Darra isolla Daalla

Herätys TÄNÄÄN oli kuin paluu taudin alkuaikoihin - kivulias. Vasemman poskiontelon sisällä tuntuu oleva puolen kilon limaklöntti, ja se tekee sellaisen paineen korvaan, hampaisiin ja pään sisälle että itku meinaa päästä. Hoipertelin alakertaan jossa vuorotellen syljen sieluani viemäriin ja kiskon poretabletti särkylääkkeitä kitusiini. Tästähän ne eilen sairaalassa varoittelivat, vaikka lämpöä onkin pari astetta normaalia enemmän en usko että vielä tarvitsee painaa paniikkinappulaa. Aamiaisella kipu nenässä muuttuu inhimilliseksi, mutta nyt tätä kirjoitettaessa paine päässä rupeaa nousemaan, ja melkein tekisi mieli itse porata reikä Black and Deckerillä vasemmasta sieraimesta sisään.

Soitin juuri (klo 11.00) lääkärilleni ja kerroin kuulumiset, niin eikös perkele nyt pidä lähteä tuohon lumipyryyn säätämään kohti Meilahtea. Painot sitten kuitenkin sitä nappulaa ja mun tuurilla koko reissu on for nothing, tai ehkäpä ne saa tuota kipua naamasta vähennettyä. Tällä menolla tuskin olisin kestänyt järjissäni iltaan asti, paine kun lisääntyy tasaiseti koko ajan.

EILEN siis kävin ottamassa uuden lääkkeen tiputuksen Meilahdessa, ei ollut ihan walk in the park -tyylinen tapahtuma. Yöpymisvarusteet mukana saavuin sinne ja tarvitsi odottaa ainoastaan kaksi tuntia että jotain rupesi tapahtumaan. Kyllä kannatti edellisenä päivän oikein puhelimella varmistaa että kaikki on valmiina ja homma alkaa välittömästi laulamaan kun saavun paikalle. Vihdoinkin esilääke suvaitsi saapua apteekista paikalle ja saatiin juna liikenteeseen. Valtaisa varoitusten ja kauhuskenaarioiden maalailu alkoi; mitä kaikkea voi sattua ja minun pitää heti kertoa, jos tulee paha olo tai heikottaa. "No, okei?"

Aluksi sitä litkua piperrettiin minuun ihan mitättömällä nopeudella ja vaikka hoitaja lisäsi nopeuden luultavasti jo saliitun rajan ylikin, minä halusin vain nopeammin pullon tyhjäksi. Silloin iski himppasen heikompi hetki siihen päivään ja päätin kokeilla liikkumista. Lähdin raahaamaan sitä pumpun rohjoa edestakaisin pitkin käytävää. Minulla oli päälläni oma ruutupyjama, hipeti hopeti -huppari ja jalassa juurikin pestyt Adidaksen sisäpelitossut ja kuuntelin musaa Bose-kuulokkeet päässä. Vastaan tullut hoitaja sanoi ettei heillä useinkaan näy noin coolin näköisiä tyyppejä.
"Joo joo, yrität vain pokata mua, koska olen nuori, komea ja terve."
Liikunta auttoi taas pääsemään yhteyteen universumin kanssa ja loputkin loat saatiin pumpattua verenkiertoon. Tunnin verran vielä blandattiin suonistoa normaalilla suolaliuoksella ja sen jälkeen tavarat kantoon ja ukko kotiin. Kuuden tunnin urakka on ohi vaikka lääkäri halusikin mun jäävän yöksi: "Sorry babe, mutta mun honey venaa mua himassa."
Loppuilta pillereiden voimalla tv:n ääressä, perinteinen karanteeni päälle - vilustumisoireet ja infektiot vaarallisia. Roger that.

TÄNÄÄN siis takaisin sairaalaan, ettei vaan paha pöpö ole päässyt iskemään, onneksi sairaalassa ei niitä näy ja kaikki ihmisetkin ovat terveitä, varsinkin keuhkopolilla. Karanteeni - hmmm, mikä tässä yhtälössä alkaa hiertämään mun logiikkareseptoria. Yksi hoitaja tiedustelee että pystynkö odottamaan istuallani penkillä vai pitääkö päästä makaamaan.
Näytänkö mä joltain nynnyltä? Kuluu liki tunti.

"Kekki"!
"Joo!"
"Ai oletkin siellä sermin takana."
"Joo, täällä on tällainen odotusaula."
Verikokeessa muija luulee että meinaan pökrätä kesken kaiken, ja alkaa antaa hengitysohjeita. Ilmoitan ettei kyseessä ole ensimmäinen kerta, en vain halua katsella koko toimitusta enkä niitä työkaluja mitä hän käyttää, vaan lueskelen mielummin viereisen laatikoston tarratekstejä.
Sideharsot, kaarimaljat, gynekologian välineet...

Lääkäri hakee minut juttusilleen, ja ehdottaa korvakliniikkaa (se on samalla myös nenäklinikka) ja poskionteloiden punkteerausta. Ei onnistu laulaa Eino Grön, kaksi turhaa kivuliasta toimitusta saa riittää. "Röntgenkuva näyttää että ontelo on täysin tukossa". Niin näytti edellisilläkin kerroilla, näin itse kuvat Hyvinkään sairaalassa ja olin sata varma että tulehdus on. Kummallakaan kerralla ei saatu saalista (siitä jälkimmäisestä en vielä kirjoittanut, mutta siitä tulee herkku). Lääkäri huomaa nopeasti etten aio hyväksyä ajatusta pelkästään lääkärin logikalla ja apuvoimiakin pitäisi hakea jos väkisin pitää viedä. Hän konsultoi ja palaa asiaan, ja ai niin ruksin viereisen rastin hiirellä että se sun verikoetulos kestää vielä hetken, mutta se hoidetaan. Kuluu liki tunti.

Sama verinäytetäti tulee hakemaan mut uudestaan, koska koko verinäyte pitää uusia. Väärissä koeputkissa kun on väärät jauheet sisällä, tai siis oikeathan ne on, mutta mun näytettä varten ihan pielessä.

Lääkäri piirtää mulle reseptit helpottamaan tukkoista oloa ja laskemaan limakalvojen turvotusta - kitooooos. "Ja sitten tilasin lähetteen korvaklinikalle." Mitä vittua? Silmissä on ilmeisesti välähtänyt ajatukseni, koska hän nostaa kätensä rauhoittavaan eleeseen: "Ei tänään, he soittavat sitten myöhemmin niin pääset keskustelemaan jatkotoimenpiteistä."

Jos sinne menen niin otan mukaan ainakin moottorisahan, taktisen ydinaseen, nunchat (ei ole uskonnollisten naisten keskustelupiiri) ja lopullisena pelotteena Arttu-perkeleen. Lääkärikin myöntää että luultavasti minä olen oikeassa, eikä punkteeraus ja huuhtelu auttaisi mitään. Wegener potilailta pitäisi luultavasti kaapia mäskit pois. Pitäisikö vaihtaa se lähete naisten klinikalle vai otanko korvaklinikalle täältä ne välineet mukaan kun tiedän missä niitä säilytetään. Hän vielä kysyy jäänkö odottamaan verikokeen tulosta. Kysyn mikä on todennäköisyys että hän määrää minut jäämään yöksi - ei voi olla kuulemma niin paha tulos, joten adios. Loppupelissä tämä reissu olisi ollut hätävarjelun liioittelua jos en olisi saanut sitä reseptiä, mutta eihän mun lääkäri sen vuoksi mua tänne pyytänyt vaan sen labratuloksen, jota en siis jää edes odottamaan.
Ensi kerralla en soita.

Pyydän hotajien toimistosta kela-todistuksen taksille ja virtsanäyte-setin. Kohta joku tulee kyselemään lähetteistä ja tarroista, ja kerron etten tarkkaan muista päivää milloin näyte pitää antaa. Ihmeelliseti löydän taas itseni väittelemässä hoitohenkilökunnan kanssa aivan älyttömistä asioista, ja hän päättää lopettaa tämän lyhyeen ja lähteä tarkistamaan läheteasiaa.
"Mä tarvin silti ne putkilot! Fuck!"
Vieruskaveritkin alkavat vilkuilemaan kiinnostuneena mitä tästä sopasta vielä kehittyy. Donna pyyhältää takaisin: "Ei tässä ole mitään ongelmaa, menet vain sinne minne pitääkin ja ne antaa sulle ne purkit."
"Mä olen kerran jotunut steppaamaan terveysaseman pihalla avaamisen aikaan ja vielä kerjännyt sitä purkkia jonon ohi jalat ristissä,
kun mulla ei ollut sitä kotona."
"Ai sä tarvit vain näytteenottopurkit?"
"Niinhän mä just olen sanonut."

Kolmen tunnin oleskelu odotusloungessa on päättynyt, ja taksissa mietin kunka kauhea ihminen minun täytyykään olla tuollaisen shown jälkeen. Taksijonossa vasta viides vankkuri oli sellainen, jolle kelpasi kelalappu maksuksi. Ihmettelen vain, että mitä helvettiä ne neljä junttia oikein venaa sairaalan tolpalla, jos eivät osaa hakea kelalta rahoja. Kauhea, no joo - hyväksytään, mutta puolustan mielestäni omia oikeuksiani,
ja yritän eliminoida turhan pompottelun.

Minä olen tuuletin joka vain odottaa paskan osumista.