Running Up That Hill

Tiistaina 5.7.

Hikisen nihkeänä iltapäivänä olen juurikin palannut töistä kotiin, mutta jotenkin olo tuntuu tavallisesta poikkeavalta; minun on nyt pakko päästä juoksemaan. Suunnon sykemittarista on taas vaihteeksi paristo loppu (mistäköhän niitä saisi lisää?). "No jos syke loppuu kesken matkan niin enköhän huomaa sen ilman mittariakin." Vedän kaapista ensimmäiset käteen sattuvat sporttiset rievut päälleni, harmaat korissordet, valkoisen futispaidan ja siniset höyhenenkevyet Adidakset jalkaan. Nyt ei ole niin nökön nuukaa, koska olen ollut liki viikon äijäporukalla Artun kanssa kaksin himassa. Marjo on ollut Lapin reisulla sukulaisissa sukkuloimaissa, mutta palaa huomenna kotiin, mutta vielä aion ehtiä vielä jotenkin järjestämään syntyneen kaaoksen. Vaan eipä Rocky:kaan vaatteilla koreillut kun treenasi.

En juoksekaan normaalia kympin lenkkiäni jossa sahataan ekaa (ja vikaa) kolmen kilometrin pätkää edestakaisin ennen kuin pääsen itse kierrokselle, vaan kierrän kylän takaa peltojen ja metsien välistä Klaukkalan kylän toiselle puolelle. Klaukkalantieltä käännyn Shellin kohdalla Metsäkyläntielle, ohitan Ducati-liikkeen ja aloitan nousun ylämäkeen. Lantio eteen, ryhti suoraksi, lyhyempi askel ja kädet korostetusti heiluttamaan tahtia ja tunnen kuinka voima välittyy selän lihaksista saakka tiehen. Pari kilometriä on jo takana ja juoksu tuntuu hyvältä ja pääkin toimii harkitummin kuin aikaisemmin, ilmeisesti 14 kilometriä, mikä tulee olemaan kokonaismatka, herättää tervettä pelkoa välttää ylimääräinen hötkyily.

Kolmessa ja puolessa kilometrissä huomaan taas olevani jonkinlaisessa vuoristoradassa ja pudotan nousussa kämmenet lantion korkeudelle ja ojennan sormet suoriksi. Kyynerpään kulma loivenee ja heiluvan massan vipuvarsi pitenee, joten saan käsistä lisää voimaa. I still got it. Käännös vasempaan pois Metsäkylätieltä tapahtuu 5,4:n kilsan kohdalla, ja nyt pitää aloittaa henkisten voimavarojen käyttö. Tähän mennessä olen mielessäni soittanut hysteerisiä trance&techno biisejä (no iPod for me thank's), mutta tästä eteenpäin rynnistän päässäni voittajana maaliin Lontoon ja New Yorkin maratoneilla - hurjalla loppukirilla ja jumputtavan taustamusiikin saattelemana. Taasko joku hemmetin mäki painaa päälle?

Käännös seuraavassa risteyksessä kohti Klaukkalaa tapahtuu 6,8:n kilometrin kohdalla. Siihen päästäkseni on minun pitänyt nousta pitkää ja sopivan inhottavaa ylämäkeä, eikä juoksuasento meinaa enään pysyä kasassa. Lantio, selkä, jalat ja kädet vaativat aktiivista paimentamista. Huomaan ettei palautuminen tasamaalla meinaa tapahdu mitenkään nopeasti ja kohta taas kivutaan joku töppäre ylös. Nyt alkavat vasen polvi ja oikea lonkkanivel vittuuntumaan tähän typerään jolkotteluun. "Jos vähän muuttaisin yläkropan painopistettä enemmän taakse, niin helpottaisikohan..." Hätkähdän ajatuksistani koirien vihaiseen haukkumiseen. Tässä puutavaraliikkeen kohdalla on susikoiria aidan takana ja ne aina kuulostavat siltä että haluaisivat käydä kurkkuuni kiinni.

7,7 km takana ja eteeni avautuu pitkä alamäki ja sen jälkeen yhtä pitkä ylämäki - ei ylämäki jatkuu vielä mutkana takana. Vaikka alamäkijuoksu on "palauttavaa" rasittaa se inhottavasti etureisiä ja pohkeita, nyt siis sattuu kroppaan jokaisella alustan muodoilla ja kallistuksilla. Keskityn ryhtiin sitten siinä saamarin ylämäessä ja harkitsen samalla muuttoa Hollantiin tai Pohjanmaalle.

Nyt saattuu miestä jo sisällekin. "Ethän sinä mikään terve ole. Sinulla raskas lääkitys nyt koko ajan päällä ja vaikea sairausaika takana." Muistelen viime torstaista puhelinsoittoa Meilahdesta samalla kun raskaasti huohottaen, enkä niin kovin lennokkaalla askeleella enään edeten, ohitan Klaukkalan taajamakyltin. Tunti ja kaksi minuuttia on kulunut 8,8 kilometriin ja tässä kohtaa tilaisin mielelläni taksin, mutta eihän mulla ole kännykkää, juomapullosta nyt puhumattakaan. Tiedän että jos nyt annan periksi ja otan yhdenkin kävelyaskeleen, saan kävellä loppumatkan kotiin. Jatkan nousemista vielä pari sataa metriä ennen kuin tie kääntyy alas kohti Haikalan ghettoa.

Heinäkuuksi lääkäri laski kortisonin, joka on toinen meidän jengin "avainlääkeistä", määrän 12,5 mg:stä 10:een. Muistelen että Wegener-taistelutoverini Päivi http://sairastuinvaskuliittiin.blogspot.com/ lähetti taannoin viestiä aiheesta:

Prednisolon tms kortisoni

Moi Janne! 

Aattelin kertoa tämmöisen tiedon, jonka opin just amerikkalaiselta wegeihmiseltä. Monelle tulee kovat nivelkivut, kun Prednisolonia tms kortisonia lasketaan alle 20 mg:aan. Nivelkivut ovat siis vierotusoireita. Suomalaiset lääkärit eivät ilmeisesti varoita niistä ollenkaan. 

Lisäksi kun kortisonin määrä laskee about alle 5 mg:aan, USAssa tarkistetaan tuottaako oma keho enää ollenkaan kortisonia. Joskus oman kortisonin tuottaminen alkaa vasta parin kuukauden päästä, ja koska kortisoni vaikuttaa mielialaan, tuo väliaika kuluu masentuneena. Kortisonin laskeminen on siis haasteellista, vaikka mielettömän hienoa sinänsä. Aattelin keroa sullekin, koska ainakin mun lääkärit ovat jättäneet kertomatta kaikki kortisonin haitat.
Terv. Päivi

Eipä varoittanut ei, ja nyt sattuu niveliin niin saatanasti - ihan joka ikiseen. Joku perkeleen mäkikin on kasattu tänne ihmisten asuinalueelle ja vieläpä keskelle tietä. Kymmenen ja puoli kilsaa on nyt matkaa takana, ja jos ei vielä masenna niin elokuussa sitten viimeistään, silloin Prednisolonia syödään enään 7,5 mg/vrk. Mä voisin vetää just nyt purkillisen, koska niistä napeista saa levottomat jalat. Jaa mutta, eihän nämä jalat ole lepoa nähneet pitkään aikaan, siispä lisätään homman haastavuutta. 11:sta kilsassa nimittäin alkaa erittäin jyrkkä nousu Haikalasta ylös ihmisten ilmoille Klaukkalantielle ja hikiset sortsin lahkeet tarttuvat poviin kiinni ja meinaavat vetää housut joka askeleella mukanaan jalasta. Mulla on niin väärä varustus.

Minä lyhennän askeleeni lyhyeksi töpöttelyksi ja etenemistäni voi juuri ja juuri sanoa juoksemiseksi. Ensimmäisen tyrmäävän sadan metrin jälkeen mäki loivenee "normaali" jyrkkyyteen, eikä liki puolen kilometrin matkalla ole mitään helpotusta. Sähkökaapin "Come on Boyz" graffiti saa kuitenkin vanhan ja väsyneen miehen hymyilemään. Ylihuomenna (7.7.) syntyy Kekkilään neloset ja vaimo synnyttänee omansa muutaman vuoden kulutta. Siis syntymäpäivä pöljät, iän saatte arvata. Sadan metrin alamäen ja alikulkutunnelin jälkeen jatkan tuskaista nousua vielä pari sataa metriä Teboilille. Irvistys tuntuu jo jähmettyneen naamalle ja henkeen pistää kuin Moralla.

Teini-iässä jäi Ivalon elokuvateatteri Aslakissa (Inarissa vittu ollut mitään sellaisia ylellisyyksiä) pyörinyt leffa nimeltä Streets of Fire ( Diane Lane, Michael Paré) mieleeni kummittelemaan - poika löytää tytön ja yhdessä he pyrkivät kohti auringonlaskua, ja sitä rataa. Mä tiesin haluavani jonnekin kauas pois sieltä ja löytää sen tytön sitten, ja tämä leffa jotenkin sytytti sen ajatuksen lopullisesti palamaan sieluuni. Kävikin niin että tyttö löytyi sieltä ja hänen kanssaan karistimme pohjoisen tomut jaloistamme ja suuntasimme kohti aurinkoa. 

Sama tyttö osti tuon leffan sittemmin VHS-kasettina syntymäpäivälahjaksi about 25-vuotisbileisiin. Toisella katselulla itse elokuva olikin aika paska, mutta tuo biisi sykähdytti edelleen. Alun ylidramaattinen kaikubasso ja tuskainen naisvokaali kasvaa uusilla elementeillä pitkin kappaletta, päätyen hurjaksi instumenttien ja kuoron äänimyrskyksi. Itse jaksoin katsoa leffan muutaman kerran aina päivää ennen synttäreitä, kunnes hävitin videonauhurit naurettavan vanhanaikaisina keksintöinä taloudestamme noin viitisen vuotta sitten. Ehkäpä ihan hyvä etten ole nähnyt rainaa sen koomin. Tonight is what it means to be young, ja mä hoipertelen kuin ankka apteekin kohdalla. 12,4 km mittarissa. Liikennevalot näyttävät punaista, mutta millään ei ole enään mitään väliä. "Ajakaa saatana vaikka päälle, mutta minä en pysähdy!"

Citymarketin kohdalla ei ole kotiin enään kilometriäkään, pitää vain selvittää suhteellisen jyrkkä alamäki ja piinaavan pitkä tymäkästi jyrkkenevä loppu kotiin. "Nämä sinun vasta-ainearvot ovat nyt 4,2, kun ne pahimmilaan ovat olleet kuluneen vuoden aikana 26,2. Laboratorion raja-arvo "terveelle", heikoksi saadulle Wegenerille on 4,0. Eli lääkkeet ovat tainnuttaneet sen todella rauhalliseksi." Kertoi lääkärini puhelussaan edellisenä torstaina. JESH! Mä olen kotona ajassa 1'44"10 ja mittariin kertyi 13,9 km, ja siis vain 0,2 yksikköä sairas. Kädet ilmaan.