Sunnuntaiajelulla

Sunnuntai 10. maaliskuuta

Lähdettiin ajelemaan.
Marjo oli hankkinut uuden objektiiviin kameraansa ja halusi ulos kuvaamaan, minä lähdin oppaaksi mukaan. Edellisinä päivänä olin veljeni ja hänen kolmen koiransa kanssa läheisellä järvellä retkellä.

Näytin saman paikan myös vaimolleni. Kylmä tuuli puhalsi tänäänkin. Tunnin ulkoilun jälkeen olimme valmiita palaamaan kotiimme.

7. maaliskuuta
Pidettiin se palaveri ja unohdettiin eläkkeet toistaiseksi. Kymmenen päivän sairasloman jälkeen palaan kolmeksi kuukaudeksi töihin 50% työajalla ja palkalla. Kelan osasairauspäivärahan kohtuullinen palkkio ei taida hirveästi paikata puuttuvaa rahasummaa, koska korvaus määräytyi joko vuoden 2011 tai viimeisten 6 kuukauden tienestien mukaan. Vuonna -11 olin saikulla neljä kuukautta, neljä kuukautta sain Kelan työhöntutustumisjakson pennosia ja loput neljä kuukautta tein töitä. Viimeisistä kuudesta kuukaudesta olen tehnyt duunia vain yhden. Ainakin toistaiseksi olen helpottunut tästä ratkaisusta, vaikka elitaso laskee - tosin eihän mun elimet kovin kummoisella tasolla olleetkaan.

Joudun vaihtamaan sohvalla asentoa, eikä tv:n katselusta meinaa tulla yhtään mitään. Vasempaan rintaan on pistänyt jo puoli tuntia, eikä hengittäminen juuri auta asiaa. Ilmaa sisäänvedettässä rintakehä  liikkuu ja se aiheuttaa pistävän kivun rinnassani, kohdassa jossa oletan sydämeni sijaitsevan. Tällaisia pistoksia on ollut pari ennenkin, mutta ne ovat menneet vartissa ohi. Tuskan välttämiseksi yritän hengittää mahdollisimman kevyesti, se kuulostaa kuitenkin läähättämiseltä. Puoli tuntia myöhemmin uikutan sängyllä, mikään asento ei tuo helpotusta oloon. Puristan rintaani, mutta en pääse kipua pakoon mitenkään. Nyt ainakin tiedän etten halua sydänkohtausta, mähän kuolisin pelkkään kipuun jo ennen koko kohtausta.

Soitan paikalle ambulanssin, koska Marjo on taas jossain tanssimassa, enkä uskalla itse kavuta auton rattiin. Hätäkeskuksen ihminen kehoittaa odottamaan autoa puoli-istuvassa asennossa.

Sirra tulee pihaan ja hoitajat sisälle. Istun eteisessä, siinä he liimaavat anturit paikoilleen ja ottavat sydänfilmin. Sydämmessä ei näyttäisi olevan vikaa. Konsultaatiosoiton jälkeen lähdemme ajelemaan kohti Hyvinkään sairaalaa ja  perusterveyshoitopalveluita - ei ollut kuulemma Wegener-oire. "Helvetin helpottava tieto" sihisen itsekseni, kun kävelen kumarassa asennossa sairaalan käytävillä.

Makaan sängyllä. Minusta otetaan uusi sydänfimi. Pistosta on kestänyt jo kaksi tuntia. Mieshoitaja tiedustelee vointiani. "Sattuu jos hengitän vähänkään syvempään." "Tuommoinen väliaikainen kipu siis?" "Kyllä mä yritän hengittää jatkuvasti." "Niin. Minä tuon sulle Buranan." Ei se koskaan tuonut sitä. Sydänfilmin tulos on taas puhdas. Viereisessä sängyssä olevalla mummolla on jäänyt kuulolaite matkasta, joten hänelle kommunikoidaan huutamalla - KOVAA! Joku voivottelee jossain ja vastapäisessä sängyssä yksi kundi pyörii tuskissaan, mutta ei valita. Minäkään en valita.

Reilun kolmen tunnin "riittävän" kovan pistoksen jälkeen alkaa elämä taas helpottamaan. Tuskailuhan alkoi vähän yli seitsämältä ja nyt kello näyttää puoli yhtätoista. Uskallan jo nousta seisomaan. Kokeilen vetää syvempään henkeä, se sattuu hieman edelleen. Pyörittelen varovasti käsiä ja kävelen ympyrää. Juttelen sen kundin kanssa ja kerron hoitajille mummon aikaisempia vastauksia, ne kun huutavat samoja kysymyksiä tämän tästä. Kundi kertoo "voivottelijan" päivän tapahtumat, kun itse asianosainen ei halua/ -pysty vastaamaan. Missä mun lääkäri oikein kuppaa? Mä haluan jo pois tästä kaaoksesta.

Vähän kuin Tuhkimon aikataululla, ennen puoliyötä, lääkäri saapuu. Kaveri on muuten sama joka määräsi minulle antibiootit korvatulehdukseen työterveystalolla - Korsossa. Hän muistaa sairauteni ja ilmeisesti säikähtää omia reseptejään. "Minkäs nimistä antibioottia minä oikein määräsinkään?" En jaksa alkaa kaivamaan tietoa puhelimestani, vaan selitän kipujen jo hellittävän. Olemme molemmat sitä mieltä ettei sydän ole bragaamassa, vaan kipu aiheutuu lihaspistoksesta tai rintarangan kiinnityspisteen jumiutumisesta tai jostain muusta samankaltaisesta. Varsinaista syytä emme keksi ja hän kehoittaa venyttelemään rintarankaa ja näyttää pari rintauintivetoa käsillään esimerkkinä. "Lähde kotiisi vaan nukkumaan, turha sua on täällä pitää." No höh, mähän käyn ainakin kerran viikossa pelaamassa koripalloa, jalkapalloa ja/tai sählyä. Joinakin viikkoina jopa lenkilläkin, luulisi siinä käsien heiluvan riittävästi.

Sain kommenteja puhelimeeni, että lääkärin pitää tutkia kunnolla kivun aiheuttaja. En tiedä onko muille tautisille käynyt samalla lailla, mutta en oikein jaksa alkaa enään tinkaamaan asiaa johon lääkärillä ei vain ole vastausta sillä hetkellä. Voitte kokeilla itse tulla tänne terävien esineiden toiselle puolelle, jonottakaa jokunen tunti sekalaisissa auloissa ja vastailkaa samoihin kysymyksiin sen sadannen kerran vain saadaksenne 99%:n todennäköisyydellä nolla-tuloksen. Nyt oli kuitenkin sunnuntai-ilta: sekopäiden happy-hour ja vain yksi yleislääkäri hoitamassa koko orkesteria - oli parempi valita toinen taisteluaika ja -paikka. Nousen taksiin ja lähdetään ajelemaan kohti kotia.

Mitäkö tästä opin? Ainakaan enään en soita ambulassia, olisi tämäkin taistelu pitänyt vain hammasta purren kärsiä kotona. Reissulla en saanut mitään lääkettä, enkä varsinaista hoitoa tai muutakaan kivunlievitystä - ihan samaan olisin pystynyt himassakin. Kaksi sydänfilmiä otettiin ja laskut ambulanssista ja terveyskeskuskäynnistä tulevat postissa. Taksin maksoin pihassani.

Seuraavana iltana kipu hiipii taas luokseni puoli kymmenneltä illalla. Tunnin odottelun jälkeen päätin ottaa nukahtamislääkkeen ja nukkua koko paskan yli.