Ei mun pitänyt

Fire Run With Me

Osaan näköjään ennustaa asioita.
Kympin testijuoksussa kävi juurikin kuten arvelin.
Miso loittoni porukasta heti ensi askelista lähtien ja Harri alkoi häipyä maisemaan kilometrin taivalluksen jälkeen. Johannan kanssa juostiin Pekan peesissä kuuteen kilometriin saakka, jossa mun oli ihan pakko antaa periksi. Siinä samalla mut ohitti nainen jonka nimeksi voisin veikata myöskin Johannaa, koska kolme sellaista treenaa ryhmässä. En ole kuitenkaan asiasta ihan varma - mun varmaan pitäisi tutustua vähän paremmin näihin ihmisiin, joiden kanssa käyn viikottain lenkillä. Osan kanssa olen juossut jopa useamman vuoden.

Maaliin ehdin nippa nappa alle viidenkymmenen minuutin. Se on kolme minuuttia nopeammin kuin edellisessä vedossa syksyllä, mutta olen minä tämän juossut joskus kolme minuuttia nopeamminkin. Tästä on hyvä kuitenkin jatkaa kohti elokuista Helsinki City Marathon:ia.

Ei minun juoksutreeneistä kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, mutta käytiin me taas kokeilemassa ylämäkeäkin. Pojat korjasivat että se edellisessä kirjoituksessa vedetty treeni olikin 300 metriä pitkä siivu, mun väittämä 200 metriä oli siis turhaa vaatimattomuuttani. Nyt vaihdettiin mäki helvetin paljon jyrkempään, mutta matka oli sama - siis 300 metriä.

Ennen kuin päästän itseni matkaan, niin pieni valmentajamuutos. Menna joka normaalisti on ruoskan varressa, on myöskin musikaalisesti lahjakas. Hän käy paukuttamassa symbaaleja teatteriesityksen aikana orkesterissa, ja on siksi välillä estynyt pääsemästä lenkille kanssamme. Tuuraamassa käy yksi Aki, joka on kipaissut mm. puolimaratonin SM-hopeaa tänä vuonna.

Siinä mäessä oli sama meininki kun edellisessäkin; ensin loppui usko, sitten voimat ja lopulta koko touhu kävi jo hengen päälle. Meidän piti juosta kuusi kertaa ylös, joka kerta kovempaa. Päästiin viiden sekunnin päähän minuutista ryhmän kanssa, joten päätin rikkoa minuutin yksinäni - tai no, Akihan juoksi vierellä. Tasan minuutti napsahti tauluun. Muut olivat vähän niinkuin suuntaamassa jo himaan, kun Aki kysyi: "Vieläkö Janne lähtee?" Jannehan lähti, vaikka olikin aivan liian hengästynyt ja hyytynyt edellisestä noususta. Kuulemma kovaa olisi suotavaa lähteä heti ensi metreistä alkaen, ja mähän läksin. Sata metriä tuli vielä jotenkin inhimillisesti, mutta sen jälkeen alkoi polttaa keuhkoissa ja jaloissa. Aki alkoi juosta pari askelta edelläni, ja samalla se huusi: "Jaksaa, jaksaa!"

Kyllähän kaikki te viimeistään nyt tiedätte että mä olen vähän hölmö näihin yllytystouhuihin. Itse, näin pitkän tauon jälkeen, hölmistyin jalkojeni täydellistä ja tuskaista kangistumista viimeisellä sadalla metrillä.
Melkein itkua vääntäen huusin takaisin: "Ei pysty!"

Juoksin mä kuitenkin loppuun saakka, ja aika oli 54 sekuntia. Siinä ylhäällä spekuloitiin tulosta, ja Aki kertoi ettei se loppu tullut niin katastrofaalisen huonosti kuin miltä itsestäni tuntui. Vauhtia oli kuitenkin valmiiksi takana ja maitohappoiselle miehelle jokainen askel vain tuntuu rautakangen jäykiltä (ja painavilta). "Ja lähtöhän oli sulla tosi kova."

Mä meinasin sitten tulla naamallani sitten alas sen mäen, koska koko kroppa jäykistyi eikä jalat enään totelleet reaaliaikasesti. Pari kertaa notkahti polvet siihen malliin että kohta sattuu Jannea leukaan. Paluuhölkkä parkkipaikalle oli ihan vitsi. Muut menivät jo, ja mä pääsiin hädintuskin eteenpäin. Kilomerin kärsimyksen jälkeen sain kehitettyä hieman käveliöitä nopeamman vauhdin.

Eikä mun pitänyt kirjoittaa taudistakaan mitään, mutta lääkäri kertoi mun verikokeen tuloksista; lymfosyytit eivät olleet enään normaaleissa rajoissa. Tai siis olivat nyt taas, mutta eivät olleet pari viikkoa aikaisemmin kun silloiset kokeet olivat otettu.
"Mutta tämän päiväiset kokeet näyttävät taas normaaleilta."
"Mikähän on aiheuttanut niiden nousun."
"Vaikea sanoa, mutta nyt näyttää hyvältä. Katsotaan taas kuukauden päästä."

Toivottavasti ne lymfot eivät ole kauhean tärkeitä, sillä mä en varonut yhtään kroppaani silloin kun niiden arvot olivat poskellaan. Itse asiassa ylämäkitreenit taisivat osua tuohon "sairaaseen" ajankohtaan. Eikä mulla ole hajuakaan mitä mun pitäisi tehdä jos ne taas sekoavat. Toisaalta, jos kukaan ei kerro, niin en itse huomaa mitään jos ne taas tekevät saman. Eikun olihan mulla selkä kipeä muutaman päivän, ainakin viikon, mutta koskas se taas olikaan...

Siitä nyt en ainakaan kirjoita että minut on kutsuttu näöntarkastukseen ajokortin uusimista varten. Näin sitä pääsee kiinni näihin seniorikansalaisten iloihin.

Eikä Euroviisuista ollut tarkoitus kirjoittaa riviäkään, varsinkaan kun en ole vielä edes kaikkia biisejä kuunnellut. Edellisen kirjoitukseni alkuun liitin Loreen:in "Euphoria" -videon, ja jos sillä ei Ruotsi tänä vuonna voita, niin en enään taaskaan ikinä katso näitä typeriä viisuja.

Minun piti kirjoittaa Linnanmäen pysäköintivalvojien ajatuksen juoksusta. Ei, mä en ole saanut parkkisakkoa. Vein anopin Vapunpäivänä katsomaan tytärtään esiintymässä paikan uudella Estradi-esiintymislavalla. Pistin auton pysähdyksiin pääsisäänkäynnin portaiden juurelle ja samalla kun vedin pyörätuolin peräkontista kysäisin ohikävelevältä virkailijalta olisiko lähellä invapysäköintiä.
"Juu tuolla on invapysäköintitunnuksella varustetuille autoille."
Samalla kun taittelin tuolia auki totesin ettei meillä nyt sellaista ole matkassa. Sitten en kuulemma saisi parkata sinne, koska muuten kaikki muutkin pysäköisivät sinne.
"Ai kaikki, joilla on pyörätuoli kyydissä."
"Mistä me tiedetään kenellä on pyörätuoli."
"Onhan sulla silmät päässä."
Kaveri totesi että on parempi ettei sano enään yhtään mitään, ja minä olin yllättäen samaa mieltä.

Mä ymmärrän että se pysäköintilupa on merkki siitä että on oikeutettu invapysäköintiin, mutta käsittääkseni ruudut ovat palvelu invalideille ja tässä oli päivänselvästi kyseessä liikuntarajoitteinen henkilö ja hänen autokyytinsä. Minun mielestäni Marjatta ei saanut hänelle kuuluvaa palvelua, koska virallinen lätkä oli Ivalossa, eikä pysäköinninvalvoja uskaltanut uskoa silmiään, vaikka anoppi nojasi kyynersauvaansa kunnes istuutui tuoliin.

Jätin sitten Marjatan siihen yksikseen nököttämään, ja toivoin että tuolin jarrut pitävät sen aikaa kun etsin Seatille vapaata parkkiruutua. Meinaan että nimensä mukaisesti mesta sijaitsee mäen päällä, ja siitä mäestä saa ihan helvetin kovat vauhdit jos tuoli lähtee rullaamaan alas.

Samalla kun kirjoitan, silmäilen juurikin postilaatikosta löytynyttä
Helsinkin City Run -ohjelehtistä. Mä ostin Pekalta peruutuspaikan puolimaratonille. Hänen tyttärensä jalat eivät kestäneet treeniä, joten mä lähden matkaan hänen sijaansa. Lauantaina 5.5., mun sarja on miehet 40 vuotta, lähtöaika klo 15:10 ja lähtönumeroni on oranssi 4930. Väri viittaa juoksijan tavoiteaikaan, ja itse ajattelin koska pystyin vetämään täysillä kymmenen kilometriä viiteenkymmeneen minuuttiin, niin pienellä tuurilla saattaisin pystyä 21 kilsaa kahteen tuntiin. Pieni laskutoimitus kertoo kuitenkin että tuskan rajamailla pitää silti lähes koko ajan taivaltaa, mutta eihän yrittänyttä laiteta. Ja tuo oranssi värihän on ryhmän jonka tavoiteaika on siis, katsotaanpas lehdestä... tuossa: 1:40 - 1:50.
"TÄH! Pekka perkele sä ilmoitit mut ihan liian nopeaan ryhmään..."