Yksi lensi yli Kekin pesän

Nurse Ratched

"Täällä on joku entinen työntekijä." 
"Oletko sä vielä meillä töissä?" 
"Eikös sun työpaikka ollut Hesarissa haussa?" 

Tällaisia kommentteja ja kysymyksiä kuulin, kun metsästin uutta pesukonetta useammasta firmamme myymälästä. 
Mun omalla duunipaikalla osa työkavereista oli saanut vain tiedon, että mä olen saikulla - mikä siis pitää paikkansa. Uskaliammat kysyvät nyt minut nähdessään, että mikä olo ja mikä minua vaivaa. Syrjäisemmillä paikkakunnilla tulikin jo vähän kirjavampia kyselyjä ja kommentteja. 

Perusongelma on, ettei minussa ole paukkuja toimia kahdeksaa tuntia tehokkaasti. Syy moiseen ei ole selvinnyt, mutta muutamalla viranomaisella on omat epäilyksensä, sekä itselläni oma silminnäkijäkertomukseni.

Olen siis samalla sairaslomalla, joka alkoi edellisen kirjoituksen aikoihin, noin puolitoista kuukautta sitten ja tätä riemua jatkuu vielä ainakin kuukauden verran, kunnes marraskuun puolivälissä tulee tietoa Meilahden kontrollikäynnin tuloksista. 

Mitäkö on tapahtunut? En nyt muista kaikkia juttuja tästä matkan varrelta, tai missä järjestyksessä niitä on sattunut, mutta sen tiedän, että ihan helvetin tyhjinä mun säiliöt ovat pari kuukautta sitten olleet (paitsi poskionteloissa). Flunssakin iski silloin jossain vaihessa, ja sain uuden antibiottikuurin, tällä kertaa Doximed-merkkisen, koska vaihteeksi olikin taas naama kipeänä. Turvotus mun poskionteloiden limakalvoilla tulee ja menee, mutta on läsnä joka päivä. Joku ranskalainen museo kaupittelee netissä jotain giljotiiniä, sillä kuulemma lähtisi kovempikin päänsärky.

Työterveyslääkäri on puhunut työuupumuksesta ja työpsykologi lisää vielä siihen eteen sanan vakava, sitten vielä masennuksen. Ei kuulosta kovin sankarilliselta, koska uupuneet tulevat leimatuksi mielenterveysongelmaisiksi.  iltalehti.fi/23.10.2012 
Helvetin hieno homma Wegener! Ensin terveys ja sitten järki.

Viime viikolla työpsykologi kysyi: "Miten sulla menee? 
"Kerro sinä minulle", vastasin ja levitin Helsingin Sanomien kokosivun työpaikkailmoituksen pöydälle. "Tässä on mun duuni haettavana." 

Olihan se ensilukemalta melkoinen pommi, mutta kyllä kai mun duunit jonkun täytyy hoitaa. Eikä siihen ilmeisesti voi loputtomiin irroittaa ihmisiä muista hommista, varsinkin kun minun kohdalla on suuri vaara pidemmästäkin saikusta. Joulukiireetkin ovat tulossa, joten päättivät sitten kerralla hankkia siihen pätevän kaverin (vihdoinkin) hoitamaan tonttia. 
Ensi kerralla kuitenkin soitatte ja varoitatte etukäteen, jooko? 
Ettei tule taas paskahalvausta.

Erään tapaamisen yhteydessä työterveyslääkäri puolestaan pyysi minua täyttämään yhden kyselyn. Siinä oli mm. kysymys: 
"Oletko harkinnut itsemurhaa?" 
Sanoin lääkärille lukeneeni jostakin, että kaikki ihmiset ajattelevat sitä joskus, mutta kirjoitin silti: "en". Kyselyn päätteeksi hän laski minun vastausteni pisteet yhteen ja suositteli mulle lääkettä; saisin sillä paremmat unet. 

Tuona päivänä olinkin todella väsynyt, enkä juurikaan muista kaikkia keskustelun yksityiskohtia, mutta vasta apteekissa havahduin todellisuuteen; kyseessä oli mielialalääke. Varmaankin olisin normaalissa olotilassani heti lääkärin selityksestä sen jo hoksannutkin, ja luultavasti kilahtanutkin välittömästi. Nyt kuitenkin menin kiltisti kotiin paketin kanssa.

Enhän mä aikonut niitä kuitenkaan syödä, mutta kolmen päivän paketin tuijottamisen jälkeen kokeilin puolikasta nappia nukkumaan mennessäni. Väsyttämäänhän se rupesi (kuten normaali nukahtamislääkkeeni), mutta ei nukahduttanut (kuten normaali nukahtamislääkkeeni). 

Mä olin ihan sekaisin vielä seuraavan päivänkin, Marjo kertoi mun olleen ihan zombina klo 17:aan saakka, jolloin napin vaikutus vihdoin alkoi loppumaan.

Myöhemmin tuoteselosteesta kävi ilmi etteivät lääkkeet sopineet munuaissairaille (miksiköhän mä en voi dokata enään?), alentuneen vastustuskyvyn omaaville (mun taudin lääkitys), eikä itsemurhaa ajatteleville (olisi pitänyt vastata "kyllä" siihen kysymykseen). 

Amerikkalaisista elokuvistahan käy ilmi, etteivät mielisairaspotilaat koskaan halua syödä heille määrättyjä lääkkeitä, ja lääkärithän ovat heidän mielestään aina väärässä. Yksi plus yksi päässälaskun jälkeen, lähdenkin ihan varmuuden vuoksi kauppoihin katsomaan jotain kivaa pakkopaitaa syksyn uusissa muotiväressä.

Ensi viikolla on lokakuun viimeinen viikko, ja tiistaina lähden Hyvinkään sairaalaan leikkauttamaan jalastani ortopedin mukaan rasvapatin, joka omasta mielestäni on vaivaisenluu - katsotaan sitten kumpi oli oikeassa. Kepeillä joudun kuitenkin kulkemaan useita päiviä, jopa viikkoja, joten avalen tässä jo ääntäni valmiiksi: MAAARJOO, tuo mehua! 
MAAAARRJOO, tuo sipsejä! MAAARJOOOO, saa tulla pyyhkimään!

_____________________________________________________

Seven Pounds / Seitsämän elämää
Kekkilän leffaraati valitsi Will Smith:n tähdittämän elokuvan must-see listalle. En spoilaa enkä kerro juonesta yhtään mitään; mutta älkää hyvät ihmiset ruvetko kiireessä sitä katsomaan. Eikä se ole mitenkään hauska leffa, mutta lopuun saakka kannattaa pinnistellä.

Hereafter
Ei varsinaiseti ollut mitenkään kovasti suositeltava, mutta tässä oli sellainen kohtaus, jossa pariskunta on kävelemässä kadulla. He näkivät tsunamiaallon nousevan kadun toisessa päässä ja tulevan kohti. 

Katseluaikana Marjo joutui kulkemaan pari päivää kepin kanssa, ja jäätiin siinä pohtimaan miten meidän perhe toimisi tuossa tilanteessa. Jalka(puoli)vaimo luultavasti kuolisi; mutta pitääkö minunkin jäädä siihen odottamaan urheasti vesimassaa, vai kuinka raukkamaista olisi yksinään lähteä juoksemaan karkuun? Toisaalta Marjo on taas parempi uimari kuin juoksija, toisin kuin minä. Entäpä kun roolit vaihtuvat?

Snow Cake

Carrie-Ann Moss (s.1967)

Oikeastaan tämäkin pitää laittaa pakko katsoa -leffalistalle. Aloin taas ihan sokkona ja nolla-odotuksin katsomaan. Hassua sinällänsä, että ensimmäisissä kuvissa luulin näyttelijä Alan Rickman:ia Dustin Hoffman:ksi - elokuvassa joka kertoo autismista. Rain Man elokuvaan viitattiin myös Snow Cake:ssa, kun yksi rouva väitti tietävän kaiken taudista, koska oli nähnyt SEN elokuvan.

Näyttelijäkaartista Sigourney Weaver oli helppo tunnistaa, mutta Carrie-Ann Moss:in nimi ei tullut millään mieleen, vaikka tutun näköinen kaunis naama olikin. Muistini lokeroista en nimeä löytänyt, joten piti turvautua nettiin. 

Lisa Edelstein (s.1967)

Googlasin summanhutikassa kaikkia tummatukkaisia, vähänkään hyvännäköistä naisia - nyt en siis mitään tyttösiä, ja löysin samalla pari vanhaa, lähes unohtunutta ihastustani.

Rena Sofer (s.1968)

Jos Marjo siis luet tätä; minua näy missään, eikä valitsemaanne numeroon juuri nyt saada yhteyttä - olen lähtenyt Hollywoodiin. 
Flaksin käydessä saat pitää kaiken, paitsi uuden pesukoneen, 
jonka joku tulevan vaimoni henkilökunnasta tulee limusiinillä noutamaan.

Terveisin Janne - aviomiehesi (toistaiseksi).