Jalkaleikkaus

Tiistai 30.10.

"Rasvapatti se on, mutta samalla mä voisin ottaa tuosta luusta tuon ulokkeen pois." Toteaa valkotakkinen naiskirurgi katsoessaan röntgenkuvaa oikesta jalkaterästäni. 

"Koska joudun ottamaan luusta palan pois, tätä operaatiota ei voi tehdä paikallispuudutuksella vaan spinaalipuudutuksella. Käykö se sinulle?" 

Jaa että käykö? 
Pelkkä patin poisto olisi tarkoittanut ortopedin olleen oikeassa, mutta luun höylääminen tekee tästä vaivasenluu-operaation (ei oikeasti), joten mä olisin sittenkin oikeassa. "Totta kai se sopii."

Meno on kuin tv-sarjassa, kun kävelen muoviverhojen välistä leikkaushuoneeseen. Eräs hoitaja kehoittaa minua menemään makuulle ja kertoo, ettei  paikallispuudutusta voida käyttää, vaan... 
Spinaalipuudutusta, joo joo, kato mä tiedän - vaikka en tiedäkään. 

Mä olen tullut Hyvinkään sairaalaan aamuyhdeksältä, enkä ole syönyt aamiaista, ainoastaan lääkkeet ja lasin vettä. Nyt kello on varmaankin yli kymmenen, joten edellisestä syömisestäkin alkaa olla kohta kaksitoista tuntia. 

Ensimmäinen puudutusaine pistetään käsivarresta, ja joku sitä aikansa yritti sinne tuhertaakin. Minä mutisin, ettei siinä ennen ole noin kauaa mennyt. Piikittäjä vaihtui ja sitten osui laakista suoneen.

Hoitajat ovat pyytäneet mua kääntymään kyljelleni ja köyristämään selkäni ihan sängyn reunalle. Samalla kun he kyselevät toisiltaan oikean neulan olinpaikkaa, voin vain ihmetellä miksi olen tässä. Kukaanhan ei mua tänne käskenyt tai kehoittanut tulemaan, itseäni vain härnäsi se patti jalassa. Ärtyihän se juostessa tai pelatessa punaiseksi, mutta melkeinpä kuitenkin voitaisiin puhua jonkin sortin kauneusleikkauksesta. Onneksi sitä luutakin otetaan pois, ja siksi on tämä puudutushässäkkä. "Spinaali, spinaali... hmmm." Minä hoksaan, että spinal tarkoittaa selkärankaa samalla hetkellä kun hoitaja tarraa minua hartiasta ja lantiosta kiinni. "Ja nyt liikkumatta." 
Hei vitsi, vitsi, vitsi, päästäkää irti niin lähdenkin tästä kotiin. 

"Ei saa jännittää selkää!" 
(Perkelettäkö sitten sinne sohit neulallasi.) 
Mä yritän olla liikkumatta ja rentona, mutta vähän vaikeaa se on. 
Hoitaja tiukentaa varmuudeksi otettaan. 

Puudutustaistelun jälkeen he kehoittavat minua suoristamaan jalkani, koska kohta minulle tulisi tunne, että ne ovat kokoajan koukussa. Kuuliaisesti ojennan jalkani oikoseksi, 
mutta ei saa kuulemma jännittää. 

Koko alakroppaa rupeaa kihelmöimään ja varsinkin oikea jalka on kuin tulessa. Se jäi sittenkin koukkuun ajattelen, joten nousen istumaan. Hämmästyksekseni näen, että jalka on tikkusuorana sängyllä. Yritän vakuutella itselleni että tämä on vain sellainen harhainen olotila, eikä puuduttavasta tunteesta pidä välittää. Maakaan paikallani mahdollisimman pitkään ihan rauhassa, mutta joudun vakuuttamaan aivoni katsomalla fudua silloin tällöin. Nousen istumaan ja huomaan, ettei sängyllä olekaan enää mitään jalkaa. Hoitaja on nostanut sen olkapäälleen ja vetänyt siihen ruskean ideaalisiteen? Ihan reidestä varpaisiin. Ei hemmetti, nehän voivat vaikka varastaa koko koiven, enkä huomaisi mitään. 

Seuraavan istumaan nousun jälkeen totean jalan nostetun katosta roikkuvan telineen varaan. Vai oliko se kiinni sängyssä? No teline joka tapauksessa. Mun olo oli ihan tuskainen, tuntui kun jalkaa olisi pidetty ainakin vuorokausi koukussa. Onneksi joku vihdoinkin soitti kirurgille. "Täällä olisi kaikki valmista." Mä olin jo ihan finaalissa. 

Aika matelee eteenpäin ja jalka tuntuu puutuneelta - edelleen. Mä vain odotan että tästä pääsisin pois. Yhtäkkiä tunnen tärähdysten sarjan, ja se saa minut hymähtämään - vihdoinkin jotain tuntoärsykkeitä. Oivallan pian, että kirurgi naputtelee "taltalla ja vasaralla" luusta siivuja pois, ja tärähdykset siirtyvät selkärankaa pitkin navan yläpuolelle, jossa tuntoa alkaa löytyä. Enään ei hymyilytä.


Vihdoinkin show on ohi, ja minut nostetaan lakanan sisässä renkailla varustettuun sänkyyn, ja työnnetään heräämöön. Oikea jalka peitetään kylmäpusseilla, mutta loput miehestä peitellään lämpimästi. Saan lisäksi lämpöpeiton jonka putkiin kone puhaltaa 42 asteista lämmintä ilmaa. Saan särkylääkkeitä ja yritän liikutella pikkuhiljaa jalkojani. 

"Jokos täällä jalat liikkuvat?" kysyy hoitaja, joka on huomannut liikettä peittoni alla. Fysioterapeuttikin tulee paikalle ja kysyy haluanko kokeilla kävelemistä. Suhteellisuudentaju ei koskaan ole ollut vahvoja puoliani: "Tottakai." Hoitaja alkaa poistaa vilttejä päältäni, ja yritän auttaa häntä nostamalla hieman paketoitua oikeaa jalkaani. Kaikkien hämmästys on suuri, kun jalka osuu häntä korvaan, vaikka hän onkin vasemmalla puolella sänkyä. "Onko se noin holtion?" Minäkin olen ihan äimän käkenä, mutta kampean siitä huolimatta itseni sängyn reunalle. 

urheilullinen ajopeli

Huomaan kyllä heidän epäluuloiset katseensa. Minäpä en olekaan mikään peruspapparainen, joka mielummin ottaa varovasti ja varman päälle. Kurotan kohti kävelytukea ja naiset syöksyvät auttamaan, koska muuten olisin naamallani lattialla. Eihän siitä kävelystä mitään tullut, jalka ei liikkunnut ainakaan suoraan minne halusin, vaan kiertäen kaartaen sinne päin ja aina liian pitkälle. Kahden metrin jotoksen jälkeen he käänsivät minut takaisin, ja lopulta peittelivät sänkyyn - ja veivät tuen varmuden vuoksi kauemmaksi. 
Minä nukahdin.

Herättyäni jalan toimivuutta tarkastellaan hieman huolellisemmin, kuin edellisellä kerralla. Hauskutan itseäni nostamalla jalan suoraksi noin 45:n asteen kulmaan ja pitämällä sen siinä kymmenisen sekuntia. "Ei tunnu missään." Kokeilkaapa vaikka itse suoristaa toinen jalkanne. Sekunnissa tiedätte että se väsyy, ja kymmeneen sekuntiin pitääkin jo pinnistellä. Puudutusaineen vuoksi mä en tuntenut väsymystä enkä kireyttä lihaksissa, vaikka testasin sitä useita kertoja.

Nyt kävely oli pala kakkua, ja kiirehdin syömään ensimmäisen ateriani seitsämääntoista tuntiin. Tuoremehua, jugurttia, leipää, kahvia, kaikki kelpasi ja lisääkin sain - ja kepitkin. Hoitaja antoi taas särkylääkettä palan painikkeeksi, ja kertoi että vessassa pitää käydä ennen kuin pääsen kotiin. 

Kusihätää odotellessani kävelin kepeillä edestakaisin huoneessa ja käytävällä, kunnes alavatsaa alkoi kipeästi vääntämään. Menin vessaan, koska nyt tuntui tulevan vähintääkin paskat housuihin. Siellä sitten istuin ja ihmettelin kun mitään ei tapahtunut, kunnes liikahdin sen verran että huomasin että perse on tunnoton. Vehjekään etupuolella ei oikeastaan tuntenut mitään, mutta sehän taas voi olla jo iän tuomia ongelmia. Puudutusaine kuitenkin vaikutti edelleen, ja nestettä olisi tulossa; kunhan vain saisin oikean käskyn välitettyä "alakertaan". Aikani tiruteltuani, olin suhtellisen varma, että olin saanut tarpeeni toimitettua, joten kotimatka voisi alkaa. Ennen lähtöäni hoitaja kysyi, onko minulla täysi-ikäinen seuralainen kotona odottamassa. "Ei kun vaimo, mutta voin mä johonkin seuralaispalveluunkin soittaa." Sain luvan vetää omat hyntyyt niskaani ja hypin keppien avulla taksiin. 
Tack och adjö.

tunattu sideharso by Marjodesing

Matkaevääksi olin saanut pari pussia särkylääkkeitä, niitä pitäisi syödä kolmen päivän ajan, vieläpä aika montakin pitäisi vetää leikkaushaavan takia. Suunnitelma oli napata aamulla ja illalla Panacod, joka on kolmiolääke, ja siinä päivän mittaan kolmesti tonninen Burana. Tykytys jalassa oli parina ensimmäisenä päivänä sitä luokkaa, että kaikki tuli syötyä.

Ensimmäisenä aamuna nautin maailman hitaimman aamiaisen; kesti vähän helvetin kauan saada saada kaikki tavarat poytään, ja lopuksi takaisin kaappiin.

Mä yritin jo torstaina vähentää kipulääkitystä enkä ottanut aamun annosta heti. Polttava tunne haavan sisällä alkoi tuntumaan sen verran sukan läpi, että kävin nappaamassa kiltisti pillerin. Illalla olinkin fiksumpi ja jätin Panacodin syömättä, koska eihän se nukkuessa haittaa. Vai haittaako?

Laitan tähän facebook päivitykseni seuraavalta aamulta, se kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa.

3. päivä leikkauksesta

perjantai 2.11. 

AARRGH! Valtava pistävä kipu jalassa, edellinen särkylääke otettu 13 tuntia sitten ja nyt ilmeisesti pääsin "al naturalimente -tilaan". Voi saamari, tässä suurinpiirtein tärisen ja odotan että aamulääkitys alkaa vaikuttamaan. Herranjumala että olen ollut tiistaista lähtien niiiiin aineissa, kun ei ole tuntunut juurikaan missään - tämän rinnalla.

Elämä jalan kanssa sujui hyvin, kunhan maltoin olla hosumatta. Luonnollisesti varvasta ei olisi pitänyt kolhia mihinkään, vaikka sitäkin tuli kokeiltua. Enemmän säikähdin, kun oikeastaan satutin itseäni. Varvas ei tykännyt paljoa taivuttelemisestakaan, portaissa sain olla tarkkana. Erityisen herkkua olivat kuitenkin refleksinomaiset varpaannostot, joita näköjään teen huomaamattani; tai siis ennen en huomannut. Taisi olla se ensimmäinen yö kun heräsin vihlaisuun, kun tein sen nukkuessani.

Sunnuntai 4.11.
Viides päivä leikkauksesta ja kalenterin kääreen alta paljastui kivan näköinen "yllätys". Samana aamuna kääreiden kanssa nurkkaan lensivät kävelemisen apuvälineet, kepit ja kantakenkä. Niillä oli kahden viikon laina-aika, mutta minä mitään apuja tarvi, paitsi särkylääkkeitä. Niitä joutuikin syömään yllättävän pitkään - viikon verran. Näin jälkeenpäin ajateltuna jyskyttävä päänsärky ei välttämättä liity jalkaan millään lailla.

Hätätilanteessa vedä sinisestä langasta.

Keskiviikko 8.11.
Kaverini Timo käy Hyvinkäällä töissä, ja koukkasi minut kyytiinsä, jotta pääsin sairaalaan palauttamaan heidän romunsa, ja ajamaan itse oman romuni kotiin.