Kaivoinko verta nenästäni?

Muutoksen tuulet tuntuvat puhaltavan nopeasti, liiankin nopeasti. 
Edellisessä kirjoituksessa olin urheilusankari ja nyt laitoskierteessä oleva kivulias potilas.

Marian sairaalan hoitajia

MTV3.fi sivuilta löytyi tällainen uutinen: 
Marian sairaalan hoitajat ja lääkarit riisuuntuivat alusvaatteisilleen 
WHAT? Miksi minua hoidetaan Meilahdessa?! 
Älkää nyt kuitenkaan Maikkarilla haastako mua oikeuteen tekijänoikeuksista, en väitä ottaneeni kuvia vaan välitän vain uutistanne eteenpäin. Okei?


Puolimaratonin jälkeinen yö oli kuin aikamatka parin vuoden taakse. Hengittäminen oli työlästä ja päätä särki, tiedä sitten oliko mun keuhkoissa vikaa vai kävikö kaikille muillekin sama juttu. Pitkästä aikaa minun oli pakko turruttaa itseni kipu- ja unilääkkeillä uneen.


Liekö syynä sitten tuo rasitus vai harvinaisen kova siitepölykausi, mutta aloin puhelimessa valittamaan lääkärilleni poskionteloissa olevaa painetta joka aiheuttaa vimmatun kutinan ja säryn toisen puolen ylähampaisiin. Vaikka kipu oli kestänyt naamassa jo pari viikkoa, niin siltikin punkteerauksen tyrmäsin nopeasti, 
vaikka se olikin ensimmäinen hänen ehdottama hoitomuoto. Lopputuloksena hän määräsi poskionteloröntgenin ja Duact-allergialääkettä laskemaan limakalvojen turvotusta. 

Duunissa tunsin sitten kuinka kihinä tuli takaisin ikeniin samaa tahtia kun minuutit kuluttivat kellossa lääkkeen tehoa aamusta. Olin päättänyt ottaa helpottavan kapselin vasta ruuan kanssa ja siksi pääsinkin rikastuttamaan elämänkokemuksiani myös narkkarin näkökulmasta. En sentään käynyt parkkipaikalla pöllimässä kenenkään autostereoita (niitä olisi löytynyt varaston hyllystä alle kymmenen metrin päästä mun työpöydästä), mutta kymmenen minuutin varaslähtö lounaalle mahdollisti saada "fiksit" naamaan ennen kuin kynsisin huuleni verille. 

Seuraavana päivänä olin lähtenyt duunista aikaisemmin pois ja istuin Nurmijärven terveyskeskuksessa. Kiroilin mielessäni ja odotin. Tietenkin oli kiire ehtiä töistä ajoissa paikalle ja vielä tämän jälkeen parturiin Klakeen. Aikatauluthan kusivat tyypilliseen tapaansa, myöhässähän oli koko show. Eniten harmitti ettei ollut kirjaa jota lukea, näköjään olin jo unohtanut laitostumisen perusrutiinit. Toista se oli ennen, silloin mulla oli musaakin matkassa.

Aikavaraus ortopedille oli tilattu jo puoli vuotta sitten ja pääsin sisään 45 minuuttia myöhässä. Olin paikalla näyttämässä oikean jalan vaivaisenluun pahkuraa, jonka nähtyään herra pedi tuumasi ettei tuolle tarvi tehdä mitään. Nielin kaikki ärräpäät ja aloin selvittämään tilannetta; meinasin kato kuolla yhteen tautiin, mutta mulla oli niin kova kondis että selvisinkin hengissä ja nyt mun on pakko pysyä tikissä, että jos se tauti tulee takas niin en kuole uudestaan. Selitin kuinka patti hiertää pidemmillä lenkeillä ja on juurikin se kohta jolla potkaisen jalkapalloa, että tää olis nyt parempi hoitaa alta pois kun mä olen kykenevä siihen - tämähän ei käsittääkseni parane itsekseen vaan menee huonommaksi. Lopulta tyyppi pistää minut kävelemään edestakaisin lattialla ja alkaa tutkimaan pattia. "Eihän tämä mikään luu ole vaan joku rasvamöykky. Kyllähän tämä voidaan ottaa pois." Jonoa operaatioon on puolisen vuotta, mutta ei se haittaa koska 
Helsinki City Marathon pitäisi juosta elokuussa alta pois.

Pari päivää myöhemmin istun bussissa matkalla kohti tsadia jäädäkseni pois Mannerheimintien Shellin pysäkillä. Näin tapahtuukin ja lähden kävelemään kohti Meilahden sairaalaa. Huomaan että samaan aikaan bussista poistunut nainen kävelee edelleenkin muutaman askeleen edelläni, vaikka olemme jo sairaalan pihassa. Kiusaantunut fiilis pahenee kun seuraan häntä läpi sairaalan  aulakerroksenkin. Siinä vaiheessa kun tuo tuntematon nainen kääntyi portaisiin jotka vievät pari kerrosta alaspäin röntgeniin, niin olin varma että kun itse kääntyisin hänen peräänsä niin kohta olisivat vartiat paikalla kyselemässä: 
"Mikäs vitun stalkkeri sä oikein olet?" 
Se nainen pysähtyi vasta kymmenen ihmisen jonon hännille kerroksen ilmoittautumisluukulle - amatööri. Mä vedän jonon ohi ja käännyn oikealle ja ilmoittaudun suoraan röntgenin vastaanottotädeille ja pääseen nopeasti istumaan muiden röntgenpotilaiden sekaan.

Helatorstaina 17.5. pistettiin firma kiinni ja me työntekijät kokoonnuimme Porvoon skutsiin yhdelle tanssilavalle tsigaan Suomi-USA jääkiekon MM-välieräottelua. Ulkoilmatapahtumahan se oli, mutta sateesta huolimatta lavan suojissa tarkeni T-paitasillaan. Tuo pelihän ratkesi Suomen maaliin 9 sekuntia ennen ajan loppumista. Sen verran kovaa tuli huudettua, ettei ääni palannut entisekseen toukokuun aikana ja paljon tuli käteltyä, jopa halailtua lähes vieraita ihmisiä. Niinpä arvelin että kiusakseni ilmaantunut sitkeä pikku flunssa tarttunut sieltä mukaan. Parin viikon kesälomani alkoi viiden päivän kuluttua tuosta pelistä, enkä uskonut sen häiritsevän enää kovinkaan pitkään.

Toisin kuitenkin kävi. Kipu pakotti mut syömään särkylääkkeitä päivittäin ja yskä paheni uusiin sfääreihin. Sitkeän liman irroittaminen sisuksistani aiheutti voimat uuvuttavia yskänpuuskia, jotka välillä pudottivat mut polvilleni. Mä olin niiden jäljiltä hengästynyt ja ihan lopussa. Kuumeinen olokaan ei koskaan jättänyt mua rauhaan ja kipu suussa alkoi pahentua. Tässä touhussa alkoi olla jo jotain pelottavan tuttua.

Liki pari viikon kärvistelyn jälkeen parkkasin auton Meikun parkkipaikalle lauantaina 2.6. Ei mulla mitään lähetteitä ollut, mutta tänään en aikonut antaa sen estää mua pääsemästä lääkärin juttusille. Marssin tyhjän aulan läpi päivystykseen ja kohtasin ensimmäisen vastustajani - vastaanottovirkailijan. Ojensin Kela-korttini ja selitin kuinka poskionteloissa on painetta. "Tämä on lähtesairaala ja päivystyspolikliniikka, me emme hoida poskionteloita." "Minulla on Wegenerin granulomatoosi ja minua on hoidettu juurikin tässä sairaalassa." Kaipa hän tiesi taudin, koska otti kortin ja alkoi naputtaa konetta. Janne 1 - byrokratia 0. 

Kohta paikalle ilmaantui mies jonka oletin olevan lääkäri, joka pyysi minut odottelutilaan. Hetken päästä paikalle ilmaantui nainen jonka myöskin oletin olevan lääkäri. Hetken neuvottelun ja puhelinsoiton lopputuloksena he kertoivat soittaneensa nenä- ja korvaklinikalle. Siellä minut otettaisiin sairaalan lääkärikierroksen jälkeen vastaan puolenpäivän maissa. Kello ranteessani näytti yhdeksää - aamulla. "Kun tässä on aikaa niin kannattaisikohan mun käydä poskionteloröntgenissä?" Ei ollut kuulemma heidän päätettävissä se. Eipä silti, ystävälliseti he lupasivat minun jäädä heidän aulaansa odottelemaan jos haluaisin.

Mä menin kuitenkin siihen taloon johon en aikonut enään palata. Ne olivat uusineet odotustilansa, joka olikin ihan hemmetin hieno muutos siihen aikaisempaan karseaan bolsevikki-sisustukseen. 
"Moi, mun piti kysyä teiltä siitä röntgenistä..." "Mitäpä sitä turhaan säteilyttämään, kun sulla on punkteerauslähete." "Ai jaa?" 

Anyways, korvaklinikan henkilökunta oli ällistyttävän ystävällistä, vastaanoton tyttö jopa kertoi viereisessä huoneessa olevan sängynkin jos mä haluaisin mennä maate; naureskellen totesin ettei se ole tarpeen. Näin jälkeenpäin voin vain spekuloida oliko se joku nykyaikainen iskuyritys, joista en ymmärrä mitään. Minun nuoruudessa lähinnä pyydettiin tyttöä kämpille kuuntelemaan musiikkia: "Mulla on tosi isot kaiuttimet." Ihan vaan sivuhuomautuksena, niin nykyisellä vaimollani alkaa kuulo jo olemaan heikossa kunnossa, se huudattaa mun kaiuttimia aika kovalla. Vai onkohan sekin joku vinkki?

"Tarvitko särkylääkkeitä?" Silloin sekin tuntui viattomalta kysymykseltä, mutta voisihan tuonkin tulkita jatkoyritykseksi aikaisempaan iskurepliikkiin. Kaiken maailman raiskaushuumeitahan on olemassa ja on aika vaarallista olla näin hyvännäköinen.

Tunnin istuskelun jälkeen mä menen sitten pyytämään niitä särkylääkkeitä, naaman kipuraja on tullut vastaan. 
"Millä tulit? Meillä olisi Panacodia." 
"Joo mä vedin sitä ennen kuin lähdin tänne ja autolla ajoin."
"Sehän on kolmiolääke."
"Eihän ole."
"Onhan, katso täällä paketin takana on kolmio."
"Hups, en mä ole huomannut mitään."
"Tämähän vaikuttaa keskushermostoon, mutta voit sä ottaa tätä kuitenkin ja ota vielä Buranaa kyytipojaksi." 
(Nyt pervot lopetatte sen iskuyritys-jutun ajattelemisen)

Ne aineethan veti sitten multa jalat alta ja mä nuokuin penkissä, kunnes mun nimeä huudettiin lääkärin vastaanotolle. Unet karisi aika nopeasti silmistä. Lääkäri kokeili kaulaa ja naputteli sormellaan naamaani. "Auts." Rauhallisesti kundi kertoi mitä tulee tapahtumaan. "Vaikka kyllähän sä nämä aikaisemmilta kerroilta muistatkin." Mä olin aina luullut että puudutusaine on vain kastettu pumpulitikkuun, mutta nyt mä huomasin jonkun terän pilkistävän pumpulin keskeltä ja tunsinkin sen kun se upposi minuun. "Auts." Seuraavaksi hän pisti toisen puudutusaineen rehellisellä paljaalla neulalla myöskin nenän sisälle, vähemmän auts. 

Loppuoperaatio onkin sitten kivuton, eikä tuo esivalmistelukaan nyt mitenkään päätä räjäyttänyt. Onhan se aina jännä fiilis kun kaveri rupeaa painamaan voimalla piikkiä ruston läpi pään sisälle, rutinan kuulee kyllä. Huuhteluruutan aiheuttaman paineenkin tuntee, ennenkuin räkäklöntit lennähtävät keräilymaljaan vesisuihkun saattelemana. Nyt löytyi saalista ja vieläpä molemmista sieraimista! Poskiontelon tulehdus. Jee! Se ei ollutkaan Wegener.

Sitä en muistanut että kärsästä suihkuaa verta niin paljon operaation jälkeen. Sairaalan tarjoamat "nenäliinat" ovat ihan paskoja, niitä pitää ottaa kymmenen kerrallaan ja siltikin ne päästävät veret hetkessä läpi. Jos se tyyppi joka on niiden hankinnoista vastuussa lukee tätä, niin kandee ensi kerralla ottaa niitä vähän kalliimpia.

Pää oli vieläkin sekaisin punkteerauksesta (ja lääkeistä) jonglöteeratessani veristen paperiliinojen ja vaihdekepin kanssa keskustan liikenteessä. Mietin siinä samalla miten tämä kokemus poikkesi niin paljon edukseen niistä aikeisemmasta punkteerauksista from Hell. 

Erottava tekijä on, että ne aikaisemmat olivat naisten suorittamia. Femakot voivat heittää volttia mun puolesta, 
mutta nyt on todistetusti ihan okei jos kundeille maksetaan enemmän liksaa samasta duunista.

Myöhemmin samana päivänä Klaukkalan apteekin farmaseutti katsahti miestä, joka oli tunkenut valtaisat paperitollot sieraimiinsa ja jonka leualla ja paidan rintamuksessa oli kuivunutta verta. "Mä oddaisin dällista andibiooddia ja dedäsuhketta, mulla on dässä resebdi."