Oikeus ja kohtuus

Minulla on ilmeisesti aikaa kirjoittaa kun olen juoksemassa, koska taas mä juoksen. Onhan tässä kädet vapaana kun jalat työskentelevät, Macbookin akku kestää useamman tunnin, joten mikäs tässä on naputellessa samalla kun hölkkään porukan mukana kahden kilometrin alkulämmittelyä.

Tiistaina 27. syyskuuta olen ensimmäistä kertaa syksyn maratonkurssilla, nämä muut juoksijat ovatkin käyneet jo pari kertaa aikaisemmin kokeilemassa. Tänään on vuorossa, ylläri pylläri - kymmenen kilometrin testijuoksu. Jokainen vetää kympin niin kovaa kuin koneesta irtoaa, ja mä olen huolissani jo tästä verryttelyvauhdista.

Hillopolitiikasta sen verran, että jos ja kun palaatte joskus työelämään piiiiiitkältä sairaslomalta, niin teillekin voi tulla pari odottamatonta mutkaa matkaan. Aluksi työnantajan edustaja kertoi minulle että saan 80% palkastani tekemällä puolikkaita työpäiviä, he sitten saisivat korvausta eläkevakuutusyhtiöltä. Se kuulosti hyvältä ja järkevältä, joten ilmoitin halukkuuteni lääkärille tämän ehdottaessa työelämään palaamista.

Alkuun on todettava että ainut mihin eläkevakuutusyhtiössä voi VARMAsti luottaa, on byrokratia. Kerroimme työnantajan edustajan kanssa jonka nimi olkoon vaikka Mato (Worm in english - for my international readers), että emme oikein tiedä mitä pitää tehdä, koska olemme ensimmäistä kertaa tällaista juttua virittelemässä. Virkailija selitti jotain mikä meni yli hilseen, ja sitten kuukauden päästä säädettiin palkkakuitin kanssa. 

Kertoivat perkeleet sitten siinä että tällaisen työhönpalaamisjakson voi tehdä palkattomastikin. Firman ei tarvitse maksaa liksaa, vakuutusta, mitään ilta- tai pyhälisiä, bonuksia, työpuhelinta, pahan miehen lisää eikä tv-lupamaksua. Mä saisin tililleni koko sen tukiosuuden, about 65-70% normipalkasta. Helvetti, sillä mentiin sitten seuraavat pari kuukautta. Itse asiassa kolme, mutta palataan siihen.

Itselle tuli järjestelystä sellainen olo kuin olisin vain ylimääräinen kenttäpelaaja, jolle annettiin oma pallo. 
Saisin pelata niin kovaa kuin vain terveyteni sallisi, itseä ei toki saanut repiä rikki. Ihan sama mihin päätyyn maaleja potkisin, kunhan vain olisin läsnä - vaikka sitten vaihtopenkillä istuen. Liksa pysyisi samana, juoksisin sitten kentällä 4 tai 8 tuntia päivässä. Eikä muuten mitään lomiakaan sitten kertyisi kun en ole joukkueen palkkalistoilla. Urheilujuomat sentään saisin talon puolesta.

Lähtökäsky sitten tuli, ja mä säntäsin matkaan, rynnin keulaan ainakin sekunniksi, mutta sitten kovemmat jantterit pistävät tennarit vinoon ja pakenevat maisemaan. Mä jäin tavoistani poiketen mua päätä pidemmän ja leveämmän kaverin taakse taivaltamaan, kutsutaan häntä nyt vaikka Petriksi. Pyöräillessä ja rullaluistellessa olen pannut merkille peesaamisen merkityksen matkakanteon helppouteen, mutta juostessa en ole sitä suosinut. 

Nyt mulla oli kuitenkin asusteena juoksutrikoot ja ihonmyötäinen ohut tekninen juoksupaita, josta olen itse leikannut vielä kainalot auki ilmanvaihtoa tehostamaan. Sillä hetkellä oli navakka vastatuuli. Tuli himppasen kylmä kun vedin omia polkujani, joten palasin suosiolla kaverin selän taakse lämmittelemään. Alkumatka kuitenkin kulki kuin rasvattuna, Petri veti rivakkaa tahtia ja loivassa alamäessä asiat tuntuvat sujuvan (viimeinen kilometri olisi sitten ylämäkeen).

El Tigre

Tuomo ei nyt ollut mukana, koska hän juoksee nykyään eri ryhmässä kuin minä, mutta hänen kissansa kävi meillä hoidossa. Tuomo itse lähti kipaisemaan 42 kilometriä Berliiniin ja otti perheensä mukaan kannustusjoukkoihin. Tikru ei paljon urheilusta piittaa, joten hän tuli viettämään viikonloppunsa meidän residenssiin, jossa jo vähän jännitettiin kissan läsnäoloa.

Tikru on vähän kuin aikaisempien kissojemme sekoitus. Ulkoisesti hänet oli pistetty Artun kokoiseen kroppaan ja maalattu oranssilla ja valkoisella. Pitkä ja pehmeä karva, sekä ylisosiaalinen luonne oli kuin lainassa Muksulta. Tikru seurasi enimmäkseen ihmisiä ja selitti meille paljon juttuja - kiinnostipa ne meitä tai ei.

Aluksi yhteistyö kissan kanssa sujui kuin ensimmäinen kilometri juostessa - yllättävän helppoa ja vaivatonta. Vaan eipä sitä vielä siinä vaiheessa ollut vaikeuksia budjetoitukaan.

Eläkeyhtiön kanssa painiessa ongelmat alkoivat välittömästi kun he ottivat asiat hoitaakseen. Toukokuun korvaukset maksettiin minulle heinäkuussa, koska emme Madon kanssa ymmärtäneet lähettää riittävää määrää allekirjoitettuja sopimuksia heidän keskusbunkkeriinsa. Siis pitää olla minun oma ja sitten vielä meidän keskenäinen sopimuksemme. Toukokuulta oma soppari (kun firma maksoi palkan) ja kesäkuun alusta tämä uusi palkaton sopimus, ja molemmista minun ja yhteinen versiomme allekirjoitettuna. Niistä perkeleen paperista jäi sitten joku virheettömästi toimittamatta, eikä ne sieltä soittele perään, itse pitää kysellä ja selvittää että miksei fyrkaa tule tilille.

Loppukesästä, elokuun loppupuolella, sain vihdoinkin soittaa eläkeyhtiöön etten tarvitsisi heiltä enään syyskuun alusta tukirahoja. Aloittaisin normaalin työpäivän tekemisen ja saisin oikeaa palkkaakin (100%).
"Ai jaa, sepä hyvä. Oletko sitten ollut vapaalla tämän kuukauden."
"En kun töissä, miten niin?"
"No kun mehän tehtiin kolmen kuukauden sopimus."

Pari ekaa kilometriä tulee hurjaa loppuaikaa lupaillen, mutta kolmessa kilometrissä putoan Petrin vauhdista. Eihän tuo suuri yllätys ollut, enkä uskaltanut pidempään repiä niin kovaa, tarkoitus oli kuitenkin juosta loppuun saakka. Idea veret seisauttavasta loppukiristä piti haudata vähintään tässä kohtaa, mutta eipähän enään tarvinnut palella. Sen verran kovaa oli tultu että nyt, metsän puiden suojassa, toivoin jo pientä tuulen virettä jäähdyttämään hikolevaa kehoa. Taisi olla kroppa ihmeissään, kun pitkästä aikaa tuli runtua oikein kunnolla.

Neljässä kilometrissä tuli mäkisempi osuus ja kunnon pistos vasemmalle alavatsaan. Tämä ei ole mitään verrattuna siihen joka tuli Klaukkalan lenkillä pari kirjoitusta sitten. Itse asiassa se lenkki ja ne fiilikset ei ole mitään tämän rinnalla. Mä pidän tahdin kovana, keuhkoihin sattuu kun yritän vetää ne mahdollisimman täyteen ilmaa ja sitten saada myös mahdollisimman tyhjäksi myös. Happi poistaisi pistoksen ja maitohapot jaloista. Joku outo nainen ohittaa mut ja huikkaa jotain heijastimien tarpeellisuudesta. Miten se pystyy puhumaan? Alkaa tosiaan olla jo aika hämärän rajamailla.

Ensimmäisenä yönä Tikru pudotti jonkun puukipon lipaston päältä, saaden ihmiset pomppaamaan sängystään ja juoksemaan hassusti ympäriinsä. Tai itse asiassa mä sinkoilin pimeydessä, Marjo vain käänsi kylkeä. Nuorempana Muksukin teki samaa, tällä katilla on sama sosiaalisuuden varjopuoli, sen pitää saada huomiota jos on vähänkin tylsää. Omista kissoista poiketen Tikru ei oikein tykännyt olla yli minuuttia sylissä. Arttu vain tyytyi loppuajasta kohtaloonsa ja Muksu saattoi nukahtaa, jos tarpeeksi kauan jaksoi pysyä liikkumatta.

Tikrun turkki oli kuitenkin kaikista kissoista pehmein. Marjo katsoi selällään köllöttävää kissaa ja sanoi että olisi mukava työntää naama sen mahaan ja pörisyttää sitä huulilla. Mä kokeilin, eikä se lyönyt kynsiään mun päänahkaan. Taisi tykätä siitä. 

Sitten vielä oli sen häntä, aivan upea puuhka. Toisin kuin aikaisemmat talon kissat, Tikru vipsutti sitä koko ajan. Kun muut kissat indikoivat hännän heiluttelullaan vitutuksen määrää, tämä kaveri enemmänkin huitoi sillä aina kun innostui jostakin. 
Tai ylipäätään oli hereillä.

Vihdoinkin ensimmäiset juoksijat tulevat vastaan, joten vitosen kääntöpaikka on lähellä. Naama on jähmettynyt jo kilomeri sitten tuskaiseen ilmeeseen ja suusta lentää ilmoille hengityksen suhina ja vähän sylkeäkin. Aika on 26"47' puolimatkassa, ja mä suuntaan takaisin samaa tietä kuin tulikin. Joskus olen ollut nopeampikin, ja yritän nyt muistella kuinka silloin hallitsin paniikissa olevaa kehoa loppumatkan ajan.

Pää hakee muistin kätköistä keskustelun alkuajoilta, kun tätä projektia käynnistettiin. Samainen virkailija kertoi silloin, että aluksi allekirjoittaisimme kolmen kuukauden sopimuksen. Itse ilmoitin että lääkäri päättää minun työkunnon - ei eläkeyhtiön vakiomittaiset sopimukset. "Tietenkin, mutta tämä on normaali käytäntö."

Kelailen otsa kurtussa hieman lisää asioita; eläke maksetaan kuun alussa, mutta minähän olen tottunut siihen että liksa tulee vasta kuun lopussa... ei helvetti!

"Meinaatteko että ette ole maksaneet minulle elokuusta mitään korvausta????"

"No kun meillä oli tämä kolmen kuukauden sopimus, joka loppui heinäkuuhun."

Siis nää ei todellakaan soittele perään ja kysele mitään. Pistetään vaan maksu poikki ja ollaan tyytyväisiä kun kukaan ei huomaa mitään. Tai sitten ihmeparantuminen on tapahtunut kolmessa kuukaudessa. Pääasia on että sairas piruparka joutuu vähän näkemään vaivaa korvauksiensä perään, ja jos ei ole tarkkana joutuu näkemään nälkää. Olin niin halolla päähän etten saanut oikein kunnolla kehutuksi heidän valtavan hienoa systeemiään. 

Virkailija lupasi kuitenkin maksaa elokuunkin, kunhan vain allekirjoittaisin sopimuksen - omani ja firman yhteisen ja postittaisin sen heille.

"Sitten siellä on sellainen palautelomake joka kannattaa täyttää. Se on ihan hyvä sinun oikeusturvan kannalta, että jos jotain vaikka sattuisi."

Vanhaan yläkerran jo Artun repimään sohvaan sitten sattui. Tikru antoi sille kyytiä neljässä päivässä melkein saman verran, kuin aikaisempi kaksikko seitsämässä vuodessa. Itsellä olikin aina vähän jännät paikat tulla töistä kotiin; joko se nyt olisi iskenyt kiinni alakerran sohviin. Ne kun tulivat taloon vasta viikko sitten. 

Tikru on upea kissa, mutta se ei ole Arttu. Taisi olla molemminpuolinen helpotus, kun saimme luovuttaa sen takaisin omistajilleen. Taitaa suunnitelmamme edelleen pitää, eikä meidän tarvitse lähteä löytökodista hakemaan uutta perheenjäsentä. 

Keski-iänkriisikin on ihan kohta nurkilla, ja silloin pitää vaihtaa vaimo ja ostaa moottoripyörä. Jos karvaisen kissan kanssa on noinkin tarkkaa, niin mitenhän käy karvattoman kanssa. Ei sitä mitä tahansa mirriä sänkyyn päästetä, vaikka olenkin aina tykännyt tanssijatyttösistä.

Havahdun unelmistani, ympärillä on pimeää en näe ketään lähistöllä. Ryhti on lysähtänyt kasaan, eikä vauhti paljon päätä huimaa. Keho ja mieli eivät jaksaneet enään pitää yllä tahto- ja voimatilaa, vaan ovat päästäneet määrätietoisen etenemisen hiipumaan läpsyttelyn asteelle. Kiihdytän taas  vauhtia. Tässä pimeydessä on vaikea hahmottaa ympäristöä, reitin viimeiset kolme kilometriä tulisivat olemaan tuttua maastoa. Epäusko valtaa mielen, kun seuraavan mäen jälkeinen suorakin näyttää oudolta. 
Kauanko vielä pitää jaksaa?

Vihdoinkin tuttu tienhaara näkyy, viimeinen kolmonen alkaa, ja uskallan syöttää Adidaksille tiukempaa tahtia. Huomaan kehitteleväni suun eteen jonkinlaista hengityssuojainta, jossa olisi sähkömoottorilla toimiva siipiratas, joka painaisi ilmaa mun suuhun enemmän, kuin mitä jaksan itse sinne vetää. Siis eräänlainen turbo, vaikkei se ottaisikaan käyttövoimaa pakokaasuilta. Kehittelen sitäkin ajatusta hetken, mutta pierun määrä ei riittäisi tuottamaan tarpeeksi ahtopainetta, eikä letku perseessä varsinaiseti helpottaisi tätä oloa.

Kahdeksan kilometriä takana, ja nyt on kaivettu esiin kaikki mahdolliset vaivat. Koko keskivartaloon sattuu huohottava hengittäminen, jaloissa jomottaa matkan aikana kertyneet maitohapot, kädet puutuvat ja päätä särkee hapen puute ja tiukka keskittyminen. Mutta se askel, se on ainakin tämän kilometrin lennokas. Viimeisellä kilsalla alkaa nousu, ja jaksan enään käskyttää itseäni pieniin pyrähdyksiin. Kipu hyydyttää vauhdin, kunnes taas havahdun piiskaamaan itseäni. 

Mäkeen annan kaikkeni. Sen verran on keho rääkätty, ettei loppukirissä löydy pikajuoksunopeutta - itse asiassa ei tainnut irrota koko kiriäkään. Menna (sanotaan häntä vaikka kurssin vetäjäksi) ilmoittaa loppuajaksi 52"42'. Vähän aikaa siellä soratien pinnassa keräilen itseäni. Juon pari mukia mehua, ja aloitan parin kilsan loppuhölkän takaisin autolle.

Meidän kaikkien sairaiden tyyppien keskustelupalstalla (sick bastards club) facebook/groups/Wegener vanha kunnon Wegener-jugend kamerad Päivi kirjoitti seuraavaa: "Herra Wegenerin natsisuhteet ovat vaikuttaneet, ja USAssa ei kuulemma haluta yleensäkään henklöiden mukaan nimettyjä tauteja vaan taudinnimien pitäisi jotenkin kuvata sairautta! Uusi nimi on: Granulomatoottinen polyangiitti! Englannin kielisillä sivuillakin on jo nimenvaihdos menossa, parin vuoden sisällä pitäis mennä läpi, paitsi etteivät lääkärit tunne tätä tälläkään nimellä..."

Nyt menee sitten mun blogin nimi uusiksi. 
Showdown: Kekki vs. Wegenerin granulomatoosi joka hävisi, 
mutta yrittää come back:iä nimellä Granulomaattinen polyangiitti.

Iskee kuin lautasellinen kylmää kaurapuuroa.