Katsastus

18.4. torstai

Olen kehittänyt jonotusrutiinin jolla pyrin pitämään näytteidenotossa aikani mahdollisimman lyhyenä. Kurvaan ensimmäiseksi laboratorioon nappaamaan jonotusnumeroni verikokeisiin. Saan numeron 273 ja vuorossa oli sillä hetkellä numero 254, joten lähden pari kerrosta alemmaksi keuhkorötngeniin jonne pääsin sisään parissa minuutissa. Palattuani takaisin labraan huomaan jonon lyhentyneen kymmenessä minuutissa ainoastaan neljällä numerolla. Jätän oman vuoronumeroni jonotusnumerolaitteen viereen ja otan itselleni uuden. Suuntaan kohti vartin kuluttua alkavaa spirometriaa korassani paperilappu jossa on numero 278.

Spirossa joudun vetämään pari kertaa keuhkoni täyteen ilmaa ja puhaltamaan ne tyhjäksi mahdollisimman voimakkaasti tai mahdollisimman pitkään. Vai olivatko ne yhtäaikaa? Välillä saan hengitettäväkseni jotain "hemohessiä" jonka pitäisi parantaa keuhkojen hapenottokykyä tai jotain. Vartin tauon jälkeen samat puhallukset uudestaan. Poistuessani paikalta takaisin kohti labraa silmissä näkyy mustia pilkkuja ja käytävä hieman heiluu.

Kymmenisen metriä ennen kun astun sisään odotushuoneeseen kuulen kilahduksen jolla kutsutaan seuraava potilas sisään. Taulussa on luku 275. Vilkaisen lappukoneen viereen ja huomaan lattialla kyseisen numeron. Sujuvasti juurikaan vauhtiani hidastamatta noukin lapun lattialta ja kävelen suoraan pyydetystä ovesta sisään. Joku parahtaa odotushuoneessa: "Nyt joku ehti ottaa sen numeron." Siis te puupäät tiedätte numeroiden lojuvan lattialla, mutta istutte silti kuin kirkossa?

Viimeisenä velvollisuutenani on luuntiheysmittaus syöpätautien klinikalla; se kuulostaa pahalta. Olen varma että nyt ronkitaan selkäydintä jollakin minikaivurilla, mutta loppupeleissä minun tarvitsee vain ottaa housut pois ja käydä makaamaan laitteen alle. Muutaman minuutin ja kuvan jälkeen pääsen lähtemään töihin.

25.4. torstai

Istun Meilahdessa keuhkopolilla oman lääkärini vastaanotolla ja hän avaa pelin: "Ennen kuin kysyn mitä olen määrännyt viimeksi, niin kerro sinä ensin mitä lääkkeitä syöt ja kuinka paljon." Tiedämme molemmat että kertomani lääkemäärät ovat pienempiä kuin edellisellä kerralla "sovittiin". Perustelen omatomisuuttani matematiikalla; Rituksimab kesti edellisen kerran kehossani puolitoista vuotta ennen kuin puolen vuoden mahalaskuun päättynyt sairastelujakso alkoi. Oman näkemykseni mukaan aine vaikuttaa juuri nyt vuoden loppuun saakka voimakkaimmillaan, joten ylläpitolääkitystä voisi turvallisesti vähentää - vaikkapa lopettaa kokonaan kuten Englannissa, jossa on todistettu puolen vuoden välein annetun Rituxi-hoidon (ilman kortisoni ja mykofenolaattilääkitystä) pitävän Wegenerin poissa turvallisesti ja tehokkaasti.

Lääkäri ei varsinaisesti hyppää riemusta kattoon, mutta myöntää kortisonin ja mykon rasittavan maksaa ja jättävän lääkejäämiä elimistöön. Yhteistuumin nyökyttelemme fraasille: "Pyrimme siihen että lääkitys lasketaan mahdollisimman vähäiseksi, antamatta kuitenkaan taudille mahdollisuuksia aktivoitua." Harmi ettei kukaan tiedä tarkkaan miten se varmistetaan. Hän laskee päiväannokseni määriin: kortisoni 7,5 mg:aa ja myko 1500mg:aa. Vau! Minulla ei ikinä ennen ole ollut virallisesti ainostaan kolmea kapselia mykofenolaattia päivässä. Epävirallisesti olen sitäkin kokeillut - jo parin viikon ajan.

Seuraavaksi katselemme kehkoröntgenkuvia. Paremmalta kuulemma näyttävät, vaikkakin keuhkoissa näkyy vielä granulomista syntynyttä arpikudosta. Kysyn kuinka monta prosenttia arpikudokset vievät tehoja terveisiin keuhkoihin verrattuna, ja montako kertaa tauti voi iskeä uudestaan kunnes arpikudosta on niin paljon että tukehdun. Lääkärin teorian mukaan keuhkot ovat elävä elin joka pystyy korjaamaan itseään. Hänen näkemyksensä mukaan arvet häviävät lähes kokonaan, en ainakaan kuolisi niiden suureen määrään.

Spirometrian lukuja verrataan helmikuun 2012 tuloksiin, jolloin keuhkoni olivat tikissä. Olin saanut tehtyä hyvän treenijakson syksystä alkaen ja keväänkin juoksut kulkivat silloin hienosti. Nyt en ollut puhkunut aivan samoja lukemia tauluun, mutta normaalien keuhkojen arvot kuitenkin. Verikokeissa oli hälyttävää D-vitamiinin korkea määrä, melkeinpä myrkytys. Minun kalkkitablettien mukana on sitä 25 mikrogrammaa, sekä olen lisäksi syönyt pari kukautta 50 mikrogrammaisia D-vitamiinitabletteja. "Saahan apteekista 100 mikron kapseleitakin?" "Alkostakin voi ostaa paljon viinaa." Jätän ylimääräiset D-tabut jatkossa Marjon syötäväksi - ilman taka-ajatuksia.

Perinteisten kohteliaisuuslätinöiden aikana lääkärini kysyi liikunnastani. Hän jäi suorastaan suu auki ällistykseltään haukkomaan henkeään, kun kerroin meneväni viikon päästä juoksemaan HCR:n, kun näytti pikkuhiljaa siltä että hän tokenee lisäsin nauraen partaani: "Puolimaraton, (teatraalinen paussi) 21,1 km." Saatuaan vihdoin puhekykynsä takaisin toivotti hän minulle hyviä juoksuja pariinkin kertaan.

27.4. lauantai
Lähdin hakemaan sitä hyvää viimeistelyharjoitusta Klaukkalan ympärijuoksulla. Viisi päivää aiemmin olin juossut samaisen lenkin + lämmittelypätkän: 14,2 km aikaan 1:36:40 ja päätin nyt ehtiä alle puoleentoista tuntiin. No, vituixihan se meni. Juoksu loppui jo ennen yhtätoista kilometriä, eikä vesipisarat taivaalta lohduttaneet yhtään. Kompuroin lopulta kotiin, jossa kaaduin suihkun jälkeen sänkyyn nukkumaan. Viikko aikaa puolimaratonille.