Välihuikka

Tervehdys lukijat.
Pahoittelen että olen degeneroitunut ameeban tai vähintäänkin kotilon asteelle ja hukannut kyvyn kirjoittaa. Alun into on laatunut ja samalla myöskin elinpiirin laajeneminen on vienyt aikaa ja mielenkiintoa kirjoittamiselta, silloin joskus kun blogia aloittelin eivät voimat antaneet myöten muuten kuin istua tai makoilla. Kuoleman pelkokin oli vahvemmin läsnä silloin, joten jotain jälkeä piti itsestään jättää kun ei ne perilliset ole pahemmin kiinnostaneet. Niiden tekemisen harjoittelu on kuitenkin ihan nastaa toimintaa.

Tarkoitus on ainakin kirjoittaa Italian matka loppuun jollakin aikavälillä, mutta koska tarina laahaa jo 4 kuukautta jäljessä on aika päivittää tietoja ja kuulumisia. Tässä käy kohta niin että tarinaa tulee ainakin kahdesta eri aikakaudesta ristiin, mutta eiköhän kaikki jotka ovat nähneet Pulp Fictionin pysy kärryillä.

Wegenerin Granumatoloosi elää ja voi hyvin, se tarkoittaa henkilökohtaisesti sitä että olen itse (toistaiseksi) elossa enkä voi niin kovin hyvin. Solumyrkkyhoidot lopetettiin tehottomina noin kuukausi sitten ja vaihdettiin orgaanisiin täsmälääkkeisiin (Cellcept) jotka on tarkoitettu elinsiirtopotilaille. Sen lisäksi että ne ovat ihan vitun kalliita, enkä saa niistä mitään erityiskorvausta, ne eivät tehoa. Viimeisimmässä röntgenkuvassa näkyy 3-4 möykkyä (granumatoloosia) per keuhko ja ne ovat kasvaneet sitten viime kuvauksen. Joten lisääntynyt kuoleman pelkoko on laukaissut tämän kirjoituksen tekemisen?

Olen aistivinani nuorehkon lääkärin epävarmuudesta, että heidän koristaan on nyt omenat lopussa eikä uusia ole tulossa tilalle. "Täytyy keksiä mitä jatkossa tehdään."  Lohduttavaa, jatketaan kuitenkin lääkkeiden syömistä -
ihan vaan varmuuden vuoksi. Kahdeksan päivän annos maksaa minulle omasta lompakostani 100 euroa, eivätkä nämä napit siis näillä näkymin auta metriäkään.

Töistä ei tarvitse ressata tänä vuonna enään ollenkaan, eikä varmaan pariin kolmeen kuukauteen ensi vuonnakaan - siis jos kaikki menee hyvin. Tällä hetkellä oma ennuste on ettei minusta enään työkalua saada, jos ei löydy toimivia mömmöjä - jos ei löydy niin sitten ei tarvitse välittää enään yhtään mistään, ei edes hengittämisestä. Ei vaan, kävin eilen pururadalla maraton ryhmäni kanssa lenkillä, joka sitten muuttui pikku kisailusta kunnon pudotuspeliksi. Lopulta kiihdytin täboillä jyrkkään ylämäkeen niin että koko muu porukka jäi taakse, ja reilusti. Muuten meni miehekkäästi, mutta en vain saanut enään happea tasamaalla, jotta olisin palautunut kuten silloin joskus, ja seuraavan mäen päällä oli pakko pysähtyä. Onneksi ne muut luulivat että jäin odottamaan lenkkikaveriani Tuomoa, jolla oli alkanut pohje kramppaamaan (ihan helvetin kovaa oltiin siis juostu) ja me käveltiin sitten sieltä pois. Illalla tuntui samalta kuin silloin tuokokuussa ekan lenkin jälkeen ja kylmä hiki oli vielä nukkumaankin mennessä. Aamulla olo oli kuin cowboy:lla jonka selkään on baaritappelussa lyöty rikki useampikin tuoli, mutta kyllä tämä tästä vielä iloksi/eloksi muuttuu.

Elämä jatkuu kuten ennenkin, paitsi läträämisen osalta, kaikkea saa tehdä ja kokeilla (paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja), mutta voimapuolessa on vähän vajausta. Ei jaksa sauhuta ja taukokin venyy, nytkin makaan sängyssä klo 11:20 ja kirjoitan uudella hienolla MacBook Pro:llani - siis peiton alla kalsarisillaan. Pitäisi mennä siivoamaan autotallia, mutta odotellaan inspiraatiota. Syödäkin pitää ennen sitä, ja...

Laittakaapa jotain kommenttia kirjoituksiin, niin tiedän vähän suuntia mikä teidän mieltänne askarruttaa ja voin vastata siihen. Muutenhan tarina tulee kuin Moosekselle konsanaan, ylemmältä taholta ilman valitusoikeutta.