Superman rises

Muistan jostakin lukeneeni kokeesta, jossa rottia jätettiin vesisäiliöön hukkumaan. Osa juurikin voimansa menettäneistä rotista nostettiin vain hetkeksi pinnalle, ja tutkijat huomasivat niiden saavan siitä voimaa tai toivoa taistella pinnalla vielä huomattavasti pidempään.

19.3.
Mä olen kamppaillut juoksulenkillä omien voimieni riittävyyden kanssa. Rintapistos antoi siihen soppaan oman lisukkeensa. Sadan metrin juoksun jälkeen kotoa pistos alkoi tuntua, matkaa juoksuryhmän kokoontumispaikalle olisi vielä 1,8 kilometriä. Arvelin että jos kipu ei pahene voi hölkötellä omaa vauhtiani, ainakin hetken matkaa. Päivän agenda oli pitkä mutta hidas lenkki. Hampaat irvessä lönköttelin naisten vauhtia, pojat menivät jo - ongelmana oli hengityksen syvyys. Pystyin täyttämän keuhkoni noin 75%:sti, siitä syvempi henkäisy viilsi puukon lailla about sydämen tienoilta. Omaksi ja kaikkien läsnäolijoiden hämmästykseksi pysyin ryhmän keulilla ja kolmen vartin jälkeen rintapistos alkoi hellittämään. Ilmeisesti rintarangassa ollut "juttu" lämpeni niin paljon ettei se enää painanut mitään hermoa tai muuta kipua aiheuttavaa kohtaa. Itseasiassa tuo kipu ei enään palunnut, enkä pane sitä olenkaan pahakseni.

Olin ehtinyt laittaa jo Helsinki City Run -ilmoittautumiseni myyntiin, mutta koska ostajia ei ollut ihan jonoksi asti, niin voisihan sitä kai kuitenkin itse yrittää. Tuo treeni taisi kyllä olla vasta vuoden 2013 toinen kerta kun onnistuin juoksemaaan kymmenen kilometriä yhteen putkeen. Ensimmäinen kerta oli 26.2. kun Tuomo piti vauhdin riittävän hiljaisena, sitä aikaisemmin se onnistui viimeksi 27.7.2012.

(Euroviisut 2014 järjestetään sitten Oslossa, nuo voittobileet käynnistyvät tänä vuonna Malmössa 18.5.)

Viikon myöhemmin onnistuin juoksemaan täyden kympin seuraavan kerran, joten olinkin aika pettynyt kun kolme päivää siitä voimat ja äijä hyytyivät kuuteen ja puoleen kilometriin. Vitutti kävellä takaisin. Onneksi Marjo tuli hakemaan minut autolla, joten ei tarvinnut palella paria viimeistä kilometriä pakkasessa.

30.3.
Kaksi päivää myöhemmin tuli vedettyä aamulla riittävästi nallekarkkeja aamiaiseksi, koska puhisen hetken päästä pihalla trikoissani. Garmin löytää satelliitin ja ryntään matkaan. Tänään tykitän sen perkeleen kympin loppuun ja vieläpä alle tuntiin. Se on se sama 27.7. juostu lenkki kun se on onnistunut noin nopeasti. Parin ekan kilsan jälkeen keuhkot huutavat hoosiannaa ja paniikki nousee keskivartalosta päähän saakka. Mä tiedä sen olevan normaalia, joten vilkaisu ranteeseen kertoo vauhdin olevan riittävän kovaa. Neljännellä kilometrillä kroppa on rauhoittunut ja juoksu kulkee. Hymyilyttää, mä pystyn käskyttämään jalkojani tarvittaessa kovempaankin vauhtiin ja mikä parasta, pitämään koneen punaisella.

Tähän saakka mä olen ollut ikäänkuin matkustajana omassa vartalossani ja toivonut sen jaksavan, mutta joutunut vain toteamaan sen liian heikoksi selviytymään koko matkasta. Viidessä kilometrissä olen tienannut itselleni kaksi minuuttia hyvää, mutta muistutan itselleni että kilometrit kuusi ja seitsämän ovat kaikkein pahimmat.

"Ei vi**u. Nyt ei pysty enään." Mittarissa on kuusi ja puoli kilometriä ja homma kusee - ja pahasti. Mä maanittelen itseni juoksemaan kilometrin täyteen. Tasakilometrillä voin sitten keskeyttää. Seiska tuli täyteen ja juoksu jatkui. Kasin kohdalla alkoi Klaukkalaan nouseva kilometrin pituinen tappavan jyrkkä ylämäki. Puoli kilometriä myöhemmin se teki tehtävänsä ja mä aloin kävellä laahustamaan. Aikaa oli silloin kulunut 58:32. Tänään ei vielä ollut se päivä, mutta silti tunsin nousseeni pinnan yläpuolelle hengittämään edes hetkeksi.

2.4. Alamäkitreenit
Hölkkään kokoontumispaikalle josta lähdemme ottamaan lämpöä vähän vihaisempimpiin vauhteihin.
3,8 kilsaa myöhemmin pysähdyn hengästyneenä käskynjaolle. Loiva alamäki; kaksi kertaa kolmesataa metriä reippaasti alas, kolme kertaa kaksisataa metriä kovempaa alas ja lopuksi neljä kertaa sataviisikymmentä metriä pikajuoksuvauhtia - siis täböillä. Kaksi ekaa pätkää ei lupaa hyvää, mä olen viimeisenä ja yritän vieläkin saada henkeni kulkemaan.

Kolme seuraavaa pätkää eivät paljoa muuta tilannetta, mutta kun matka lyhenee viimeisille neljälle pyrähdykselle uskallan pitää kaasun pidempään auki. Ylösnoustessa vaihdan muutaman sanan Tuomon kanssa, jonka olen saanut kiinni. Toiseksi viimeinen runttaus alkaa ja porukan kovin juoksija Veli-Heikki lähtee ensimmäisenä liikenteeseen, mä lähden kymmenen metrin takamatkalta jahtiin ja saavutan hänet lopussa. Naureskellen hän kertoo kuunnelleensa lähestyviä askeliani ja arvanneensa mitä yritän. Viimeiseen vetoon annan hänelle pari askelta etumatkaa, mutta sitten pommitan täysillä rinnalle. "Sprintteri vetää ohi" huikkaa Veli-Heikki perääni. Mun pulssi takoo miljoonaa kun alan lopulta jarruttelemaan tasaisella. JESH!

Tuon treenin jälkeen kävin viime sunnuntaina sipaisemassa kympin aikaan 1:06:01 ja viime viikon koris/futis treeneissä vedin ihan sikana. En muista milloin viimeksi olisin ollut noin hengästynyt koko puolitoistatuntisen. Nyt tätä kirjoittaessani testosteronia on tihkunut niin paljon että paita on jo märkä. Taitavat lenkkarit joutua kohta hommiin.