Ollako vai eikö olla?

Se loppui juuri äsken. Kuulen kuinka Marjo purskahtaa itkuun suljettuaan olohuoneen oven perässään, itse yritän niellä kuristavaa epämääräistä tunnetta kurkunpäästä. Räpyttelen kyyneleitä silmistä ja mietin: "Miten tässä näin kävi? 
Tämänhän piti olla ihanaa."

Elämä on mennyt jotenkin sekaisin. Viime aikoina minun on pitänyt syödä yksi jos toinenkin nukahtamislääke, jotta saisin tarpeeksi unta ennen kello kuuden herätystä. Duunissa joulun "tankkaaminen" on konkretisoitunut työpisteeni viereen kasvaneeksi epämääräiseksi läjäksi pelikonsoleita, johtoja, pelejä, elokuvia ja vielä vähän lisää pelikonsoleita. Ja elokuvia. Läjän pinta-ala on jotain 3 kertaa 6 metriä ja korkeuttakin puolitoista metriä. 

Pidin marraskuussa vuosien saatossa kertyneistä lomista yhden viikon pois, ja se aiheutti tuon kaaoksen. Nykyään jouluromua tuntuu tulevan ikkunoista ovista sisään sitä tahtia että se kasa tuntuu vain paisuvan, vaikka mä olen paiskonut 13 tuntisia työpäiviä sen ympärillä. Onhan siinä lisäksi ollut pari muutakin juttua ja sitten siihen päälle pientä säätöä. Kieltämättä itseäkin tahti alkaa jo hirvittää, vaikka tajuankin ettei tähän hommaan oikeasti riitä yhden miehen kädet, työläisiin ei riitä palkkabudjetti joten mä raivoan yksikseni. Periksi ei anneta, onhan tässä muillakin kilotolkulla tekemistä.  Pari vuotta takaperin venyin duunissa joulun vuoksi ihan hulluja päiviä kahden ja puolen työntekijän kanssa, silloin sitä laulua riitti maaliskuun puoliväliin. No, eiköhän tämäkin kiire hellitä sitten viimeistään keväällä - tavalla tai toisella.

Pähkäilin hieman elämäni suurta suunnitelmaa. Ilmeisesti en koskaan tuntenut viikatemiehen läsnäoloa niin lähelläni, että olisin hätäpäissäni tehnyt listan asioista jotka olisin halunnut nähdä/ tehdä/ kokea ennen hänen saapumista. Olisi kyllä nykyään helvetin paljon helpompaa, jos ne kaikki haluamani asiat olisivat vain kirkastuneet aivoihini jonain kivuliaan sumuisena hetkenä. Istuin vessassa ja arvoin miten tämän loppuajan käytän ennen tuota tulevaa vierailua.

Vuosi sitten en oikein uskonut pääseväni eläkeikään, enpä uskonut tekeväni pahemmin duuniakaan. Pitäisikö mun siis ottaa elo rauhallisesti ja tehdä duunia virkamies-periaatteella, rasittamatta itseäni ettei vain tauti herää. Vai pitäisikö nyt kun kondis on hyvä nostaa rahat tililtä ja kiertää vähän maailmaa - ja tulla sitten joskus kun terveys pettää kotiin kuolemaan. Vai käykö tässä leikissä kuitenkin niin että mä näenkin sen perkeleen vanhuuseläkepäivän sarastuksen, eli töitä pitää alkaa puskemaan ihan helvetisti jotta niitä eläke-eurojakin tilille kilahtaisi.

Lääkärini jätti puhelinvastaajaan viestin: "Labra-arvot ovat muuttumattomat, (siis toistaiseksi terveen paperit), lääkitystä jatketaan normaalisti." Sepä siitä sitten, mietitään niitä suunnitelmia sitten myöhemmin.

Raskaat työt vaativat raskaat huvit, vaikka mun futsal loppui tältä syksyltä, kun taas murtui sormi - ei minulta vaan ryhmän vetäjältä. Hän oli maalivahtina, kun joku potkaisi maalinedusruuhkassa sormille, se tavallinen tarina. Firman sählyvuoron lisäksi pari viime viikkoa olen sitten käynyt juoksemassa kahdessa eri maratonryhmässa. Itsenäisyyspäivänä tulikin vaivojen palkka ja aika ommella yksi haava sielusta umpeen, Klaukkalassa juostiin Kinkkuhölkkä ja mä olin mukana.

Nolla ysi juoksin tuon yhdeksän kilometrin reitin ihan älyttömässä lumituiskussa, lenkkarit vain lipsuivat ja rintaan pisti. Viime vuonna, no jaa - ei muistella sitä. Tänään olin jo tuntia ennen starttia läheisellä koululla hakemassa numeroa rintaan. Vartin verryttelyn jälkeen hivutin itseni ovelasti eturiviin ja pääsin kiihdyttämään kilparyhmän kanssa ensimmäiseen ylämäkeen, kun muut kuntoilijat jäivät ruuhkaan jumiin. Kilpasarja pakeni ihan helvetin kovaa paikalta ja minä roikuin siinä imussa. Onnittelin jo itseäni loistavasta lähdöstä, ja olin varma että pystyn tasaamaan pulssini ja vetämään loppumatkan tasaisesti lähes tähän tahtiin. 
Ja vitut pystyin. 

Ekan kilometrin jälkeen henki oli salpautunut, rintaan pisti ja jengiä painoi jatkuvalla syötöllä ohi. Siinä meni mummoa ja vaaria, tyttöä ja poikaa, ilmeisesti ruuhka oli takanani hellittänyt. Oli pirun vaikeaa säätää omaa nopeutta, kun edessä ja takana oli peruslähtökohdiltaan parempikuntoisia kavereita. Mun olisi pitänyt vain antaa niiden mennä, mutta...

Neljän kilometrin ahdistavan taivalluksen jälkeen Tuomo sai minut kiinni, ja sitten vain roikuin tutussa tahdissa pari kilometriä. Kutosen kohdalla oli sitten pakko taipua ja jäädä taas yksikseen taivaltamaan. Samalla meni ohi ainakin Pekka ja Johanna ja joitain muita mun juoksukavereita. Sen hetkinen tuskainen olo sisuksissa olisi voinut aiheuttaa kiukkuisen kommentin kun yksi ohittajista tonäisi minua. "Ootsä joku saatanan sokee?" tai jotain vastaavaa olisi varmaankin sihahtanut hampaiden välistä normaalisti, mutta onneksi olin vilkaissut taakseni, ja nähnyt näkövammaisten huomioliivit juoksioiden ja oppaiden päällä.

Kahdeksassa kilomerissä yksi niistä huomioliivisistä oli jäänyt muusta porukasta jälkeen ja missasi kadunkulman käännöksen. Huutelin kaverille suuntia palata oikealle reitille. Juostiin sitten peräkkäin ja mä olin kartanlukija, vaikka olisihan mies varmaankin seurannut askelten narskumista lumella, joka oli satanut sopivasti edellisenä päivänä. Oli taas liukasta. Viimeisen puolen kilometrin alkaessa varoitin vielä jäisestä risteyksestä, kunnes kiihdytin loppukiriin. Perkele, tässä vammaisille hävitä - paitsi että ne muut menivät jo. 

Silti oli mahtavaa palata tekemään niitä "extreme" -juttuja, joihin en 2010 kyennyt. Huomiona kerron teille että kahdeksan tuntia myöhemmin tätä kirjoittaessa, olen vieläkin hengästynyt, tuntuu ettei ilmassa ole riittävästi happea - sisuksiin sattuu ja jalkojen lihaksia pistelee. Odotettavissa levoton yö, ja kuudelta herätys. Lisääkin itkua ja hammasten kiristystä olen kuitenkin suunnitellut; elokuun 18. - I have a target.

Avaan yläkerran olohuoneen oven ja huomaan elokuvan alkutekstien jo pyörivän. 
"Minkä laitoit pyörimään? kysyn vaimoltani. 
"Hatchiko - tarina uskollisuudesta." 
(Richard Gere, Joan Allen) hän vastaa. 
"Onko tää joku koiraleffa? Mä en tykkää sellaisista." 
"Eiku ne on ihania."