Euforia

Tiistai on juoksupäivä, eikä 27.3. ollut poikkeus, vaikka lähteminen treeneihin onkin tuntunut parilla viime kerralla suorastaan ikävältä velvollisuudelta - vähän kuin töihin lähtisi. Jälkeenpäin on kuitenkin ollut aina ihan voittaja-olo, joten sitä odotellessa kapusin autoon ja hurautin Nurmijärvelle.

Alkuhölkän jälkeen aloitimme verryttelysession, ennen päivän päänäytöstä - ylämäkivetoja. Siinä me sitten seisoimme molemmin puolin pyörätietä ja pyöriteltiin käsiä ja heiluteltiin jalkojamme. Oli varmaan hieno kunniakuja pyöräilijöiden hurauttaa välistämme, ja toivoa ettei saa nyrkistä päähänsä tai tennaria pinnojen väliin. Yksi koira veti jarrut täysin kiinni, kun se ei uskaltanut kulkea meidän välistämme, onneksi sen ihminen oli jalan liikenteessä eikä ambulanssia tarvinnut tilata paikalle. Koira uskalsi jatkaa matkaa kunhan olimme kaikki siirtyneet tien toiselle puolelle seisomaan.

Kirjoitinkin reilu vuosi sitten "Terveisiä Marjatalle"-teksissä tästä samasta treenistä tässä samassa mäessä. Se ei oikein mennyt putkeen silloin, mä kun jäin joukon hännille, ja reilusti. Sen muistaminen alkoi jäytää sisälläni, ja tänään halusinkin näyttää närhen näppylät koko porukalle. Pähkäilin mielessäni että parin sadan metrin ylämäki sopisi meikäläisen kropalle paremmin kuin kenellekään muulle. Mä kun en paina juuri mitään.

"Kahdeksan kertaa ylös, palautuminen hissuhölkällä alas ja sitten nopeammin ylös kuin edellisellä kerralla." Käsky oli käynyt ja ryhmä lähti liikkeelle. Aloitin mukamas varovasti, vedin porukkaa puoleen mäkeen saakka, kunnes Pekka meni ohi. Mäen päällä oli täysin epäuskoinen olo: "Mähän kuolen tänne." Käsittämätöntä miten kroppa meni paniikkiin, eikä mikään tuntunut toimivan.

Oksennusta peläten hissuttelin alas ja päästin isot pojat näyttämään mallia. Harri on käsittääkseni treenannut triathlonia varten, ja luultavasti ihan järjettömästi. Miso on kuitenkin vuosien saatossa lyönyt pöytään kaikkein kovimman ajan meidän kymmenen kilometrin testijuoksussa. Hän voitti minut silloin viidellä minuutilla, kuin en ollut vielä edes tututustunut herr Wegeneriin. Käytännössä kaikilla matkoilla jotka ovat yli kahden sadan metrin pituisia, minulle on tarjolla näkymä Mison loittonevasta selästä. Eipä taida hänenkään kondis tulla ihan sovalla istuen.

Äijät edessä vetivät yllättävänkin hiljaa pari seuraavaa nousua, ja siinä peesissä me Pekan kanssa saatiin taas hengityksemme tasaantumaan. Neljännen vedon jälkeen kuitenkin alkoi taas hengästyttämään, kun vauhti rupesi kiihtymään. Mun piti oikein keskittyä juoksuasentoon, lantio eteen, polvia ylös ja kädet heilumaan. Jotenkin ne palaset alkoivat loksahdella kohdilleen, ja työnnyin minua isompien miesten selän takaa melkein jo rinnalle kärkkymään.

Seitsämäs nousu olikin sitten jo totista menoa, itse jouduin siirtymään pyörätien keskeltä reunaan, jossa ei ollut hiekotussoraa, joten tossut rupesivat hetkesi sutimaan. Sen verran aikaa tuhraantui että Miso pääsi jo parin metrin karkumatkalle. Muistan jo siinä pikku paniikissa ajatelleeni, etten pysty enään kuromaan matkaa kiinni, mutta kuitenkin lähdin kiihdyttämään. Samalla vauhdilla sitten pyyhkäisin ohikin ja pari viimeistä katulampun väliä tultiinkin meikäläisen johdolla. Alas mentäessä kuulin kuinka "Janne veti niin kevyesti ohi". Arvelin kuitenkin kyseessä olevan jokin ovela psykologinen juoni, ja keskityinkin lähinnä huohottamaan huomaamattomasti.

Viimeisen kerran singahdettuamme mäkeen mä olen päättänyt olla ensimmäisenä ylhäällä, jotenkin vain oli ihan pakko voittaa kaikki muut. It's payback time. Mä tiedän, ja niin tietävät kaikki muutkin, että mä olen nopee (kysykää vaikka vaimolta). Eihän se nyt mikään räjähtävä satasen startti ollut, pitihän mun runnoa tuplaten pitempi matka ja vieläpä ylämäkeen. Kuitenkin vauhti alkoi nopeasti lisääntymään, ja siinä vaiheessa kun kaverit hävisivät rinnalta mun kiihdytyksessä oli vielä pari pykälää jäljellä. Olin varma että kohta kuitenkin kuulen takaani lähestyvät askeleet, joten annoin itselleni luvan tykittää täysillä. Ihan täysillä. Tuntuikin että kroppa otti tilanteen haltuun, ja mä itse muutuin matkustajaksi. Se on makeeta, kun koko keho tärähtelee täydessä pikajuoksuvauhdissa jalkojen hakatessa asfalttia nopeaan tahtiin, eikä keuhkoja polttavaa kipua ihan vielä tunne. Pitää vain keskittyä pitämään sormet ja selkä suorina, sekä katse maaliviivassa. Ja itselle huutaa pään sisällä: "Kovempaa! Kovempaa!"

Huipulla löysätessäni vedon pois ensimmäisenä huomaan sormien kihelmöinnin, niiden päihin oli pakkautunut aika paljon verta käsien huidottua tahtia. Sitten mun pitääkin saada äkkiä happea keuhkoihin, ja alkaa vähän tuskaisempi vaihe tätä treeniä. Siinä irvistellessäni totean kuitenkin sen olleen kaiken tämän arvoista, ja mä leijun pitkästä aikaa lenkkarit jalassa. "Aivan älytön vauhti sulla" kaverit kehuvat puuskuttaen kun lähdemme hieman notkuvin polvin alaspäin.

Muutaman viikon päästä on tiedossa sitten kympin testijuoksu, ja osat tulevat vaihtumaan. Kaikki nämä kundit ja muutama mimmikin tulevat jättämään minut taaksensa, ja se veto on realistisempi mittari maratonia varten.

Mäen pohjalla saadaankin käsky lähteä hölkkäämään takaisin parin kilsan matka autoille. Kuulen siinä ohimennen vetäjän kertovan: "Onkin hyvä jättää vähän pelivaraa näihin mäkivetoihin, semmoinen 80% tehot riittävät." "Täh?"