Helsinki City Run

Lauantai 5.5.
Aamu näytti juoksupäivänä kolean harmaalta, kun kurkistin ensimmäisen kerran ulos ikkunasta. Aamiaisella luin netistä mitä minun kuuluisi syödä näin suuren urakan aamuna, tarjolla olisi Helsinki City Run -puolimaraton (21 km). Enhän mä niitä kaikkia neuvoja noudattanut, koska ehtisin syödä vielä kerran ennen kuin Tuomo tulisi hakemaan minut. Se on se sama kaveri jonka kanssa olen useasti käynyt lenkillä ja jonka kissa oli meillä hoidossa. Sää ei näyttänyt muuttuvan luvatun aurinkoiseksi, joten minun oli pakko käydä ulkona testaamassa tarkenisinko ylipäätään aikomissani varusteissa viettää pari hikistä tuntia ulkosalla.

Valmiina siirtymään lähtöalueelle

Lähtöpaikalla tuulen tuivertaessa hiuksia arvon edelleenkin laittaisinko kuitenkin tuulitakin päälle, ja pitäisikö siniset kevyet kilpatossut vaihtaa järeämpiin lenkkareihin. 

City nimestä huolimatta tapahtuman juoksureitti on aika lande, koska ulkoilureittien sora/hiekka/luomu -pinnoilla taivalletaan melkoinen osa matkasta. Päätän jättää takin laukkuun ja pitää kilpurit jalassa, koska ne sointuvat paremmin juoksupaidan väreihin.

Omassa lähtökarsinassani seisoskellessani huomaan muutaman kaverin kusevan tyynesti kaiken kansan nähden tien viereen. Mietin pitäisikö minunkin, vaikka ei hätä olekaan, mutta ihan vaan kaiken varalta. Nestettä on kuitenkin tullut nautittua runsaammin jo pari päivää, eikä tänään olisi aikaa pysähdellä tarpeilleen. En kehtaa ja jään odottelemaan lähtöpaukkua muutaman venyttelyliikkeen siivittäminä. Hirveästi ei ollut tilaa huitoa, vaikka olinkin ryhmän peräpäässä jossa tungos ei ollut niin paha kuin keulilla.

Mä seison edelleenkin paikoillani, vaikka lahtölaukaus ammuttiin hetki sitten. Eteen ei pääse ja kaikki muutkin joutuvat odottamaan edessä olevien suman purkautumista. Kilpailun lopputuloksissa ilmoitetaan kaksi loppuaikaa: brutto ja netto. Bruttoaika alkaa siitä hetkestä kun lähtölaukaus ammutaan ja nettoaika kun juoksijan kenkään asennettu chippi ohittaa lähtöviivan anturit. Itselläni kesti yli puolitoista minuuttia päästä parin sadan metrin matka lähtövaatteen alta reitille.

Lähtöalue sijaitsi Vauhtitiellä, joka on normaali kaksikaistainen katu Linnanmäen kupeessa, ja oli sen verran täynnä juoksijoita (kaikkiaan liki 16.000), ettei kaasua voinut heti alusta alkaen kääntää auki. Homma muuttui tietenkin jo ennen kilometrin täyttymistä kaupunkimaiseksi ruuhkamateluksi Töölönlahden ympäri kiertävällä kevyen liikenteen väylällä. Minä ja monet muut puikkelehdimme ihmisten välissä, tonimättä kuitenkaan epäkohteliaasti ketään, mutta useasti jouduin odottelemaan selkämuurin takana ohitusmahdollisuutta. Kansaa oli edessäpäin suorastaan silmänkantamattomiin, joten valtaisaa vauhdin nousua ei olisi luvassa vaikka pari ohittaisinkin. Ja jengi höpötteli keskenään kuin oltaisiin jollain sunnuntailenkillä. 
"Nythän on perkele lauantai ja kilpailunumerot rinnassa!" 

Minä menin lähdossä kiltisti jonon hännille siksi, että tässä ryhmässä piti juosta tavoiteaikaan 1:40 - 1:50, ja itse tavoittelin vain kahden tunnin alitusta. Luulin että jäisin nopeampien jalkoihin, mutta nämä muuthan ovat ihan turisteja. Miksi helvetissä porukat ilmoittautuvat aikaryhmiin ihan miten sattuu? Ensi kerralla itse ilmoittaudun yleisen sarjaan, siihen ekaan settiin, niiden juoksioiden nyt ainakin luulisi singahtavan sellaiseen vauhtiin, ettei heidän selkiään ainakaan tässä kohtaa enään tarvitsisi näin lähietäisyydeltä katsella. 

Olin ladannut uuteen Garmin-sykemittariini tiedot kahden tunnin tavoiteajalle. Siihen päästäkseni tasaisen vauhdin keskinopeus pitää olla 5:42 min/km ja ruuhkassa oma vauhtini oli pahimmillaan yli seitsämän minuuttia. Virtuaalinen kahden tunnin juoksija saavutti minua jo takaa ranteessa olevalla näytöllä, nyt olisi pikku pakko löytää avointa väylää etten jäisi elektronisesta vastustajastani heti kättelyssä liikaa. 

Pieni katsaus realiteetteihin, eli kymmenen kilometrin testijuoksuun jonka sain puristettua juurikin alle viiteenkymmeneen minuuttiin, joten kilometrivauhti oli silloin sekunnin alle 5 min/km (4:59). Silloin vedin varsinkin viimeiset neljä kilsaa ihan tuskissani ja täysillä, enkä olisi jaksanut juosta enään yhtään maaliviivaa pidemmälle. Nyt olisi aikaa viipyä 43 sekuntia pidempään kilometrin matkalla, mutta matka olisi tupalaten pidempi plus yksi kilometri päälle. 

Jos haluat kuunnella musaa samalla kun juostaan niin paina play:tä. Mukana pirtsakka urhelujuomavinkki.

Viidennen km:n aikana saavutin jo toisen treenikaverini. Jos se ensimmäinen oli Jarmo, niin sitten tämä oli nyt sitten Jarno - tai toisinpäin. Vähän aikaa jutusteltiin, kunnes kiihdytin taas taivaltamaan omaa vauhtiani. Sosiaalisuus söi hiukan vauhtia (5:36), mutta kahden tunnin virtuaalijuoksija oli Garminin mukaan jäänyt minusta jo turvalliset pari-kolme sataa metriä.

Kuudesta kilometristä alkoi oikeastaan helpoin vaihe juoksuani, enkä muista siitä oikein mitään mainittavia yksityiskohtia - mä vaan juoksin tasisesti 5:21-5:28 tahtiin. Mäkiä ja mutkia riitti ja juoksioita myös mutta enään ei tarvinnut jäädä hidastelemaan ahtauden takia, nyt oli väljemmin tilaa mennä omaan tahtiin. Siinä oli muutamia samoja naamoja joiden kanssa tuli juostua vähän niin kuin kilpaakin. Ohittelimme toisiamme vuorotahtiin, minä ylä- tai alamäkeen ja he tasaisella. Aurinkokin oli paistanut jo melkeinpä alkumetreistä lähtien, joten asustevalintakin toimi moitteettomasti.

Kymmenen kilometrin kohdalla sykemittarin kello kertoo aikaa kuluneen siihen mennessä 54:24. Vain neljä ja puoli minuuttia hitaammin kuin täysillä yrittäen?! Ja aikomukseni oli juosta vielä ne puuttuvat yksitoista kilometriä. Olin alun ruuhkista huolimatta edennyt tänne paljon aiottua nopeammin. Enhän mä sitä siinä tajunnut että se tekee keskinopeudeksi 5:26 min/km, koska vilkaisin ainoastaan viimeisimmän täyttyneen kilometrin aikaa, kun kellon merkkiääni piippasi. Niin ja sitä virtuaalivastustajaa, joka alkoi olla jo puoli kilsaa perässä. Looser!

Reilut viisisataa metriä eteenpäin ja puolimatkan krouvin virallinen ajanotto rekisteröi minulle ajaksi 56:58. Kymmenen minuuttia myöhemmin lähteneessä ryhmässä juossut Tuomo nappasi samassa kohtaa väliajaksi 58:10 - Janne johtaa. JEE! 

Mäkien runsaus ja "metsässä" juoksemisen määrä alkoi hieman jo nyppimään: 
"Miten niin Helsinki City?" 
Niillä sorabaanoilla juostessa irtokivet ja muutkin pinnan epätasaisuudet tuntuivat keveiden kenkien pohjan läpi. Aloin pikkuhiljaa haikailla treenilenkkareiden perään, mutta kun ne jäivät laukkuun koska olivat typerän valkoiset.

Varsinaisesti ei vielä tässä vaiheessa alkanut askel painaa mitenkään hirveästi, mutta vääjämättä matkan pituus alkoi nakertamaan miestä, varsinkin kun jatkoin edelleen kuluttavaa kissa-ja-hiiri-leikkiäni. 
"Ja taas ylämäki? No mä ohitan sitten tuon muijan." 
Mä nakuttelin kilometrit 10-15 tasaisesti 5:27-5:28 min/km - trendi näytti olevan jo keskimäärin viisi sekuntia per kilsaa hitaampaa kuin ennen kymppiä. Poikkeuksena 13. km jolla syntyi 5:10 min/km, mun kisan nopein kilometri.

Kuudestoista kilometri tulikin sitten kalliiksi, koska mä sippasin siinä (5:43). Se muija karkasi tavoittamattomiin ja nyt rupesi lihakset hyytymään oikein huolella. Leuka alkoi väkisin painua rintaan ja loppukilometrit kasvovat mun mielessä turhan pitkiksi. 
"Janne! Mitä sä sössit hommat täällä?" 
Jarno saavutti minut, ja mä havahdun taas juoksemaan kunnon vauhtia hänen kanssaan 17:nen kilometrin (5:26). Sitten mä repsahdin taas (5:44), ja kaverin keltainen lippis alkoi loitota kauemmaksi minusta. Vaikka jengiä alkoi lappaa tasaisella ohi, ja mä jaksoin vastata tuleen silti ylämäissä. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta niissä mä vaan jaksoin pinnistellä, koska pääsin ohittelemaan. 

Yhdeksästoista kilometri (5:45) päättyi tuskaisen pitkän mäen päälle. Siinä kohdassa oli jo valutettu verta, hikeä ja kyyneleitä - paitsi ettei yhtään verta eikä kyyneleitä. Tuomon vaimo bongasi minut juoksioiden virrasta. 
"Hyvä Kekki! Mä olin jo vähän huolissani susta!" 
Heilautin hänelle kättäni ja annoin vauhdin kiihtyä alamäkeen. Virtuaalivastustaja oli jäänyt jo tyyliin yli seitsämänsataa metriä, joten siitä ei enään huolta. Vai olisiko sittenkin? Mä otin väsyneenä pataan melkein 20 sekuntia/km, siis aikaisempaan oman vauhtiini verrattuna. Kuitenkin olin "raahautunut" liki samaa tahtia näytöllä olevan elektronisen hahmon kanssa, vaikka jalat olivat jo ihan paskana ja vasen polvi oli kiukutellut jo pari viimeistä kilometriä.

Viimeinen nousu Olympiastadionille kääntyi ennen pääporteja vielä vasemmalle jyrkän kummun päälle, ja siinä sitten tuntui aika ja vauhti pysähtyvän. Siinnillä vedin ylös "juosten", enkä sortunut kävelemään muutaman muun tavoin. Loppulaskussa kohti stadionin porttia alkoi vauhti karata käsistä - tai siis jaloista. Kankeat loppuunajetut lihakset virttäytyivät viimeistä rynnäkköä varten. 

Muut maalia lähestyvät heittelevät ylävitosia keskenään ja hölkkäilevät kävelyvauhtia viimeistä paria sataa metriä stadionin mondolla, kun heidät ohittaa sininen salama Adidaksen kumipohjat vinkuen. Mä vedän kaarretta korva maata viistäen ja ampaisen loppusuorankin lähes äänen nopeudella. Yhtä naurettavalta kuin se kuulostaakin, niin vähintäänkin yhtä huvittavalta sen on täytynyt näyttääkin. Kun muu jengi pitää hauskaa niin kun yksi urpå painaa kieli poskella viimeistä kahtasataa metriä. 
"Hei haloo! Sulla oli kaikki 21 kilometriä mahdollisuus juosta sydämesi kyllyydestä, mutta vasta nyt sä heräät."

Näyttötaululle ilmestyi loppuajaksekseni 1:54:55. Garmin näytti kaksi sekuntia hitaampaa aikaa kuin chip:n antama, senhän olen tietysti ihan itse ryssinyt ennakoimalla ja myöhästymällä sekunnin napinpainalluksesta lähdössä ja maalissa.
Mutta ilman loppukiriä olisi varmana mennyt yli kaksi tuntia.

Maalialueella mussutan tarjolla olevasta "kisabuffetista" banaania, jugurttia, pari myslipatukaa, vettä ja sipsipussin! Sipsit olivatkin parasta sataan vuoteen ja samaa mieltä oli Tuomokin, joka pysäytti kellot ajassa 1:53:15 ja voitti minut. Kaveri oli pistellyt viimeiset 11,5 km melkein kolme minuuttia mua nopeammin. 

Oma jälkimmäinen puolisko matkasta taittui vauhdilla 5:32 min/km, joten koko reitin keskivauhdikseni tuli 5:29 min/km, keskisykkeellä 161 bpm. Nippelitietona mainittakoon että energiaa hukkasin reitin varrelle 1643 kaloria ja kahden tunnin virtuaalijuoksija oli jäänyt minusta jotain 900 metriä kun heittäydyin maaliin.

Kilpailun tulokset. 
Klaukkalaisten nelikymppisten miesten tuloksista löytyy juoksija-kuvakkeen takaa jokaisen väli- ja loppuajat bruttona ja nettona. Videoista ei näy mitään, mutta kamera-kuvakkeen takaa sitten puolestaan löytyy katsottavaa. Klikkaa kuvan alla olevaa enlarge:a niin kuva suurenee. Löytyipä sieltä 2009 maratoniltakin otettuja kuvia joissa juoksemme Tuomon kanssa kimpassa. 

Noiden kahden juoksukuvasarjan välille mahtuu yksi Wegenerin granulomatoosi, jonka kanssa olen käynyt oman versioni Tähtien sodasta. 
Ensin tuli pimeän uhka, sitten sytostaattien hyökkäys, jota seurasi Wegen kosto. Uusi toivo heräsi ja Rituksimabin vastaiskun jälkeen olen onneksi päässyt Jedin paluuseen.

Long time after in Klaukkala far, far away... 
Kotona hengitys oli vähän työlästä ja liikkuminen varsinkin portaissa sen verran tuskaista ja vaarallisen näköistä, että vaimo julisti minut käyttökieltoon navasta alaspäin - vaikka oli lauantai-ilta ja saunassakin juuri käyty. Siinä kymmenen uutisten ja tulosruudun välisellä mainoskatkolla olisi ehtinyt ihan hyvin vaikka mitä. 
"Hei siis com'on baby."