Tummia pilviä

Tiistaina 30.8.

Mä lähdin sitten taas juoksemaan Klaukkalaa ympäri, mutta toisinpäin kuin viimeksi, en sentään selkä edellä, vaan Haikalan kautta metsän siimekseen, peltojen viertä kiertäen ja lopulta Shellin kulmalta Klaukkalantielle ja ylös viimeiseen mäkeen. Citymarketin kohdalla yritin muistella mitä täydennystä jääkaappiin tarvitsisi hankkia ja melkein yllätin itseni miettimästä paljonko kissanruokaa on kaapissa.

Me kävimme Marjon kanssa toisenkin kerran kissojen löytökodissa, lahjoittamassa heille vanhoja vaatteitamme kirpputorille myytäväksi. Samalla kävimme tietysti katsomassa kissoja. Yhdestä pienestä huoneesta löytyi nuoret kissat, joista toinen oli lähes sokea ja sen veli toimi tälle silminä. Kun kyykistyimme alas katsomaan niitä lähemmin, syöksyi veli karkuun. Tein sormillani pieniä "äänimerkkejä" kun ojensin niitä sokealle haisteltavaksi. Kaveria pelotti kuitenkin ihan pirskatisti, varsinkin kun sen veli palasi kovalla ryminällä takaisin sen viereen tärisemään pelosta. Kaveria ei sittenkään jätetä, perskuta!

Ne olivat kuitenkin niin liikkiksiä, että jäin miettimään niiden pelastamista useaksi päivää. Ajatus siitä että ne joutuvat viettämään elämänsä tuossa viiden neliön huoneessa kahdestaan, saa vieläkin palan nousemaan kurkkuun. Käykää nyt herrajumala joku hakemassa ne pois. Palkkioksi saatte taivaspaikan, 72 neitsyttä auttamaan niiden hoidossa ja Siddhartha Gautaman -fan clubin pistää kaupanpäälle seuraavan elämän kissana preium-luokan perheessä.

Taajaman jäädessä pikkuhiljaa taakse on kulunut puoli tuntia ja alkoi ensimmäinen tiukka keskittyminen ylämäkeen. Pitkästä aikaa sain pistoksenkin alavatsaan, mutta koska palkeet tuntuvat vielä vetävän happea niin en ruvennut himmailemaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin olen siinä samassa notkelmassa, kuin viimeksi matkalla toiseen suuntaan keho rupesi natisemaan liitoksissaan, kuten myös kävi tälläkin kertaa. Viisi minuuttia myöhemmin tunsin oikean jalan varpaissa ylimääräistä polttelua, rakko oli syntymässä hyvää vauhtia. Eipä auttanut ruikuttaa, koska matka oli puolivälissä ja sateen uhka roikkui niskassa, oli vain pakko pistää jalkaa toisen eteen. Hetken päästä saavutin risteyksen josta käänsin peltoaukealle, ja sitten taivas repesi. Miten tässä nyt taas kävi näin?

Jokunen päivä aiemmin kastuin sortseissa ja t-paidassa sateessa läpimäräksi pari kilometriä ennen kotia, yllättäen puhjenneen sadekuuron takia. Tuolloin jouduin pohtimaan syntyjä syviä ja tekemään odottamattomia valintoja siitä, että poistanko yhden blogini lukijoista kommentteineen päivineen. Ajatuksiani selvittelin lähtemällä normaalille lenkilleni, ja halusin olla ulkona auringossa, joka silloin vielä paistoi täydeltä terältä.

Mia oli ollut yksi ensimmäisten joukossa joka oli rekisteröitynyt lukijakseni, ja hän oli näin seurannut sairauttani "reaaliajassa" lähes alusta lähtien. Tutustuin häneen myöhemmin joulukuussa 2010 joululounaalla Kulosaaren Kasinolla, jonne hän saapui Luisan kutsumana. Mia sairasti syöpää, oli sairastanut kaikki ne kymmenen vuotta minkä ajan he olivat Luisan kanssa tunteneet toisensa, tavattuaan silloin joskus koirien ulkoilupuistossa. Viimeksi juttelin hänen kanssaan Luisan ja Mikan (L&M) häissä jossa hän oli kunniavieraana. Luisa kertoi hänen olevan ikään kuin varaäiti, jonka 62 vuoden elämänviisauksista pystyi ammentamaan oppeja omaan elämäänsä.

Elokuun alussa Mia oli ollut syömässä L&M:n luona päivällistä ja kaikki oli sujunut mainiosti, viikkoa myöhemmin hän soitti että oli edellispäivänä koiraa ulkoiluttaessaan pyörtynyt metsään ja olo oli edelleen heikko. Mika kävi viemässä hänet sairaalaan - oli perjantai. Luisa istui sairaalassa viikonlopun ja Mia pystyi kommunikoimaan hänen kanssaan vielä maanantaina, mutta sen jälkeen hän ei enään ollut ollut tässä maailmassa hereillä ollessaan. Syöpä oli levinnyt aivoihin ja viikon kamppailun jälkeen Mia Paasikivi kuoli 21.8.

L&M perheeseen tuli kolmas koira neljä vuotta tehdyn sopimuksen mukaan, silloin koira oli vielä pentu ja Luisa lupasi huolehtia siitä jos Mialle joskus sattuisi jotain.

Päätin jättää Mian profiilin ennalleen, eräänlaiseksi sähköiseksi muistokiveksi, enkä millään olisi raaskinut poistaa hänen kommenttiaan Esileikkiä kirjoituksesta kesäkuulta 2010.

Sadetta kesti tällä kertaa kymmenisen minuuttia eikä se onneksi tullut alas ihan saavista kaataen, mutta kohtuullisen märäksi kastellen kuitenkin. Varustus oli tälläkin kertaa sortsit ja t-paita, aurinkolasit oli pakko nostaa otsalle koska niissä ei ollut lasinpyyhkiöitä. Siinä sitä sitten jolkottelin silmät sikkurassa, kun vesipisaran osuminen öögaan ei tuntunut kovin hyvältä. Sateessa oli kuitenkin omat hyvät puolensa, ainakin sen vauhtia piristävä vaikutus, tahtia oli pakko nostaa jotta keho tuottaisi lisää lämpöä. Harmittaa vähäisten energiavarojen tuhlaileva käyttö huonon eristyksen vuoksi (märät vaatteet).

Viimeinen mutkainen pätkä muuttui pikku hippaleikiksi, olen nimittäin aikaisemmin järkeillyt että minun kannattaa juosta aina ulkomutkassa, koska silloin autot näkevät minut kauempaa. Kuuntelin lähestyvien autojen ääniä, ja pää pyöri kuin hyrrä kun vaihdoin kaistaa mutkien mukaan. Hurjin tilanne ehti kuitenkin syntyä heti sateen alettua pitkällä peltoaukealla, kun juoksin tie oikeaa reunaa. Kuulin että takaani lähestyi kuorma-auto, mutta samaan aikaan vastaan tuli kolmen auton jono, joka estäisi sen koukkaamisen keskemmälle tietä väistämään minua.

Arvelin sen jäävän odottamaan taakseni väylän vapautumista. Asfaltti kun loppuu valkoiseen reunaviivaan ja ennen ojaa on noin puoli metriä piennarta - aina ei sitäkään ja silloin on pakko juosta ajoradalla, mutta nyt oli. Ammattiautoilija ei kuitenkaan viitsinyt jarruttaa odottaakseen noinkin pitkän autoletkan ohimenoa, vaan pyyhkäisi hipaisuetäisyydeltä ohitseni, jättäen minut hieman hölmistyneenä ja säikähtäneenä taakseen vesisumuun.

Anoppikin oli rillutellut taksilla oikein kunnolla. Hän oli saanut kotonaan epilepsiakohtauksen ja oksentanut sen aikana. Onneksi Pena oli paikalla, koska muuten Marjatta olisi saattanut lähteä autuaammille marjastusmaille rocktähtien tyyliin tukehtumalla omaan oksennukseensa. Ivalon terveyskeskuksesta loppui tietotaito tässä kohtaa ja reissu ambulanssilla liki kolmen sadan kilometrin Rovaniemelle oli edessä. Paitsi että autot olivatkin jo kaikki valmiiksi siellä, joten potilas, lääkäri ja hoitaja taksiin ja menoksi. Matkalle hintaa tuli liki 500 euroa, kiitos. Halvemmaksihan se kuitenkin tuli kuin ensimmäinen suunnitelma lentää pelastushelikopterilla, se idea kaatui huonoon lentosäähään. Päivä ja yö perillä meni, ja diagnoosi viittasi lievään aivoinfarktiin joka aiheutti epilepsiakohtauksen. Pahoinvointi oli hieman mysteeri.

Päivä kotona meni, mutta jo seuraavana päivänä Marjatan piti mennä terveyskeskukseen kesken kauppareissun, pahoinvointi tuli takaisin. Päivän löytö oli kohonnut verenpaine. Seuraavana päivänä todettiin ummetus. No joo, jos peräpää lyödään muumien tyyliin tukkoon, niin saattaahan siinä verenpainekin nousta ja tuskan hiki nousta otsalle. Marjatta oli sairaalassa tiputuksessa kaikkiaan neljä päivää, kunnes kotiutui. Paha vain että hän oksensi heti kotipihaan. Seuraavana päivänä takaisin terveyskeskukseen ja kolmas häntä tutkinut lääkäri hoksasi: "Ei perhana, olisikohan tuo epilepsialääke vääränlaista." Se vaihdettiin toiseen, ja kas - se sopi anopin keholle. Se helpotti, mutta tiputuksessa piti käydä kolmena seuraavana päivänä.

Minä havahdun väsymyshorteesta, mieli on jotenkin antanut periksi ja meinaan pudottaa juoksun kävelyksi. En oikein hahmota missä menen, mutta jatkan kuitenkin juoksua. Onneksi, sillä mäen päältä avautuu näkymä Ducati-liikkeeseen ja Shellille. Nyt tiedän että tästä reissusta selvitään kunnialla kotiin, huolimatta siitä viimeisestä murhaajamäestä joka on vielä edessä.

Miksi sitä sitten juostiin? Ennen lenkkiä olin juurikin palannut Meilahdesta lääkärin juttusilta. Hän kertoi vasta-ainearvojenkin pudonneen normaalin ihmisen arvoihin, joten testien valossa olen terve - toki päivittäin pitää ottaa dopingia. Kysyin että voidaanko lopettaa pelleily ja aloittaa työnteko. "Olisi kiva saada palkkaakin." "Ilman muuta voit aloittaa." Joten syyskuun alusta palaan kahdeksan tunnin työpäivään, ja siitä innostuneena päätin lähteä testaamaan tervettä kehoani.

Kohta alkaa taas sisäfutis ja maratonkoulu. I have a dream.