusta täyteen. Otamme reppumme ja ryhdymme patikoimaan polkua ylöspäin, tässä vaiheessa elämää minulla oli lääkäreiden asettama 125-130 pulssiraja. Kolmenkymmenen metrin kävelyn jälkeen taulussa oli jo 150 ja hengitettävä ilma ohutta.

Tunnin sightseeing tour:n jälkeen palasimme autoille ja lähdimme laskeutumaan alas moottoripyörien ja ratsastajien seassa. BTW ne vitun vaihteet toimivat ihan yhtä perseesti alamäkeenkin, kolmosella mentiin ihan helvetin lujaa ja kakkosen moottorijarrutuksella kone huusi kuin syötävä. Kaasuun ei tarvinnut koskea yli puoleen tuntiin.
Kämpillä kaikki olivat ihan finaalissa.


Illaksi lähdemme Marjon kanssa suht' lähellä olevaan Sale Marasino:n kylään illalliselle, Marina numero 2:n ja hänen miehensä seuraan - arvaatte varmaan ammatin. Ravintola löytyi uskomattoman kärrypolun ja pihateiden sokkelon jälkeen, mutta vau olipa hienolla paikalla, korkealla kalliolla järven rannalla Mounte Isola näkyi toisella suoraan edessämme. Marina puhuu hyvää englantia vaikka onkin ranskan opettaja ja vaikkei mies puhu juurikaan hän ymmärtää kaiken, ja seurustelu sujui suhteelisen luontevasti.

He kuulevat Venetsian matkastamme ja kertovat kuinka ravintolat ryöstävät ihmisiä hinnoillaan, eivätkä sinne enään itse lähtisi. Suunnitelmahan tuntuu olevan ihan helvetin fiksu ja minä olisin valmis perumaan, mutta ne naiset...tai tässä tapauksessa yksikin riittää.

Päätän olla italialainen ja tilata paikallisia gastronomisia perinneruokia, jotka maistuvat... öö niin miltä? Alkuruuasta ei jäänyt valtaisaa muistikuvaa, kaipa se oli jotain juustoista pesusienen näköistä joka maistui lähinnä ilmalta - likasukkakorista, mutta pääruoka maistui karjalanpaistilta.
Ei ehkä ollut sitä mitä odotin, mutta näyttelin silti orgasmia ja vastapuoli pääsi lähtemään tyytyväisenä kotiin nukkumaan.