Terve

Tänään naistenpäivän aamuna pysähdyin ohimennen katselemaan Marjon meikkausta, ja peilistä näin kysyvän katseen. "Jäin katsomaan kuinka kaunistut oikein silmissä ja perkele nyt alkoi pistään sydämmestä." Romantiikka häviää vaimon silmistä viimeistään siinä vaiheessa kun hän huomaa minun tipahtavan polvilleni ja kaatuvan irvistäen naamalleni lattialle. "Saitko sydänkohtauksen?" Sihisen jotain hampaitteni välistä ja painan otsani mattoa vasten. "Pitääkö soittaa ambulanssi?" "Älä häiritse, anna minun kuolla rauhassa." Elämä alkaa pyöriä filminä silmien edessä (se muuten pyörii takaperin nykyhetkestä lapsuuteen) ja mä näenkin jo lasikulhon pation penkin alla. Sehän tapahtui viime kuussa.

Vuosi sitten se oli talon tärkeimpiä esineitä, jota tarkkaili kolme silmäparia päivittäin. Nyt se lojuu hylättynä patiollamme pakkasessa, nimittäin Artun juomamalja. Sen pohjalla ovat vielä ne samat siniset ja keltaiset koristekivetkin, sävyt  olohuoneen värimaailman mukaan.

Viime vuosi, tuntuu kuin olisin elänyt sen kahden maailman välissä
- en ihan terveenä mutta en enään sairaanakaan.

Ennen mä huutelin surutta netissä rumia kaikille tautisille - tutuille ja tuntemattomille, mutta enään en kehtaa. Pyysivät mua osallistumaan wegener-seminaariinkin, mutta enhän mä edes ajatellut moista, jos vaikka joku oikeasti sairas tarvii sen paikan. Tuntuukin että mä olen vieraantunut sairaudesta, sairaista ja heidän jutuistaan, kliseisesti me olemme vain kasvaneet erillemme. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin tunnustaa; kaipaan jollakin oudolla tavalla sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka syntyy kun joutuu pelaamaan vähän isommilla panoksilla. Eihän kukaan oikeasti halua täyttää tämän jengin sisäänpääsyvaatimuksia, mutta että nyt mä alan kaiholla muistelemaan vanhoja hyviä pahoja aikoja, alkaa olla jo aika siirappista.

On vielä kuitenkin asioita, joiden muistelu ei ole liian makeaa.

Arttu ei välttämättä kuollutkaan kissatappelussa, siihen aikaan liikkui paljon supikoiria lähiympäristössä, ja muistelen yhtenäkin loppukesän aamuna töihin lähtiessäni nähneeni kaksi auton alle jäänyttä raatoa. Se tuntuisikin normaalimmalta kuolinsyyltä, vaikka on kai kissoja kuollut keskenäisissäkin kähinöissään. Eipä ole muuten näkynyt sitä harmaata kissaa Artun ajan jälkeen, ehkäpä se mielummin pysyttelee talvisin sisällä lämpimässä. Tai sitten sekin on kuollut, joko kissatappelussa tai supikoiran hampaissa.

Videotykki pimeni taas, ja mä kaivoin ruuvimeisselin esiin, räpläsin sen sisuskaluja hetken ja sain sen toimimaan, en vain ymmärrä miten. Tuskinpa tuo enään toimii kun seuraavan kerran käynnistän sen.

Marjo kävi taas vetämässä liikuntasalissa zumbaa, oli siellä muitakin vetäjiä ja tyylilajeja edustettuna, mutta tärkeintä oli että kaiuttimet kestivät koko päivän rääkin. Ne eivät olleet mun, vaan paikan omat.

Maalämpö toimii. Talon sisällä lämpöä piti vähän pudotella kovilla pakkasilla, koska hiki nousi pintaan samaan tahtiin kun elohopea ulkona laski. Nyt alkavat oikeat arvot löytyä, vähän niitä piti kuitenkin etsiskellä.

Seat on lähtenyt joka aamu Marjon kanssa kouluun (lämpimästä autotallista), ja tullut takaisinkin (lämpötolppa duunin parkkipaikalla). Ainut mikä ei kestänyt oli takalasi.

Se oli ehjä kun auto parkattiin omaan pihaan, mutta parin tunnin kuluttua ei enään. Kerroin vakuutusyhtiölle puhelimessa että auto oli tullut juuri pesusta, ei ollut pakkasta enkä löytänyt sisältä kiveä jolla se olisi heitetty rikki. "Itsekseen varmaan on helähtänyt." Se kommentti maksoikin minulle liki pari sataa, koska virkailija sanoi ettei kuulosta ilkivallalta, omavastuu 150 egee. Korjaus menisi autovakuutuksesta: omavastuu 350 egee + bonusmenetykset = reilut viisi sataa. Kävin sitten vaidattamassa sen tuossa parin sadan metrin päässä ja maksoin omasta pussistani reilut kolmesataa euroa, siis melkein kaksi sataa enemmän kuin ilkivaltavakuutuksen omavastuu.

Maanantaina 6.2.2012 lääkäri totesi mun taudin oireettomuuden, remission, kestäneen jo yli vuoden. Jos tämä vuosi jatkaa samaa rataa, niin päivittäisen lääkemäärän laskemista aletaan harkitsemaan. Hetkinen? Mä luulin vuosi sitten olleeni vielä jotenkin sairas ja elelin varovaisesti. Enhän mä vieläkään tunnu jaksavan vanhaan malliin, ja silti vuosi on menty ilman näkyviä todisteita Wegenerin läsnäolosta. Hän kertasi faktat. Vuosi 2010 romahdutti fysiikan, eikä 2011 ole vielä palauttanut atlettisen vartaloni valtaisia lihaksia normaaleiksi. Taudin hoitoon syömäni mykofenolaatti on omanlaisensa solumyrkky, eikä kortisonikaan varsinaisesti paranna suorituksia.

Silti mä jäin ihmettelemään, miten heikko fiilis oli vuosi sitten vaikka mikään ei enää jäytänytkään sisuksia. Nykyäänhän mä olen ihan kunnossa, vaikka vieläkin tuntuu miehestä puuttuvan jotain - se viimeinen puristus.

Juttelin tästäkin asiasta Päivin kanssa tavatessamme Forumissa kahvikupposen äärellä. Oltiin varmaankiin kuin kaksi mummoa vertailemassa vaivoja, lääkitystä ja sairaalakokemuksiamme. Hän kertoi seminaarista (johon en siis mennyt), ihmisistä ja heidän tilanteestaan. Päivin mielestä minunkin pitäisi osallistua seuraavalla kerralla, on kuulemma ihmisiä jotka kuuluvat facebookin Wegener-ryhmään ja haluaisivat tavata. "Sä kun olet tuollainen tahtoihminen - päätit että juokset taudista huolimatta."

Kuulemma melkein puolet seminaariin osallistuneistakin oli jo tervehtymässä hyvää vauhtia. Ainakin itselleni oli silloin joskus rohkaisevaa saada kuulla jonkun omakohtaisia tarinoita, että tästä kurjuudesta voi parantuakin. Ehkäpä mä kehtaisin sitten kuitenkin mennä näyttäytymään.

Mutta ei se juoksemaan lähteminen ollut mitään tahtoihmisen päätös, että näin se sairaus voitetaan. Silkkaa tyhmymyyttä vain. En vain tajunnut sen aiheuttamaa vaaraa itselleni, ja koska olin juossut ennenkin niin lähdin taas vaikka keuhkoista meinasi veto loppuakin. "Minuahan ei pienet flunssat pidättele, ja mähän juoksen vaikka henki menisi, perkele."

Epäilen zumba-ohjaajan käyttäneen minua seksuaalisesti hyväkseen jo vuosikausia, vaikka hän ei olekaan etelä-amerikkalainen kuten viimeaikoina uutisissa olleet kolleegansa. Mielestäni hänelle kuitenkin pitäisi siitä hyvästä antaa mitali. Seuraavassa valvontakameran ottamassa videossa esiintyy epäilty henkilö, jos arvelette hänen käyttäneen teitäkin hyväkseen, soittakaa minulle niin tulen käymään kylässä - ja vedän teitä turpaan.

Tässä kohtaa oma elämänkertafilmini katkeaa ja palaan takaisin valoon. Marjo jatkaa meikkauspuuhiansa. Nousen notkuvin polvin seisomaan, pyyhkäisen pölyt olkapäiltäni ja otan askeleen kohti portaita.
"Mä lähden nyt töihin."