Räkäpää

Maanantai 29.10.

Tämä päivä on roikkunut meidän kylmiön ovessa magneetilla jo ihan hemmetin kauan, lähetteenä nenä-korvaklinikalle jatkotutkimuksiin. Tämä on se päivä, johon olen viimeiset kaksi kuukautta pannut toivoni siitä, että paine poskionteloissa vihdoinkin hellittäisi. Toisaalta sisäinen pessimismini muistuttaa, ettei kukaan lääkäreistä ole aikaisemminkaan uskonut nenästä löytyvän mitään, joka ei lähtisi punkteeramalla.

Mä soitin bussista ajanvaraukseen, etten välttämättä ehdi vastaanotolle tasan klo 12:00.
"Jos ajasta myöhästyy kymmenen minuuttia lääkäri ei enään ota vastaan."
"No mä olen tässä bussissa istumassa, en voi tulla nopeammin."

Klaukkalan kuhisevasta metropolista vaihtoehdot julkisilla tsadiin ovat, että perillä Meilahden pysäkillä olen joko klo 10:55 tai 11:55. Mielestäni bussi lähti myöhässä, ja poistuttuani siitä minun olisi juostava vielä liki puoli kilometriä.

Muistatteko kun keväällä kehuin että olivat muuttaneet sisustuksen sillä viihtyisämmäksi? Unohtakaa se, viihtyisämpi olikin kiirellisten tapausten puoli. Saavuin hengästyneenä klo 11:58 siihen samaan ankeaan neuvostoliitto-desing odotusaulaan, jossa olen aiemmin tuskaillut tunnin jos toisenkin.

Joku muukin oli tuskastunut, nimittäin heleäääninen pikkupoika selitti ja kyseli läpitunkevalla äänellään äidiltään kaikkea typerää. Juurikin kuin kersan kälättäminen alkoi kasvattaa kyrpää häritsevästi otsaani,
tuli hoitaja selittämään äidille:
"Me saimme vasta nyt päivän ensimmäinen potilaan hoidettua, ja lähdemme nyt lääkärin kanssa syömään. Tehän voisitte sillä aikaa käydä vaikka kahvilassa."
"Kävimme siellä jo, me olemme odottaneet täällä koko aamun."
"Olen pahoillani."
Samalla kuin hoitaja käveli pois, kuulin poika ilmoitti ettei halua olla täällä enään ja ehdotti että hekin lähtisivät pois.

Mun vuoronumero kilahti tauluun, ja noustessani ylös mietin kuinka hurjan blogitekstin tuo äiti pystyykään tästä päivästä vääntämäänkään, mulla ei ole mitään mahkuja panna paremmaksi. Vittu tätä pajaa, ja varsinkin sitä ämmää joka vastasi mulle puhelimeen.

Nenälääkärin kanssa katsoimme röntgenkuvia, ja kertasimme ihmeelliset seikkaluni punkteerauksien maailmassa. Selitin hänelle että jotenkin koen kaiken pahan alun ja juuren olevan mun poskionteloissa, ja minusta tuntuu että "se" on ajanut minut tähän voimattomuuteen ja sairaslomaan.
Lääkäri selitti sellaisen olevan tavanomaista wegenerin kaltaisissa autoimmuunisairauksissa, joissa kehon oma puolustusjärjestelmä alkaa tuhota taudinaiheuttajien lisäksi myös terveitä kudoksia. Jäin siihen uskoon, että hän epäili tuollaisen "pesäkkeen" jääneen poskiontelooni. Se kävi minunkin järkeen ja päästin helpotuksen huokauksen. Vihdoinkin joku kuunteli mua loppuun saakka,
ja jopa ymmärsi hakemani ajatuksen - jesh!

Lääkäri ilmoitti suihkuttavansa puudutusainetta sieraimiini ennen toimenpidettä, ja hetkellinen lejumisen tunne vaihtui nopeasti hermostuneeksi pähkäilyksi evoluution peruskysymyksen tiimoilta -
pakene tai taistele. Minä kuitenkin jähmetyin paikalleni, ja sain siitä hyvästä molempiin sieraimiini suihkauksen helvetin pahan makuista ainetta.
Voisin kuvitella että itse pääsisitte samaan makuelämukseen suhkuttamalla Raid-hyönteismyrkkyä nenäänne. Kannattaa kokeilla - hieno fiilis.

Yllätyksekseni hän tyytyi vain työntämään sieraimeeni ohuen valolla varustetun tähystyspuikon, joka ei siis tuntunut miltään, ja totesi että vasemmalla puolella näkyy "jotain". Puhdistusoperaatio tapahtuisi paikallispuudutuksessa, mutta ei kuitenkaan tänään. Jonotusaika olisi pari kuukautta ja nukutettaessa kolmisen kuukautta, koska toimenpide tarvitsee ylibuukatun nukutuslääkärinkin.

Tuo pieni juttu, nukutus, pisti minut kysymään että kuinka paljon tämä operaatio on pahempi kuin punkteeraus. Onhan se suurempi kun
joudutaan tekemään asiota nenän sisällä, hän vastasi.
"Puuduttaminen on inhottavin osa, mutta sen jälkeen ei enään satu."
"Puudutetaanko se samalla lailla kuin punkteerauksessa?" Neula olisi samanlainen, mutta niitä tarvittaisiin kolme kappaletta. Vaikka vain vasen puoli operoidaan, niin myös oikeakin sierain pitäisi puuduttaa - kolmella neulalla. "Sinä vaikutat kuitenkin rauhalliselta tyypiltä, joten en usko että siinä mitään ongelmaa on."

Mä etäisesti aistin, että kaksi minua katsovaa naista haluaa kuulla huolettoman ilmoitukseni paikallispuudutuksen onnistumisesta,
mutta kuitenkin muistelin mielessäni kaikkia niitä aikaisempia punkteerauksiani. Aika tuntui hidastuneen ja kylmä hiki hiipi paidan selkämykseen.

Lopulta en saanut sanotuksi oikein mitään rohkeaa, joten kerroin kuinka olin melkein pyörtynyt eräässä punkteerauksessa yhden piikin jälkeen, enkä tietäisi miten selviäisin sen jälkeen viidestä, jos taas kävisi samalla lailla.
"Pistetään sinut sitten nukutukseen" totesi lääkäri, ja tuntui kuin minulta riisuttiin jo harteilleni sovitettu sankarin viitta ja supervoimat. Jäljelle jäivät ainoastaan kalsarit, joihin olin juurinkin paskonut alleni.

Joskus tammikuussa olisi tarkoitus käydä nukkumaan, ja mä odotan herääväni parempaan kivuttomampaan maailmaan sen jälkeen. Tämä poskiontelohelvetti on kestänyt jo liian kauan, muistelen kärsineeni siitä jo reilun pari vuotta, periaatteessa koko Wegener-toipumisaikani. Jotenkin nyt tuntuu, että nyt tähän ongelmaan on joku lääkäreistä todella herännyt ja käyttänyt syy-seuraus -ajatusmallia, eikä vain siirrtänyt ongelmaa jollekin erikoislääkärille, joka puolestaan ei tiedä tai halua tietää Wegestä mitään, vaan keskittyy omaan osaamiseensa - punkteeraukseen.
Sormet ristiin ja toivotaan parasta.

Seuraavana päivänä minulla olisi edessä vierailu Hyvinkään sairaalaan jalkaleikkaukseen. Sen verran illalla jännitti, että otin nukahtamislääkeen - sen mun oman, en sitä joka parantaa mielenterveysongelmatkin.